HS-raadin vastaukset kysymykseen: Onko yhteinen kansallinen identiteetti onnistuneen monikulttuurisuuden perusta?

Mielipidetiedusteluissa noin vuoden ajan jatkuvassa nosteessa olleet perussuomalaiset julkaisivat viime viikon perjantaina vaaliohjelmansa huhtikuun eduskuntavaaleihin.

Varsinaisen vaaliohjelman aloittaa perussuomalaisten kulttuuripolitiikkaa käsittelevä osuus, joka on otsikoitu "Suomalaisen kulttuurin puolesta". Siinä korostetaan Suomen itsenäisyyden merkitystä, kansallista omaleimaisuutta ja suomalaista identiteettiä, ja puhutaan niistä osana maailman monimuotoisuutta ja rikkautta: "Vaikka kansainvälistymisen trendi kävisi kuinka vahvaksi, ei kansallisuuksien ja kansallisen identiteetin merkitys koskaan katoa."

Ohjelman mukaan monikulttuurisuudella ei voi korvata kansallista identiteettiä, eikä monikulttuurisuutta ja kansallista identiteettiä pidäkään ajatella toistensa kilpailijoina. "Ilman kansallisia identiteettejä ei olisi monikulttuurisuuttakaan. Olisi vain yksi ainoa, kaupallisuuden ehdoilla toimiva, ylikansallinen monokulttuuri", ohjelmassa todetaan.

Yhteinen kansallinen identiteetti edistää perussuomalaisten ohjelman mukaan myös "kansalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka on koko yhteiskuntasopimuksen perusta, ja epäitsekkyyden ja lähimmäisenrakkauden turva". Kansalliselle identiteetille ja isänmaallisuudelle ohjelma antaisi sijaa myös maahanmuuttajien kotoutuksessa.

Perussuomalaisten mielestä esimerkiksi koulun historiantunneilla "on korostettava suomalaista ihmettä, kuinka köyhästä ja syrjäisestä maasta nousi koko maailman tunnustama edistyksen ja vaurauden kansakunta – vieläpä ilman suuria luonnonrikkauksia".

Ohjelma korostaa voimakkaasti suomen kielen merkitystä suomalaiselle kulttuurille. Suomenkielinen kulttuuri on perussuomalaisten vaaliohjelman mukaan verraten nuori, ja sen katsotaan sisältävän modernimpia aineksia kuin aiemmin muodostuneiden kulttuurien. Suomalaista kansanperinnettä parhaimmillaan edustaa ohjelman mukaan Kalevala. Lisäksi ohjelmassa mainitaan "Edelfeltin ja Gallen-Kallelan upeat maalausteokset sekä Sibeliuksen maailmankuuluisat sinfoniat" esimerkkeinä kansainvälisesti arvostetusta suomalaisesta kulttuurista, mutta niiden merkityksen osana jokaisen suomalaisen yleissivistystä todetaan vähentyneen.

Vaaliohjelmassa sanotaan myös, että perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna: "Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle."

Kulttuuria koskevia linjauksia perussuomalaiset tekevät myös ohjelmansa Yleisradiota käsittelevässä osuudessa. Perussuomalaisten mukaan englanninkielisten populaarikulttuurisarjojen esittäminen ei kuulu Yleisradiolle määriteltyihin julkisiin tehtäviin. Sen sijaan Yleisradion "olisi keskityttävä suomalaisen ja laajemmin länsimaisen kulttuurin vaalimiseen tarjoamalla korkealaatuista kulttuuriohjelmaa muun muassa dokumenttien, teatteriesitysten tai konserttien muodossa." Ruotsinkielistä ohjelmatarjontaa perussuomalaiset olisivat valmiita supistamaan "jonkin verran".

Perussuomalaiset puhuvat myös paikalliskulttuurin puolesta. Vaaliohjelman mukaan "kansanmusiikki ja erilaiset kotiseutumuseot ovat päällimmäisinä edustamassa eri seutujen kulttuurista omaleimaisuutta". Lisäksi "paikallisia kulttuurikeskuksia on syytä rakentaa".

Monikulttuurisuuden ja kansallisen kulttuurin välisestä suhteesta on keskusteltu myös muissa EU-maissa. Saksassa liittokansleri Angela Merkel sanoi lokakuussa, että maan monikulttuurinen yhteiskunta on epäonnistunut. Saksassa ei ole Merkelin mukaan kyetty luomaan yhteiskuntaa, joka hyödyntäisi maassa asuvien erilaisia kulttuuritaustoja. Merkelin mielestä maahanmuuttajien pitäisi ponnistella enemmän sopeutuakseen saksalaiseen yhteiskuntaan muun muassa opettelemalla saksan kieltä. Myöskään kouluopetuksessa ei pitäisi Merkelin mielestä tehdä liikaa oppilaiden uskontoon ja kulttuuritaustaan liittyviä poikkeuksia: esimerkiksi muslimityttöjä ei pitäisi vapauttaa yhteisestä uimaopetuksesta.

Helmikuussa myös Britannian pääministeri David Cameron luonnehti maansa monikulttuurisuuspolitiikkaa epäonnistuneeksi, koska se on kannustanut eri kulttuureja elämään omien tapojensa mukaisesti, valtavirran ulkopuolella. Cameron mainitsi esimerkkinä nuoret muslimit, joille Britanniassa noudatettu politiikka on aiheuttanut juurettomuuden tunnetta ja luonut otollisen pohjan radikalismille. Cameron asetti tavoitteeksi yhteisen kansallisen identiteetin luomisen. Hän totesi haluavansa lopettaa julkisen tuen kaikilta muslimien järjestöiltä, joiden suhde länsimaisiin arvoihin on epäselvä.

Perussuomalaisten ohjelma on internetissä osoitteessa http://www.perussuomalaiset.fi/ohjelmat. Kulttuuripolitiikkaa käsittelevä osio on ohjelman sivuilla 8–11.

Viikon kysymys:

Onko yhteinen kansallinen identiteetti onnistuneen monikulttuurisuuden perusta?

KYLLÄ

Johannes Koroma:

Heikon itsetunnon vuoksi olemme väheksyneet kansallista kulttuuria ja identiteettiä ja hakeneet kansainvälistä hyväksyttävyyttä ihannoimalla muiden kulttuureja, erityisesti tietysti anglosaksista. Näiden arvojen yltiöpäisestä vastakkain asettelusta pitää luopua, mutta esimerkiksi Ranska on määrätietoisesti pyrkinyt ja pystynyt vahvistamaan kansallista identiteettiä monikulttuurisessa yhteiskunnassa.

Suomessa on heikon itsetunnon vuoksi pikemminkin väheksytty kansallista identiteettiä kuin tunnustettu sen arvot. Tilalle on tyrkytetty modernismia, jonka arvona on usein vain se, että se herättää reaktioita.

Itsetunnon heikkouden ja poliittisen todistamisen tarpeesta johtuen esimerkiksi germaaninen kulttuuriperinne on Suomessa torjuttu. Monikulttuurisuuden sijaan olemme monokulttuuri, joka ei tunnista muuta kuin amerikkalaisen Hollywood-viihteen.

Monikulttuurisuus ei ole vahvimpia ominaisuuksiamme ja siksi esimerkiksi suhtautumisemme aasialaiseen, eritoten kiinalaiseen, kulttuuriin on väheksyvää ja hyvin pinnallista.

Matti Kalliokoski:

Nyt täytyy olla tarkkana, mistä puhutaan.

Jos kansallinen identiteetti eli käsitys itsestä perustuu yksilöön liittyviin ominaisuuksiin – kieleen, uskontoon, etniseen taustaan, perinteisiin – se on osa ongelmaa. Samoja ominaisuuksia edellyttävä jakaa ryhmiin, sulkee ulkopuolelle, luo vastakkainasetteluja ja asettaa itsensä muiden yläpuolelle. Sellaista kansallista identiteettiä on helppo lietsoa, mutta ennemmin tai myöhemmin se näyttää myös tumman puolensa. Monikulttuurisuus on tällaiselle ajattelulle kauhistus.

Onneksi kansallinen identiteetti voi perustua myös käsitykseen ihmisten ja yhteisöjen välisistä pelisäännöistä. Suomalaiseen kansalliseen omakuvaan voisivat kuulua sananvapaus, mielipiteenvapaus, uskonnon- ja omantunnonvapaus, seksuaalisen itsemääräämisoikeuden kunnioitus, sukupuolten, alueiden ja ihmisryhmien välinen tasa-arvo, mahdollisuus koulutukseen kykyjen ja ahkeruuden eikä syntyperän perusteella, taloudellisesta hyödystä riippumaton ihmisarvo, heikommista huolehtiminen ja pyrkimys dialogiin vastakkainasettelun sijaan.

Sellainen kansallinen identiteetti ei synny yksittäisellä kampanjalla tai muutamalla iskulauseella, vaan sen synnyttäminen vaatii johdonmukaista yhteisten pelisääntöjen mukaan elämistä. Siitä on kuitenkin vaikea löytää pimeää puolta, vaan se on avoin myös uusille kulttuureille ja oman kulttuurin uudistumiselle.

Taru Mäkelä:

Kyllä, jos identiteetin määrittely on tarpeeksi lavea ja moniarvoinen.

Jari Sarasvuo:

Katsokaa vaikka demokratian kehtoa Yhdysvaltoja: yhteinen kansallinen identiteetti on mahdollistanut irlantilaisten, juutalaisten, italialaisten, afrikkalaisten ja muiden kulttuurien rikkaan rinnakkaiselon.

Kaari Utrio:

Miten voisi ymmärtää muita kulttuureja, jos itsellä ei ole tajua omasta identiteetistä? Luja itseymmärrys on suvaitsevaisuuden kivijalka.

Kansallinen itseymmärrys eli identiteetti perustuu oman yhteisön olemuksen ja historian tuntemukselle, ei myyteille ja uskomuksille.

Antti Arjava:

Monikulttuurisuus on epämääräinen ja monimielinen käsite, johon ladataan positiivisia ja negatiivisia arvoja, joten sen käyttöä kannattaisi välttää, jos halutaan varmistaa, että kaikki puhuvat samasta asiasta.

Mutta olipa poliittinen yksikkö millainen tahansa, yhteinen identiteetti lisää koheesiota ja valmiutta yhteisvastuuseen. Valtiossa puhutaan kansallisesta identiteetistä, kunnassa paikallisesta, ja unioniin luodaan eurooppalaista identiteettiä.

Yhteiskunta ilman yhteistä identiteettiä on osoittautunut epävakaaksi järjestelmäksi, lievimmillään huvittavaksi (Belgia), pahimmillaan väkivaltaiseksi.

Kansallinen identiteetti yleensä elää sovussa muiden identiteettien kanssa (Suomessa savolaiset, ruotsinkieliset, saamelaiset, juutalaiset, tataarit ja niin edelleen).

Maahanmuuton suuri kysymys on, miten saadaan luotua nopeasti yhteisyyden tunne suurelle joukolle ihmisiä, joilla ei ole vielä yhteisiä suuria kokemuksia.

Jaakko Aspara:

Kyllä onnistunut monikulttuurisuus yhteiskunnassa vaatii, että yhteiskunnan jäsenet tuntevat edes jonkin verran ylpeyttä tuota yhteiskunnan "kokonaisjäsenyyttä" kohtaan. Ja jäsenyyden tuomia oikeuksia ja velvollisuuksia kohtaan.

Tällainen hienoinen ylpeys on kansallista identiteettiä, jota tarvitaan ja jota ilman on vaikea nähdä yhteiskunnan toimivan ja sen ihmisten tulevan toimeen keskenään (tai valtionsa kanssa)

Leena Lehtolainen:

Ilman muuta jokaisen suomalaisen tulisi osata ulkoa ainakin kaksi Eläkeläisten kappaletta, pari Fingerporin klassikkostrippiä, Kaurismäen veljesten elokuvien juonet ja Jukolan Jussin parhaimmat haukkumasanat.

Yhtenäistä kansallista identiteettiä on mahdotonta luoda ja määritellä. Jollekulle toiselle ne rakennusaineet ovat toiset kuin edellä esittämäni. Siinä, että on ylpeä suomen kielestä (ja vähemmistökielistämme ruotsista ja saamesta) ei ole tietenkään mitään pahaa, mutta sekä suomalaisuus että monikulttuurisuus merkitsevät niin eri asioita, että tähän kysymykseen on aika hankala vastata täysin tosissaan.

Kalle Haatanen:

Yhteinen kansallinen identiteetti on aikaan sidottu konstruktio eikä mikään yhtenäinen kaanon. Sen tuntemisessa ja sen varassa leikittelemisessä (myös provosoivasti) ei ole mitään vikaa, ja se mahdollistaa joskus hyvääkin taidetta.

Mutta, kertauksen vuoksi, kyse on pikemminkin perinnetietoisuudesta kuin jostain kiveen hakatusta Todellisesta Tulkinnasta.

Sampo Terho:

Yhteiskunta ilman mitään yhteistä on mahdottomuus. Monikulttuurisuuskin tarvitsee toimiakseen yhteisiä ihanteita, perusarvoja ja pelisääntöjä.

Ami Hasan:

Olisihan se oikein hyvä jos meillä kaikilla suomalaisilla olisi perustietämys maamme historiasta ja kulttuuriperimästä Gallen-Kalleloineen, talvisotineen ja Sibeliuksineen. Tämä "kansakunnan suurin yhteinen nimittäjä" voidaan hyvin opettaa kaikille jo koulussa, mutta ei sillä tarvitse kulttuurin kehitystä, nykytaidetta tai eri etnisten ryhmien juuria korvata. Eikä varmasti kannata ryhtyä kalevalaisia tupailtoja maahanmuuttajille järjestämään.

Jos me kaikki viitsisimme perehtyä myös naapurien tapoihin, arvomaailmaan ja kulttuuriin, niin eiköhän erilaisuuttakin olisi helpompi suvaita – ja samalla oman kulttuurin arvostus ja itsetunto kasvaisi oikeisiin mittoihin.

EI

Markku Valkonen:

Onnistunut monikulttuurisuus voi luoda uudenlaisen identiteetin, jota ei tarvitse kutsua kansalliseksi, vaikka siinä olisi aineksia suomalaisesta "sankarihistoriasta".

Claes Andersson:

Suomen "kansallinen kulttuuri" on pääasiassa tuontitavaraa. Ilman virikkeitä ja vaikutteita muualta ei olisi Sibeliusta, Gallen-Kallelaa sen enempää kuin Edelfeltiäkään.

Kulttuurinen eristäytyminen ja sisäsiittoisuus merkitsisivät kaiken kulttuurisen ja taiteellisen näivettymistä.

Perussuomalaisten puhe "postmodernismista" on täyttä potaskaa – eikö niillä ole ollut edes älyä kysyä joltakin, joka tietäisi edes jotain kulttuurista ja taiteista?

Enemmistö suomalaisista harrastaa kulttuuria ja taiteita ja on tänä päivänä niin valistunutta, ettei perussuomalaisten pahasti ontuva, virheellinen ja jo sata vuotta sitten vanhentunut maailma tänä päivänä puhuttele ketään suomalaista.

Avoimuudessa, suvaitsevaisuudessa ja yhteisöhakuisuudessa piilee meidän suomalaisten voima!

Martti Koskenniemi:

Olennaista ei ole kansallisen identiteetin vahvuus tai heikkous – vaan se, millainen identiteetti se on, sisältyykö siihen muiden huomioiminen vai ei.

Akuliina Saarikoski:

Kansallisten identiteettien käyttäminen politiikassa on johtanut ja johtaa sisällissotiin, etnisiin puhdistuksiin, muukalaisvihamielisyyteen, rasismiin ja väkivaltaan. Euroopassa meneillä oleva kehitys on pelottavaa, ja se on pysäytettävä.

Vaula Norrena:

Onnistuneen monikulttuurisuuden avain ovat pienet luokkaerot, suvaitsevaisuus ja syrjimättömät työmarkkinat. Ei ihme, että vahvat luokkayhteiskunnat Englanti ja Saksa ovat tässä epäonnistuneet.

Suomella tasa-arvoisena talkookulttuurina olisi ollut hyvät eväät monikulttuurisuuteen, mutta vieraudenpelkomme loi yhteiskuntaan rakenteellisen syrjinnän, joka on tehokkaasti estänyt monikulttuurisuuden onnistumista Suomessakin.

Kansallinen identiteetti ei sen kummemmin edistä eikä haittaa monikulttuurisuutta, ellei tähän kansallisidentiteettiin liity vieraudenpelkoa, ylemmyydentuntoa, eristyneisyyttä tms. muita kulttuureja poissulkevaa piirrettä.

Suomessa on historian saatossa onnistuneesti sulautettu yhteen suuri itäinen kulttuuriperimä suuren läntisen kulttuuriperimän kanssa. Meillä on kokemusta erilaisten heimo- ja kansaidentiteettien sovussa elämisestä useamman tuhannen vuoden ajalta. Että mahdollista se kyllä on.

Muuten olen persujen kanssa samaa mieltä siitä, että "yksi ainoa, kaupallisuuden ehdoilla toimiva, ylikansallinen monokulttuuri" olisi erittäin pahasta.

Hannu Väisänen:

Yhteistä, yhtenäistä kansallista identiteettiä ei saa, ei tarvitse olla.

Vertaan asiaa vesiväripalettiin. Perussuomalaiset tarjoavat pahvinpalaselle kiinnitettyä yhtä ainutta värinappia. Ei minkään väristä, ja sanovat: maalatkaa tällä värillä Suomi. Mutta maalatakseen tulevaisuuden Suomen kuka tahansa tarvitsee väripaletin kaikkia värejä.

Järkyttävää, on että Edelfelt, Kallela ja kumppanit raahataan taas näyttämään arvomittaria edessämme. Tiedetään, että Sibeliuksen musiikin kansallinen identiteetti on vähintäänkin kyseenalainen, onneksi!

Onnistuneen monikulttuurisuuden perusta tulisi olla uteliaisuudessa, halussa ottaa vastaan uusia, ennen näkemättömiä värejä.

Perussuomalaisten ohjelma haluaa palauttaa maan heimotasolle. He etsivät Suomen Messiasta tai Suomen Moosesta!

Mikko Lehtonen:

Vastaaminen ei tällä kertaa vaadi erityisiä älyllisiä ponnistuksia, koska sellaista asiaa kuin "yhteinen kansallinen identiteetti" ei ole ollut missään koskaan olemassa. Kansakuntia on kyllä yritetty kuvitella yhdenmukaisiksi, mutta "kansallisissa identiteeteissä" on aina ylijäämänsä, se mikä ei sovi noihin yhtenäisyyskuvitelmiin.

Perussuomalaisetkin ovat paitsi "suomalaisia" myös naisia ja miehiä, homoja ja heteroita, maalaisia ja kaupunkilaisia, valkokaulustyöntekijöitä ja duunareita, työssäkäyviä ja työttömiä, savolaisia ja satakuntalaisia, vanhuksia ja nuoria ja niin edelleen. Jotta "yhteistä kansallista identiteettiä" voisi kuvitella, kaikki tällaiset erot on yritettävä unohtaa.

Taiteen tehtävä ei voi olla "vahvistaa suomalaista identiteettiä", koska yhtä tällaista identiteettiä ei ole. Suomalaisen nykytaiteen ansiokkaimpia puolia on, että se on ollut kyseenalaistamassa kuviteltuja käsityksiä kansallisuudesta.

Päälle päätteeksi ajatus siitä, että olisi "kansallisuuksia", on ylikansallista lainaa. Vain yhden esimerkin ottaakseni: "suomalaisuus" on kuviteltu kansallisromanttisissa kuvataiteissa koko lailla samalla tavalla kuin vaikkapa "virolaisuus" tai "romanialaisuus", kuten mainittujen maiden "kansallisiin" taidemuseoihin kootut "kultakausien"

teokset hätkähdyttävästi osoittavat.

"Ei-kaupallisen" kansallisen ja "kaupallisen" ylikansallisen kulttuurin näkeminen ainoiksi vaihtoehdoiksi ei kerro kuin siitä, että ohjelman laatijat eivät tunne nykykulttuurin koko kirjoa.

Epäitsekkyyden ja lähimmäisenrakkauden kytkeminen kansalliseen identiteettiin on nykymaailmassa suorastaan edesvastuutonta. Ovatko lähimmäisiä vain ne ihmiset, joiden kuvittelemme kuuluvan kanssamme samaan kansakuntaan? Eivätkö muut lähellämme olevat ansaitse huolenpitoa – etäällä olevista hädänalaisista lähimmäisistä puhumattakaan?

Suomen, Saksan ja Britannian kohtaama haaste ei ole helppo: kuinka rakentaa maailmaa, jossa ihmiset voivat olla samaan aikaan sekä tasavertaisia että keskenään erilaisia? Tämän vaikean tehtävän ratkaisemisessa perussuomalaisten vaaliohjelman kulttuuriosiosta ei ole apua.

Riikka Ala-Harja:

Minulla on erilainen kansallinen identiteetti kuin äidilläni, serkullani tai tyttärelläni, ja heillä kaikilla erilainen myös keskenään.

Jo siksi perussuomalaisten määrittely mahdolliselle "yhtenäiselle kansalliselle identiteetille", on epäuskottava.

Ohjelmassa mainitut epäitsekkyys ja lähimmäisenrakkaus eivät synny tästä "yhtenäisestä kansallisidentiteetistä".

Muutin kuusi vuotta sitten Ranskaan. Olen alkanut kotiutua vasta, kun sain paikallisia ystäviä, muun muassa Pariisista Normandiaan muuttaneen Camillen ja Kamerunista Normandiaan muuttaneen Marie-Antoinetten. (Hänen mukanaan kotikuntani asukkaiden keskinopeus nousi, sillä Marie-Antoinette on vanha Kamerunin mestari satasen pikajuoksussa 1980- ja 1990-lukujen vaihteesta)

Maahanmuuttajan on syytä hallita kotimaan kieltä, se helpottaa arkipäivää, mutta ei pidä kehottaa maahanmuuttajaa vaikenemaan omalla kielellään.

Minun identiteettini muodostuu pitkälle äidinkieleni kautta. Joka ikinen päivä tuntuu siltä, että en pysty oikeasti ilmaisemaan itseäni ranskan kielellä. Olen siinä kielessä muukalainen, minä en näyttäydy siinä. En halua, että suomen kieleni hautautuu ja muuttuu mykäksi. Haluan siirtää sen myös tyttärelleni, jolla on kahden maan kansalaisuus. Ei minä ole silti siirtämässä hänelle sellaista betoniin valettua identiteettiä, jota persut yrittävät vaalihöyryissään määritellä (enkä voikaan, kun ei sellaista ole oikeasti olemassa – eikä tämä ole pelkästään ikäpolvikysymys.)

Ennen Ranskaan muuttoani en koskaan miettinyt, miten ulkomaalaisten kohtelu vaikuttaa heidän kotoutumiseensa.

Maan käytäntöjä tuntematon on usein hukassa suoraviivaisen, tylyltä tuntuvan ja pitkiä odotusaikoja tarjoavan byrokratian keskellä.(Liian pitkistä oleskelulupien odotusajoista olen persujen kanssa samaa mieltä!)

Pompottelu ja paperihelvetti uuvuttavat ja luovat aggressioita. Alkaa nousta katkeria ajatuksia: "koko Suomi on vastaan", "olen roska"

Perussuomalaiset nojautuvat Suomen historiaan, mutta valikoivasti. Monikulttuurisuus Suomessa on vanha juttu.

Kirsi Virtanen:

Kaikenlainen yltiökansallisuus on vanhanaikaista oman navan kaivelua.

Perussuomalaisten kultturiskansalliset linjaukset eivät hämmästytä kun tietää että puolueen puheenjohtaja Timo Soini sanoo olevansa "suuri näköistaiteen ystävä".

Jari Litmasen järkyttävä näköispatsas lienee sitä "oikeaa perussuomalaiskansallista kulttuuria". Joku toinen voisi ajatella, että siinä on sairaalloisen ja lapsellisen henkilöpalvonnan piirteitä.

Jopa itänaapurissamme tuhotaan henkilöpatsaita – mutta meillä niitä pystytetään lisää.

Monikulttuurista vielä. On aika selvää, ettei monikulttuurisuus onnistu jos perusoletuksena on se, että kaikki pitää sopeuttaa/sulattaa valtakulttuuriin. Jostain syystä monikulttuurisuus tarkoittaakin yhtäkkiä sitä että kaikkien pitää olla samanlaisia kuin valtaväestö. Ja nyt kun kaikki eivät ole samanlaisia – silloin monikulttuurisuus on epäonnistunut?

Täh?

Ville Ranta:

Kysymys on käsitteellisesti sanoisinko keikkuva. Ilman identiteettiä ihminen on tyhjä. Mitä pienempi ihmisryhmä, sen helpompi sille on kuvitella yhtenäinen identiteetti, mutta "kansallinen identiteetti" liittyy minusta kansallisvaltioon ja on 1900-lukulaista kurjaa ideologiaa, jossa ei ole paljon hyvää.

Suomalaisessa identiteetissä risteilevät erityinen luontosuhde, vanha mytologia, luterilaisuus, maaseutu, suomen kieli ja loputtomat pienemmät asiat. Mutta tuskin mitään näistä kaikki suomalaiset ovat koskaan jakaneet. Uudet ihmisryhmät, kulttuurit, uskonnot ja tavat eivät uhkaa suomalaista kulttuuria millään tavalla.

Perussuomalaisten ohjelma olisi toteutuessaan sille tuhat kertaa suurempi uhka. Perussuomalaiset katsovat asioita kapeasti ja täysin vailla sivistystä. On vaikea käsittää, miten tällaisten junttiporukoiden raapustukset ovat päässeet nykyisen kaltaiseen asemaan.

Yrjö Sotamaa:

Perussuomalaisten vaaliretoriikan sävyt ovat ikävän tuttuja 1930-luvun lopun Saksasta.

Yhteinen tasa-arvoa korostava pohjoismainen arvoperusta on luonut hyvän perustan hyvinvoinnin, niin aineellisen kuin henkisenkin hyvinvoinnin kehitykselle Suomessa. Osana tätä on ollut kyky luoda tilaa eri kulttuurin läsnäololle, tasa-arvoiselle kehitykselle ja rikastuttavalle vuorovaikutukselle.

Atso Almila:

Usein puhuttaessa kapellimestarivalinnoista mainitaan "orkesterin mielipide", ikään kuin sellainen voisi olla olemassa. Löytyyhän toki enemmistön kanta hyväksymällä demokratia ja ihmisten suuret mielipide-erot rikkaudeksi.

Ainakin musiikkia tieteellisesti tutkien on päästy selkeään tulokseen, ettei mitään absoluuttisesti "suomalaista" piirrettä musiikissamme ole. Ne, joilla ohjelmallinen musiikki kytkeytyy omiin muistoihin ja tuntoihin, on itsellään kokemus jostakin meikäläisyydestä vaikkapa Sibeliuksen musiikissa.

Todellisuudessa Sibelius oli eurooppalainen edelläkävijä. Jonka neljättä sinfoniaa ei varmaan moni populisti ole kuullut...

Juha Sihvola:

Kahlittu kansallinen identiteetti on kauhistus sekä isänmaan että ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta. Tarvitaan tilaa ja kunnioitusta moniarvoisille katsomuksille, kaikille niille, jotka sitoutuvat kansalaisten tasa-arvoon ja omantunnon vapauteen.

Luovasti ajan haasteisiin puutumalla katsomukset luovat myös elävää kulttuuria paikallisesti ja globaalisti. Tähän eivät persujen eväät riitä.

Jani Leinonen:

Kansakunta on kuvitteellinen yhteisö, joka keksittiin vasta sata vuotta sitten poliittisiin tarkoituksiin. Se on kuvitteellinen, koska siinä kahden yksilön, esimerkiksi minun ja Timo Soinin, joilla ei ole mitään yhteisiä arvoja, tavoitteita tai asuinpaikkaa, ajatellaan kuuluvan samaan yhteisöön nimeltä Suomi.

Diktatuuri ja yksipuoluejärjestelmä voi perustua täydelliseen yhteenkuuluvuuden tunteeseen – ainakin teoriassa. Suomen poliittisessa järjestämässä taas eri asioita ajavat tahot taistelevat vallasta, joten se ei lähtökohtaisesti voi perustua yhtenäisyyteen.

Toisaalta kansallinen identiteetti voi olla mitä vain. Se voisi myös kannustaa yhteiskuntakritiikkiin ja näkemään populististen huuhaaohjelmien läpi.

Perussuomalaisten kulttuuripoliittisesta uskottavuudesta ei voi todeta kuin sen, että suomenkielistä kulttuuria alleviivaava puolue nimeää suosikkitaiteilijoikseen ainoastaan ruotsinkielisiä kansallistaiteilijoita.

Paula Tuovinen:

Kansallinen identiteetti on keksitty kuvitelma. Todellisuudessa suomalaisuutta ei ole, vaan erilaisista paikallisuuksista ja vaikutusten virrasta syntyneitä kulttuurisia malleja, joita on tietyssä historiallisessa vaiheessa kerätty yhteen kuvastamaan "suomalaisuutta".

Miltei kaikki "suomalainen" on kansainvälistä: peruna Saksasta, kahvi Jemenistä, joulupuuron manteli, kristinusko, itämaiset matot olohuoneissa, kansallispukujen kangaskuviot, suomenkielen sanat, kymmenittäin tuohivirsumalleja idästä ja lännestä. Saunakaan ei ole suomalaisten yksinoikeus tai keksintö. Sen huomaa menemällä vaikka Venäjälle.

Kansallisvaltioiden kehittymisen taustalla oli väestön kasvu, kaikenlainen yhteiskunnan kehittyminen, valtion muodostaminen väestöä hallinnoimaan ja sille identiteetin kehittäminen, muun muassa taiteen avulla. Nyt maailman väestö on edelleen hurjasti kasvanut "kärrypolkujen Suomen" ajoista, maailma on teknologisoitunut, digitalisoitunut, matkustus kiihtynyt, mikä on kiihdyttänyt kulttuurista vaihtoa ja muutosta. Nyt kehitetään EU-identiteettiä.

Muutos ei poista paikallisuuden merkitystä, sillä ihminen on ruumiillinen kaikesta digitalisoitumisesta huolimatta. Pikemminkin diversiteetti kasvaa. Suomalaiset ovat matkustaneet kautta aikojen ja halunneet oppia muilta.

Suosittelen Soinille Markku Löytösen toimittamaa teosta Suomalaiset tutkimusmatkat(SKS).

Heikki Hiilamo:

Kansallisvaltio perustuu kuvitelmaan siitä, että toisiaan tuntemattomilla ihmisillä on jotain yhteistä. Kuvitelma saa katetta vain silloin, jos yhteisyys määritellään vastaamaan tämän hetken suomalaisten arkea.

Uuteen yhteisöllisyyteen kuuluu monikulttuurisuus. Menneisyydestä ponnistava yhteinen kansallinen identiteetti on onnistuneen monikulttuurisuuden este.

A.W. Yrjänä:

En ole yrityksistä huolimatta koskaan oppinut ymmärtämään, mitä "monikulttuurinen" tarkoittaa. Koko kysymyksen lavea julkijauhaminen pelaa lähinnä uusrasistien pussiin maassa, jossa on länsimaiden vähiten ulkomaalaisperäisiä asukkaita.

Perussuomalaisten kulttuurilinjaukset puolestaan ovat osastoa, jossa kaikki uusi on automaattisesti huonoa, vanha hyvää. Sillä periaatteella ei pyörääkään koskaan olisi otettu käyttöön. Ja sellainen modernistinen episodiromaani kuin Tuntematon sotilas sietäisi tulla poltetuksi.

Kari Enqvist:

Kaikille yhteistä kansallista identiteettiä ei ole olemassakaan, ja kaikkein vähiten sitä ovat kansanmusiikki tai kotiseutumuseot.

Myyttinen menneisyytemme Kalevaloineen on 1800-luvun epäaito sepite enkä käsitä, mitä se voisi opettaa suomalaisuudesta. Kaikkien ei ole pakko pitää Sibeliuksesta eikä Gallen-Kallelasta.

En myöskään tiedä, millaista on "onnistunut monikulttuurisuus" – luulen, että sekin on käsitehirviö.

Persujen kuvitelma, että kansojen identiteettiä voisi ohjailla poliittisin päätöksin, on kuin Grimmin saduista, joissa tunnetusti oli aina surkea loppu.

Anna Kontula:

Yhteistä kansallista identiteettiä ei ole olemassakaan.

Persujen ohjelman esimerkit ovat tietyn aikakauden ruotsinkielisen ja kosmopoliittisen eliitin fantasiatuote.

Markku Ruotsila:

Kuka päättää, mikä on jonkin kansan yhteinen identiteetti? Tällaisen vaatiminen on totalitarismin, ukaaseilla asiat järjestämisen ja pakottamalla ihmisiä hallinnoimisen ihannointia.

Elämme monikulttuurisessa maailmassa – ja Suomessa. Tätä tosiasiaa on turha ja typerä yrittää kieltää tunkemalla päänsä jonkin kuvitellun suomalaisen yhtenäiskulttuurin pensaaseen. Sellaista ei ole nyt olemassa eikä ole koskaan ollut olemassa.

Toisaalta toimiva monikulttuurisuus edellyttää aina kiinnepisteiden kautta vertailua. Luonnollisia kiinnepisteitä ovat erilaiset vallalla olevat myytit suomalaisesta kulttuurista ja historiasta. Näihin toki tulisi jokainen täällä asustava perehdyttää jo siksi, että erilaisten ihmisten yhteiselo ja keskinäinen vuorovaikutus säilyisi mahdollisena. Mutta kumpikaan ei ole mahdollista, ellei myös näitä kaikkia nykyään(kin) kovin monilukuisia impivaaralaisia metsäapinoita perehdytetä yhtä lailla toisiin kulttuureihin.

Annamari Vänskä:

Yhteistä kansallista identiteettiä ei ole. Yhtenäinen kansallinen identiteetti on vaarallinen fantasia, jolla muun muassa Hitler, Stalin, Idi Amin, Ceausescu, hutut tai Kim Il-Sung ovat perustelleet kansanmurhia.

Fantasia yhtenäisestä kansallisesta identiteetistä on verisen diktatuurin peitenimi.

Katriina Järvinen:

Suomessa ei ole ollut koskaan yhteistä, jakamatonta kansallista identiteettiä – miksi sellaista tarvittaisiin monikulttuurisuudenkaan perustaksi.

Suomalaiset elävät matkustamisen, internetin, työn ja kaupankäynnin takia globaalissa maailmassa, eikä kansainvälisiä vaikutteita voida mitenkään estää.

Suomen kieliä, kulttuuria ja arvoja voidaan silti pitää rohkeasti esillä, kunhan ne altistetaan argumentoinnille. Kansallinen identiteetti ei ole vitriinitavaraa, vaan siitä on pyyhittävä pölyt aika ajoin.

Jarmo Papinniemi:

Onnistuneen monikulttuurisuuden perusta ei ole kaikille yhteinen identiteetti, vaan mielekäs dialogi erilaisten identiteettien välillä.

Harri Hautajärvi:

Perussuomalaisten ohjelma –nationalismin ja oman maan kultakauden taiteen korostaminen ja nykytaiteen leimaaminen eräänlaiseksi turmelukseksi ja rappioksi –tuo ikävästi mieleen kansallissosialistisen Saksan kulttuuriohjelman.

Juha Kuisma:

Vastaukseni on "ei", mutta pyydän huomauttaa, että kysymyksessä on kohtalokkaasti kytketty yhteen kaksi eri asiaa: Soinin puolueen ohjelmallinen likinäköisyys ja Merkelin havainto, joka kannattaisi ottaa todesta. Ne ovat nimittäin eri asioita.

Perussuomalaisten kansallinen kouristus on kohdentumatonta pelon kokemusta: kun muutosta ei kyetä tulkitsemaan muuksi kuin syrjäytymiseksi, tartutaan siihen, mikä koetaan vahvimmaksi jäljellä olevaksi kulttuuriseksi pääomaksi: siis kansallistunteeseen.

Kulttuuria koskevat kannanotot paljastavat tämän. Perussuomalaiset olisivat aikoinaan tuominneet Aleksis Kiven, Jean Sibeliuksen ja Helena Schjerfbeckin rappiotaiteen edustajiksi.– Kulttuuri on yhteiskunnallisen vapaan toiminnan aluetta eikä puolueiden pidä sen sisältöihin puuttua. Taide tulkitsee nimenomaan sitä maailman yhteisyyttä, mitä persut eivät osaa tulkita.

On toinen asia, että Merkelin väitteessä on jotain perää. Monikulttuurisuus on otaksutun poliittisen korrektisuuden tekohurskas ja löperö toivesana. Se ehkä uskotaan liberalismiksi, mutta ei sitä ole.

Käytännössä se johtaa ghettoutumiseen, ellei ole riittäviä yhteisiä yhdessäolon areenoita, jäsentymisen ja kiinnittymisen väyliä ja verkkoja. Historian perspektiivissä kaikki moniaineksiset kulttuurit ovat aina ajan mittaan sulautuneet yhdeksi uudeksi kulttuuriksi.

Esimerkkeinä vaikkapa nykypäivän Brasilia, Kanada ja Kiina. Tavat, ruoat ja murre ja etnisyys voivat erota, mutta arvojen tasolla ei voi olla kovin paljon erilaisia kilpailevia lojaliteettijärjestelmiä.

Janne Saarikivi:

En ole varmaan ainoa, jota kiusaa sanan "kansallinen" käyttö tällaisessa yhteydessä.

Arvelisin tietäväni hieman siitä, mitä on tämä suomalaisuus. Koko työurani olen käyttänyt suomalaisten kielellisten juurien ja suomalaisen etnoksen synnyn pohtimiseen. Olen ravannut konferensseissa ja lukenut monenmoista bulletiinia saadakseni selville jotakin näistä kysymyksistä.

Mutta nyt kun katselen, ketkä tästä "kansallisesta kulttuurista" kantavat huolta julkisuudessa ja missä sävyssä se tapahtuu, en tunnista mitään oppimastani.

Suomalaisesta kulttuurista kauhkoavat aivan muut kuin suomen kielen ja Suomen historian professorit, kansanrunoudentutkijat, kansatieteilijät tai uskontoperinteen tuntijat. Aivan kuten silloin kun julkisuudessa puhutaan Jeesuksesta, äänessä ovat uskovaiset maallikot. He tietävät kaiken jo niin hyvin, että siinä ei eksegetiikan metodeja ja dogmihistorian kursseja tarvita. Niin ei tässäkään keskustelussa tarvita mitään todellista tietoa suomalaisuudesta, sen muotoutumisesta, juurista, historiallisista kontakteista tai representaatioista.

Näiden asemesta nostalgisoidaan nyt sitä, mitä oli Hilma-tädin keittiössä 1950-luvun lapsuuden Suomessa. Ja koska nyt on hieman toinen aika, Hilma-täti on kuollut, maitolaituri hiljennyt ja keittiötkin kalustetaan toisin, on tulkinta selvä: suomalaisuus on vaarassa.

Siispä: lippu salkoon ("die Fahne hoch"), ja suomalaisuutta puolustamaan. Ostetaan alkajaisiksi vaikka leijonariipukset ja "KIITOS 1939–1945"-paidat ja mesotaan ympäriämpäri sotaveteraaniasiaa. Pannaan soimaan Finlandia-hymni ja luetaan Kalevalasta värssyt.

Ja ennen kaikkea: näytetään närkästynyttä naamaa joka ikiselle toiselle suomalaiselle, joka ei jaa näitä minun suomalaisuusfetissejäni. Joka on sivari, tai homo, tai muuten vaan neiti. Joka harrastaa postmodernia tekotaidetta soutamisen, hiihdon ja Taistelevien metsojen asemesta. Joka kuuntelee jazzia tai oopperaa. Joka lukee modernia, mitatonta runoutta. Tai joka tutkii suomalaisuutta, sen historiaa ja juuria yliopistolla. Hahhahhaa. Voisiko naurettavampaa puuhastelua olla?

Lyhyesti. kansallisessa kulttuurissa ei ole mitään vikaa, sitä piisaa.

Ne voimat taas, jotka nyt ovat ottaneet kansallisen kulttuurin puolustamisen asiakseen, haluavat todellisuudessa tuhota kaiken sivistyksen, kansallisen ja kansainvälisen. Jos heistä on kiinni, he korvaavat sen ideologisella vihamielisellä marinalla, jota muutenkin tursuaa joka tuutista ihan tarpeeksi.

Johanna Korhonen:

Yhteinen kansallinen identiteetti on kaunis harha. Jokaisen ihmisen identiteetti on moniaineksinen: siinä on aineksia usein hyvin moniin erilaisiin rooleihin, joihin ihmisen asettuu tilanteen mukaan.

Totta on, että ihmisyhteisöllä on oltava riittävästi myös yhteistä; pienimmän yhteisen nimittäjän on oltava tarpeeksi suuri.

Marita Liulia:

Persujen kansallinen identiteetti haikailee Suomen itsenäisyyden alkutaipaleelle, jolloin luotiin mielikuvaa yhdestä maasta, mielestä, kielestä ja ihmisestä.

Monikulttuurisuus oli kuitenkin jo silloinkin osa suomalaista identiteettiä, vaikka esimerkiksi saamelaiset ja romanit rajattiin pois tästä ihanteellisesta Suomi-kuvasta. Toivottavasti emme enää toista samoja virheitä.

Kansallinen identiteetti on elävää niin kauan kuin sitä joudutaan jatkuvasti määrittelemään uudestaan. Kansallisen identiteetin naulaaminen teeseiksi on aina arveluttavaa – ja hieman säälittävää puuhaa.

Laura Kolbe:

"Kansallinen identiteetti" on alati muuttuva käsitepari, jota todellisuudessa ei ole olemassa. Se on mielen kuviteltu konstruktio. Flirttailu nationalistisen kulttuuri-idean kanssa on toistaiseksi tuottanut sekä kiehtovaa luovuutta että tuhoisaa etnosentrismiä. Jäljet 1930-luvun Saksassa tai kuusi vuosikymmentä myöhemmin Balkanilla pelottavat... rotuopin opitko lymyävät kohta takahuoneessa?

Myös monikulttuurisuus on käsitteenä kapea kuvaamaan yhteiskunnallista todellisuutta. Kuka asettuu kulttuurin (moni/kansallinen) määrittelyssä eturintamaan? Rikkaat vai köyhät? Maalaiset vai kaupunkilaiset? Vaaleatukkaiset ja vinosilmäiset?

Kulttuurisen vastakkainasettelun sijaan korostaisin yhteisiä eurooppalaisia arvoja: pyrkimystä viisauteen, oikeudenmukaisuuteen, hyvyyteen ja kohtuullisuuteen. Kauneutta, toivoa ja rakkautta unohtamatta.

Matti Wiberg:

Pitääkö kaikkien toimijoiden olla samanlaisia jotta heidän keskinäinen vuorovaikutuksensa onnistuisi? Enpä usko.

Jos kaikki ovat samanlaisia, niin heillä on vain yksi kulttuuri. Silloin ei voida puhua kulttuureista monikossa.

Jos kaikilla on yksi ja sama identiteetti, niin mistä ne eri kulttuurit sitten tulisivat?

Kysymyksenasettelu on niin epämääräinen, että ennen sen peruskäsitteiden määrittelyä ei ole toivoa saada mitään tolkkua asiaan. Vähintään pitäisi määritellä termit "kansallinen identiteetti" ja "monikulttuurisuus" sekä "perusta".

Mitään yksimielisyyttä näiden käsitteiden merkityssisällöstä ei ole näköpiirissä, josta seuraa, että niitä koskeva keskustelu on järjestelmällistä ohipuhumista.

Mitä esimerkiksi erillinen kansallinen identiteetti olisi erotukseksi yhteisestä? Onko erillinen kansallinen identiteetti käsitteellinen mahdottomuus? Onko kansallisen identiteetin välttämätön ominaisuus, että relevantit toimijat ovat sen sisällöstä yksimielisiä?

Mitä monikulttuurisuus on? Mitä sillä täsmällisesti ottaen tarkoitetaan? Eri kulttuurien vuorovaikutustako?

Mitä tarkoitetaan kulttuurisuuden perustalla? Onko se jokin välttämätön ja riittävä ehto kulttuurille, se mitä vähintään tarvitaan, jotta olisi kyse kulttuurista? Jokin, joka riittää siihen, että kyse on kulttuurista?

Keiden toimijoiden mielipiteillä ylipäänsä on merkitystä? Mitä oikein tavoitellaan?

Samanlaiset ovat tekemisissä samanlaisten kanssa ilman ongelmia?

Miksi sellainen olisi arvokasta?

Risto Pelkonen:

Talo elää tavallaan, vieraat tulevat ajallaan. Monikulttuurisuus on suvaitsevaisuutta ja avointa vuoropuhelua meidän ja muiden välillä.

Yrjö Juhani Renvall:

Yhteistä kansallista identiteettiä ei enää voi olla kuin aidatulla alueella, missä yhteydenpito muuhun maailmaan on kielletty. Tarkoin vartioitu identiteetti on myös yksityisen ihmisen kannalta synkkä luku väkivallan historiassa.

Perussuomalaiset nyppivät kulttuuriohjelmassaan "sibeliusrusinat" pullasta ja kylvävät siinä sivussa ahdasta mieltä ja mennyttä maailmaa. Nostalgiapolitiikalla tänä keväänä kyllä menestyy.

Suomalaisen taiteen kultakausi oli osa itsenäisyyden ponnistusta, mutta oppinsa se haki muualta ja eläytyi täysin rinnoin kansainvälisiin virtauksiin.

Jukka Mallinen:

Sellaista monoliittista, yksiulotteista yhtenäiskulttuurin Suomea, josta persut haaveilevat, ei ole koskaan ollutkaan. Aleksis Kiven "Lintukotokin" on utopia, satu harmoniasta – Kivi ei uskonut sen mahdollisuuteen todellisuudessa.

Kehitys on aina liittynyt meillä kansainvälisten vaikutteiden sulattamiseen - kristinuskon, protestantismin, parlamentarismin omaksumista myöten. Kauhistuttaa se, että persut eivät tiedä mitään suomalaisesta kulttuurista: jo Kalevala syntyi monien etelästä, idästä ja lännestä tulleiden vaikutteiden sulatusuunina, ja alunperin ruotsinkieliset Axel Gallén, Edelfelt ja Sibelius loivat rikkaassa ajankohtaisessa yleiseurooppalaisessa kontekstissa, ja Aleksis Kivi toi Cervantesin ja Shakespearen suomeksi ja Suomeen.

Suomenruotsalaisuuden rooli suomalaisuuden kirittäjänä ja vauhdittajana on loputon ja korvaamaton. Kieltävätkö persut senkin – ja kosmopoliittisen ruotsalais-venäläisen aristokraatin Mannerheimin?

Kaikki dynaamiset kulttuurit koostuvat aina monesta kulttuurista: ne sisältävät aina ristiriitaista, heterogeenista ainesta – juuri näistä erilaisuuksien jännitteistä syntyvät uudet kulttuuriset innovaatiot ja hybridit. Postmodernin globaalissa kontekstissa toimivan nykykulttuurin kuristaminen – katkaisemalla rahoitus – leikkaisi pois suomalaisuuden dynaamisimman osan.

Persujen puhdas suomalaisuus olisi pysähtynyt ja liikkumaton kulttuurinen Pohjois-Korea. He yrittävät tehdä Suomesta taantuvan, sulkeutuvan ja ajatuksettoman 1930-luvun reservaatin.

Persujen rasistinen osa lyö hätärumpua islamin vaarasta. Paradoksaalisesti he tuomitsevat Suomen islamin kohtaloon: islam oli kulta-aikanaan keskiajalla maailman kulttuurin huipulla, mutta se sortui ylimielisyyteen: ei uskottu enää, että muilla on mitään tarjottavaa ja opittavaa, sulkeuduttiin ja katkaistiin yhteydet "barbaareihin". Niin islam pysähtyi ja jäi Euroopasta kohtalokkaasti jälkeen – samaa persut tarjoavat Suomelle.

Sirkku Peltola:

Ei, koska koko käsite on täysin teoreettinen. Esimerkiksi mainitut suomalaisen taiteen mestariteokset ovat tulosta aikansa taiteilijoiden hyvinkin monikulttuurisesta kiinnostuksesta. Suuret mestarit ovat aikansa vaativiakin matkustusolosuhteita uhmaten paljon kiertäneet ja useat teokset ovat syntyneet Suomen rajojen ulkopuolella.

Taiteilijan kehitykselle on suotuista avarakatseisuus ja laaja sivistys, ei keskittyminen epämääräisen kansallisen identiteetin vaalimiseen.

Arno Kotro:

Suhtaudun skeptisesti koko yhteisen kansallisen identiteetin käsitteeseen. Eikä kansallisen yhtenäisyyden haikailu ja tuohivirsunostalgia tietenkään ole monikulttuurisuuden, vaan tympeän monokulttuurisuuden perusta. Kaikkein vähiten maailma kaipaa uuden nationalismin esiinmarssia.

Kun joku määrittelee oikeaa suomalaisuutta, hän tulee samalla määritelleeksi väärää suomalaisuutta, ja on vaikea nähdä, että tältä pohjalta voisi rakentua tasavertaista ja sallivaa monikulttuurisuutta. (Kuka muuten vielä viitsii sanoa perussuomalaisia raikkaaksi ilmiöksi, kun tunkkaisempia ajatuksia saa etsiä?)

Perussuomalaisessa ilmapiirissä suomalaisuus näyttäytyy niin ahtaana, etten kai itsekään mahtuisi sen sisään, vaikka olen suomalaisesta perheestä ja asunut koko ikäni maan pääkaupungissa. En seuraa urheilua, kammoan sotahullua kansallisrunoilijaamme, olen aina inhonnut lenkkimakkaraa ja keskiolutta, en pidä saunomisesta enkä kesämökkeilystä, en ole ruvennut asuntosäästäjäksi, kannatan vahvaa EU:ta ja kansallisen itsekkyyden vähentämistä, pidän amerikkalaisista elokuvista ja FST5:n ohjelmistosta, en yleensä saa tolkkua suomensuomalaisesta tv-viihteestä, en ole käynyt armeijaa enkä siviilipalvelusta ja tätä rataa. Äskettäin olin vieläpä tutustumassa Mirón rappiotaiteeseen.

Huono suomalainen, jos suomalainen ollenkaan? Jo itseni vuoksi toivon, että Soinin Suomessa olisi sijaa monikulttuurisuudelle.

Antti Alanen:

Tosin kaikki kolme vastausvaihtoehtoa ovat perusteltuja.

Lönnrot, Edelfelt ja Sibelius olivat ruotsinkielisiä maailmankansalaisia.

Kulttuuriperinnön säilyttäminen ja modernin taiteen tukeminen liittyvät syvällisesti yhteen kuten myös kansallisuus ja kansainvälisyys.

Elävä kulttuuri rikastuu yhteentörmäyksistä.

Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin.

Johanna Sinisalo:

Yhteistä kansallista identiteettiä ei ole. Jokainen suomalainen määrittelee oman suomalaisuutensa itse.

Sen sijaan pitäisin onnistuneen monikulttuurisuuden perustana sitä, että eri kulttuuriryhmien edustajat pyrkisivät eristäytymisen sijasta suhtautumaan avoimesti oleskelumaansa arvoihin ja lainsäädäntöön. Tällä viittaan esimerkiksi naisten asemaan.

Timo Valjakka:

Ne eivät ole mitään rakennuspalikoita. Kansallinen identiteetti on muuttuva ja uusiutuva käsite, tänään toinen kuin "kultakaudella" tai esimerkiksi 1930-luvulla.

Kulttuurien vuorovaikutus, johon monikulttuurisuuskin kuuluu, on aina ollut ja on edelleen kansallista identiteettiä muokkaava tekijä niin Suomessa kuin muuallakin.

Petri Merenlahti:

Yhteiskunnassa pitää olla tietyt yhteisesti sovitut ja tunnustetut arvot ja pelisäännöt. Monikulttuurisuus ei saa merkitä kulttuuriin perustuvaa erivapautta niistä.

Vierastan kuitenkin sitä, että arvot ja politiikka kytketään kansalliseen identiteettiin – etenkin kun taustalla tuntuu olevan kysymys epävarmuudesta maailman muuttumisen edessä ja siitä paineesta, jonka muuttuvat ja erilaistuvat identiteetit aiheuttavat ihmisten itsetunnolle.

Hyvä itsetunto ei voi perustua haavekuvaan kadotetusta suomalaisuudesta tai kansakunnan yhteisestä lapsuusidyllistä, jollaista ei oikeasti koskaan ollut.

Hyvä itsetunto ei voi perustua pelkoon, että maailman muutokset ovat väistämättä uhka omalle identiteetille ja että omaa epävarmuutta vieraan edessä pitää hävetä.

Sen sijaan hyvä itsetunto perustuu kykyyn sietää muutosta ja epävarmuutta.

Siksi vierastan kansallismielistä politiikkaa.

Politiikassa on kysymys vastuun kantamisesta. Politiikka, jossa pohjimmiltaan vedotaan ihmisten pelkoihin ja häpeäntunteeseen, on politiikan irvikuva, ja siihen ajautumista tulee päättäväisesti karttaa. Sitä paitsi siinä leikitään tulella.

Eilina Gusatinsky:

Mielestäni ei ole olemassa yhteistä kansallista identiteettiä, jokaisella yksilöllä on oma identiteetti. Ja jos ihmisellä se on vahva, hän kykenee paremmin ymmärtämään muita. Tärkeintä on määritteellä yhteiskunnallisen arvopohjan ja löytää yhteisen kansallisen tavoitteen rakentaakseen Suomen tulevaisuutta.

Katja Boxberg:

Ei tietenkään ole. Kansallisesta identiteetistä meuhkaaminen on osoitus sen puutteesta. Ei identiteetti ole joka-tai vaan sekä-että. Ei suomalainen identiteetti, mitä sillä ikinä tarkoitetaankin, ole automaattisesti uhattuna. Se että esimerkiksi Saksa ei ole onnistunut integroimaan kaikkia maahanmuuttajiaan, johtuu osin siitä, että heillä ei ole samoja oikeuksia kuin saksalaisilla.

Paras tapa saada maahanmuuttaja mukaan suomalaiseen yhteiskuntaan, on helpottaa tämän työllistymistä.

Identiteettikeskustelussa minua kiusaa erityisesti suvaitsevaisuuden kyseenalaistaminen. Perussuomalaisten imussa suuretkin puolueet ovat alkaneet puhua termein, jotka eivät sovi sivistyneeseen kulttuuriin. Huonosti peitetyn rasismin kutsuminen maahanmuuttokriittiseksi keskusteluksi on suurta kusetusta.

Antti Nylén:

Nämä keskustelut nojaavat muutamaan liian suttuiseen, liian isoon sanaan. En esimerkiksi tiedä, mitä on "kulttuuri" yleensä, vielä vähemmän mitä on "suomalainen kulttuuri".

Perussuomalaiset ja heitä lähellä olevat nettinationalistit ja -rasistit kuitenkin tietävät tarkasti ja tekevät nyt paljon töitä muokatakseen siitä uuden uskonnon.

Typerä ja vastuuton vaaliohjelma lienee toistaiseksi uutterin yritys sillä saralla. Luetellaan opinkohtia, hengellisiä linjauksia, keskeisiä auktoriteetteja ja pari kirjaa.

Syvällisen inhottavaa asiassa on se, että persut hamuilevat samaan aikaan tukea eräästä oikeastakin uskonnosta. Ohjelmassa on esiintynyt termi "kristillissosiaalinen", mikä erittäin selvästi tarkoittaa vain tuhnuista, valheellista, lapsellista haaveilua kristinuskon oletetusta erinomaisuudesta. Kuten kaikki ateistitkin erinomaisen hyvin muistavat, myös natsit epämääräisesti (mutta kuitenkin) nojasivat "kristillisiin arvoihin".

Perussuomalaiset haluavat tehdä "suomalaisesta kulttuurista" suomalaisille uuden uskonnon. Ja siihen uskontoon pitäisi nyt, tarvittaessa pakolla, käännyttää kaikki, jotka pääsevät livahtamaan maamme rajojen sisään.

Ajatus on hyvin, hyvin, hyvin vastenmielinen.

Kristittynä minua oksettaa koko tämä lapsellinen takertuminen "kristillisiin arvoihin" tai "länsimaiseen (lue: kristilliseen) kulttuuripiiriin".

Toisaalta en tiedä, mitä voisi olla "onnistunut monikulttuurisuus". Ehkä termi tarkoittaa vain rauhallista yhteiskuntaa?

Pidän varmana, ettei sellaista rakenneta ainakaan pakkokäännyttämällä kaikkia paikallisen lahkon omatekoiseen lahkoon.

Janne Gallen-Kallela-Sirén:

Kysymys yksinkertaistaa monivivahteisen asian.

Kansallinen identiteetti koostuu eri tekijöistä, joista kieli on yksi keskeisimmistä. Kieli on olemassaolon vankila. Yhdessä vankilassa on ikävä asua.

Monikielisyys mahdollistaa monikulttuurisuutta hienolla tavalla, eikä silloin kyseessä ole yhteinen kansallinen identiteetti vaan ihmiskunnan keskinäistä vuoropuhelua mahdollistava yhteinen voimavara. Hassuahan olisi jos emme pienen kielialueen edustajina kannustaisi lapsiamme nimenomaan monikielisyyden kautta avautuvaan monikulttuuriseen maailmaan.

Kansakunnat ovat aina koostuneet sirpaleista, eikä näinä sirpaleista voi sommitella yhtenäistä palapeliä, joka olisi jollakin tavalla täydellinen. Yhtenäinen kansallinen identiteetti on harha. Siitä voi joku puhua unelmana, mutta käytännössä siitä tulee painajainen.

Umayya Abu-Hanna:

Pitää aloittaa selvittämällä käsitteitä.

Onko suomalainen kulttuuri se aito ja alkuperäinen kulttuuri eli saamelaisten kulttuuri? Vai tarkoitetaanko sitä muotoa, joka vallitsi suomalaisten ollessa "puhtaita" vailla vieraita vaikutteita Uralin takana?

Voidaan ajatella, että aito suomalainen kulttuuri siinä mielessä on vaihe ennen Aleksis Kiveä. Se on oraalikulttuuri vailla kirjoitusmuotoa. Suomalainen kulttuuri on, kuten kaikki muut kulttuurit, prosessi johon vaikuttavat kaikki ja kaikkialta.

Monikulttuurinen politiikka ei ole demokratiasta erillinen asia. Siinä on kyse siitä, miten toimit demokraattisesti monietnisessä ympäristössä.

Kielen merkityksestä olen samaa mieltä. Suomen kieli vilisee lainasanoja, kuten jokainen muu elävä kieli. Silti tärkein yhteinen kulttuuri on yhteinen kieli. Suomen valtion on satsattava elävään kieleen, erityisesti siirtolaisnuorten keskuudessa.

Jaakko Heinimäki:

"Kansallinen identiteetti" on 1800-luvun romantiikan keksintö. Perussuomalaiset näyttävät olevan sen kanssa keskimääräistä enemmän sekaisin. Korostavat suomen kielen merkitystä suomalaiselle kulttuurille ja nostavat esimerkeiksi joukon ruotsinkielisiä taiteilijoita.

Ja alas tekotaiteellisuus! Suunnataan kulttuurituki Astuvansalmen kalliomaalauksille!

Alexis Kouros:

Samalla ajattelulla pitäisi siis kytkeä kaikenlaista erilaisuutta ja assimiloida esimerkiksi Hare Krishnat, hevarit, ja Helvetin Enkelit väkisin yhteiskuntaan. Nehän näyttävät, ja käyttäytyvät eri tavalla, uskovat eri asioihin, ja voivat olla paljon vaarallisempia yhteiskunnalle kuin musliminuoret. Siitä herää kysymys, miten kouluampujat eroaavat muista?

Juha Herkman:

Jonkinlainen yhteisyyden kokemus on varmasti tärkeää kaikkien yhteisöjen kannalta, mutta tuon kokemuksen ei ole pakko perustua kansallisuuteen. Toki kansallisvaltio on edelleen keskeinen poliittinen yksikkö, jonka piirissä toimimiseen kaikki kansalaiset on saatava sitoutumaan.

Persujen kulttuurinationalismi on kuitenkin naurettava vaalikikka, joka saattaa vedota tiettyyn isänmaallisuutta kaipaavaan kansanosaan. Se voi kuitenkin kalahtaa myös omaan nilkkaan ja karkottaa sitä melko laajapohjaistakin porukkaa, joka mielipidetiedustelujen mukaan on ilmaissut yllättävää myötäkaikua persuille.

Tämä joukko on ennen muuta halunnut vastavoimaa suurpuolueiden vaihtoehdottomalle politiikalle. Nämä kulttuuriteemat menevät aika pahasti ohi politiikan pääasialistan, ja saattavat vaikuttaa äänten kalastelulta. Ainakaan kulttuurinationalismi ei aja monikulttuurisuuden asemaa. Se tähtää monokulttuurisuuteen.

EN OTA KANTAA

Krista Mikkola:

En osaa sanoa. Suomalainen identiteetti?

Voisimmeko vihdoin hyväksyä tosiasian, että sekä ruotsalainen että venäläinen kulttuurihistoria ovat osa omaamme.

Hieman kunnioitusta!

Alf Rehn:

Kysymykseen on mahdoton vastata, koska se asettaa epämääräisesti määritellyn idean "yhteisestä kansallisesta kulttuurista" vielä epämääräisemmän käsitteen "onnistunut monikulttuuri" normittajaksi. Ymmärrän tietenkin mitä tässä ajetaan takaa, mutta määritelmät ovat aika hakusessa...

Kiinnostavinta tässä kaikessa on se että nyt yritetään siis politiikkojen puolesta, käskyn ja ohjelman kautta, kertoa ihmisille miten ollaan "oikeasti suomalaisia". On aika ihmeellistä, että puolue joka väittää olevansa kansan puolella nyt toteaa, että he haluavat määritellä mikä on oikein ja väärin kulttuurin ja identiteetin kentällä.

Kun tätä lukee saa oppia että ollakseen oikeasti suomalainen tulisi siis digata Kalevalaa, pitää Edelfeltistä ja Sibeliuksesta, eikä katsoa amerikkalaisia leffoja telkkarista – vaikka haluaisi ja on maksanut tv-lupansa. Ei, nyt pitää rahat mennä niille kulttuurin muodoille jotka perussuomalaiset kokevat tarpeeksi hienoiksi ja suomalaisiksi, ja me jotka tykätään sarjakuvista ja action-leffoista, me emme ole kunnollisia suomalaisia.

Juttu on niin, että jos jokin on määritellyt suomalaisuutta, niin se on se, että me emme ole pitäneet siitä että meille kerrotaan miten meidän tulisi ajatella ja mistä saamme pitää. Tällaiset yritelmät, jossa ohjelman kautta yritetään kertoa minulle, mistä minun tulisi pitää ja mitä minun tulisi katsella, se ei ole suomalaisen identiteetin kanssa yhteneväistä. Sanoisin että se on suorastaan epäsuomalaista.

Miksi perussuomalaiset haluavat vähentää vapauttamme? Niin kuin minä asian näen, isoisäni taisteli sodissa juuri siksi että minä saisin valita itse miten määrittelen suomalaisuuteni, ja jos minä haluan lukea sarjiksia, tai kuunnella rap-musiikkia, ja pelata tietokonepelejä – riippumatta siitä josko tämä on Soinin hyväksymää identiteettiä – tämä on minun oikeuteni, suomalaisena.

Anne Moilanen:

Kysymys on oudosti asetettu. Koen, että monikulttuurisuus on osa suomalaista identiteettiä, on aina ollut.

Mitä tulee perussuomalaisten vaaliohjelmaan, niin etenkin sen taidepoliittinen osuus on surkeaa luettavaa, silkkaa peräpeiliin katsomista.

On kuolinisku suomalaiselle taiteelle, jos täällä ruvetaan vain vaalimaan Edelfeltin ja Sibeliuksen ja muiden kultakauden taiteilijoiden sata vuotta vanhaa perintöä. On panostettava myös tulevaisuuteen, eli nykytaiteeseen, kuten muillakin yhteiskunnan aloilla.

Aki-Mauri Huhtinen:

Kyllä ja ei.

Toisen arvostaminen merkitsee sitä, että ei halua integroida Toista Minäksi. Globalisaation ongelmana on rakentaa huonosti englantia puhuvien "kaikkien" ihmisten sekametelisoppa. Historia varoittaa tästä.

Lokaalinen, omaan kieleen rakentuva ja traditioita kunnioittava kulttuurinen lähtökohta on jotakin, jonka varassa vain Toinen voidaan kohdata. Toisaalta paluuta yhtenäiseen kansalliseen kulttuuriin ei enää ole. Markkinat, teknologia ja globalisaatio pitävät kaiken pinnallistamisesta ja neutralisoimisesta huolen.

Mutta kaiken kulttuurin muuttuminen postmoderniksi mansikkahilloksi voidaan hidastaa muun muassa perussuomalaisten esittämällä kannanotoilla. Aikamme nihilismi ja relatiivisuus ei kuitenkaan tyydytä juuriaan etsivää ihmistä. Paluuta yhtenäiskulttuuriin ei ole, mutta liukenemisen nopeutta voidaan säädellä.

Saila-Mari Kohtala:

Tämä on niin järkyttävän monimuotoinen ja laaja kysymys, että ei tähän mitenkään voi vastata näin yksinkertaistetun juu–ei–en osaa sanoa -henkisesti. Kummassakin ääripäässä on luonnollisesti vaaransa.

Äärinationalismin vaarat toivon mukaan tunnetaan ja vielä muistetaan, toisaalta kritiikitön äärisuvaitsevaisuus on myös huono tie. Rikkaiden kulttuurien menestys on kuitenkin kautta vuosituhansien aina perustunut eri uskontojen ja ajatusten kyvylle elää rinta rinnan toisiaan kunnioittaen ja toisiltaan jopa oppien. Lisäksi en usko puhtaaseen kansalliseen identiteettiin per se, sillä kulttuurit ja ajatukset ovat aina sekoittuneet toisiinsa aikojen alusta lähtien.

Osmo Rauhala:

Tässä on aika monta sumeaa käsitettä yhdessä lauseessa. Kansallinen identiteetti voi olla kulttuurien sulatusuuni tai tuhatvuotinen perinnekulttuuri.

Pitäisi myös määritellä, mitä tarkoitetaan onnistuneella monikulttuurisuudella. Totalitaariset järjestelmät kuten kommunismi ja natsismi varmaan käyvät esimerkkeinä epäonnistuneesta monikulttuurisuudesta, mutta onnistumisen malleja tässä asiassa on useita ja erilaisia.

Hyvä, että perussuomalaiset puhuvat ja ottavat kantaa taiteeseen, mutta keskustelu ei onnistu, jos käsitteitä ei tunneta. Postmoderni taide ei ole yleisnimitys nykytaiteelle, vaan lähinnä 1970–1990-lukujen aikana vaikuttanut tyyli, jonka teoria perustui lähinnä modernismin antiteesiin. Nykytaiteesta valtaosa voidaan määritellä muuksi kuin postmoderniksi.

Kannattaisi myös muistaa, miten kultakauden taitelijamme olivat aikansa nykytaiteilijoita, jotka saivat poikkeuksellisen paljon vaikutteita ulkomailta.

Kari Uusikylä:

Ei tällaiseen kysymykseen voi vastata kyllä tai ei. On selvää, että natsien voimakas kansallinen identiteetti ei ollut erityisen suosiollinen onnistuneelle monikulttuurisuudelle.

Toisaalta: Miksi suomalaisen isänmaallisuus olisi "onnistuneen monikulttuurisuuden" (miten se määritellään?) este. Kun tuntee oman arvonsa ja rakastaa isänmaataan, voi arvostaa muitakin.

Isänmaallisuus ei edellytä muiden kulttuurien sokeaa vihaamista, mutta ei myöskään sokeutta niihin sisältyvien epäkohtien edessä. Ihmisarvon kunnioittaminen, henkisen ja fyysisen väkivallan vastustaminen ja heikkojen puolustaminen on tärkeintä kulttuurista riippumatta.

Minna Tawast:

Tähän kun tietäisi vastauksen! Mikä ylipäätään on onnistuneen monikulttuurisuuden perusta?

Kansallinen identiteetti on yhteisöä ja sen toimintaa monella tavalla vahvistava asia. Monikulttuurisuus-kansallisuus-keskustelussa pitäisi molemmat termit määritellä tarkasti, jotta voitaisiin keskustella siitä, sulkevatko ne toisensa pois.

Jos kansallisen identiteetin vahvistaminen tarkoittaa eristäytymistä muusta maailmasta, taide-elämän valjastamista ihannoidun itsekuvan ylläpitämiseen ja huuruista isänmaallisuutta, se ei historiankaan valossa näytä ratkaisulta, joka johtaa auvoisaan tulevaisuuteen - missään suhteessa.

Jos kansallisen identiteetin vahvistaminen tarkoittaa suomalaisten itseymmärryksen ja itsetunnon parantamista, paikallisuuden merkityksen ymmärtämistä ja kaiken nielevän ylikansallisuuden suitsemista, uskon sen vahvistavan myös ihmisten kykyä sietää, käsitellä ja arvostaa eri kulttuurien omasta poikkeavia muotoja ja nähdä niissä yhteyksiä myös meidän kulttuuriseen perimäämme. Jos emme arvosta sitä, mikä meillä on hyvää, emme voi aidosti arvostaa muitakaan.

Monikulttuurisuuden vaikutuksia käytännön arjessa, esimerkiksi koulumaailmassa, on voitava selvittää rehellisesti. Vain siten on mahdollista rakentaa toimivia malleja uudenlaiseen yhteiseloon.

Risto Volanen:

Kysymys on yhtä ristiriitainen kuin perussuomalaisten ohjelma: "Onko samanlaisuus erilaisuuden perusta?"

Nykyaikaisessa kansallisessa identiteetissä on yhteisiä osia, kuten demokratia ja historian tuntemus, ja juuri siitä syystä se tekee mahdolliseksi suvaitsevuuden ja rikasta erilaisuutta.

Perussuomalaisten kulttuuriohjelmassa etsitään sanoissa yhteyttä humanistiseen ihmisyysperinteeseen ja Nuoren Suomen kultakauteen, mutta tehdään sitten tavoitteissa päinvastainen johtopäätös: sulkeutuminen, pako menneisyyteen, etninen syrjintä.

Tommi Uschanov:

Jos jokin kulttuuri ei ole omasta takaa elinvoimainen, ei sitä ole mahdollista pitää pystyssä millään poliittisilla päätöksillä – suosivatpa ne sitten mitä tahansa ryhmäkuntia minkä tahansa muiden kustannuksella.

Elinvoimaisen kulttuurin merkki on, että se nimenomaan ei tarvitse mimoosamaisesti mitään erillistä suojelua vierailta vaikutteilta vaan pystyy ottamaan niitä vastaan ja sulauttamaan ne saumattomaksi osaksi kaikkein ominta itseään. Muuttuvatko suomalaiset italialaisiksi käydessään pizzalla – ja arabeiksi juodessaan sen jälkeen kahvit?

Kysymys, "onko yhteinen kansallinen identiteetti onnistuneen monikulttuurisuuden perusta", on vaikeasti vastattava, koska identiteetin yhteisyyden astetta ei voida mielivaltaisesti säätää kenenkään mieltymysten mukaan pienemmälle tai isommalle.

Kansakunnan jäsenet kokevat yhteenkuuluvuutta yksinkertaisesti siinä määrin kuin itse mieltävät kokevansa. Sama koskee sitä, missä määrin maassa on yhtenäiskulttuuria tai sen vastakohdaksi miellettyä niin kutsuttua monikulttuurisuutta.

Perussuomalaisten ohjelmassa on sama ongelma kuin kaikessa populismissa aina. Populismi on pakonomaista yritystä olla kansanomaisempaa kuin edes kansa itse on, jolloin tulos muuttuu aidon kansanomaisuuden omituiseksi parodiaksi. Vähän kuin Väinö Linnan Pohjantähden opettaja Rautajärvi.

Niinpä esimerkiksi kouluihin vaaditaan entisestään lisää juuri sitä suomalaisen kulttuurin puolta, jonka tavalliset suomalaiset muistavat omilta kouluajoiltaan nimenomaan koulussa tuputettuna vastenmielisenä pakkopullana.

Vaikkapa 18–21-vuotiaista ensi kertaa äänioikeutetuista, jotka miettivät tyhjältä pöydältä minkä puolueen valitsisivat, ei monenkaan sydän taida sykkiä 1800-luvun kansallisromantiikalle, kotiseutumuseoille tai kansanmusiikille.

Kunnollisen suomalaisen kulttuurin rajat on vastaavasti vedetty niin, että esimerkiksi Tove Jansson, Erno Paasilinna tai Sofi Oksanen näyttävät leikkautuvan selkeästi niiden ulkopuolelle, vaikka heidän suosionsa tavallisten suomalaisten keskuudessa kertoo toista.

Ohjelma, joka esiintyy suureen ääneen nimenomaan suomen kielen puolustamisen tunnuksin, on itse kieliasultaan surkea sekoitus byrokraattista kapulakieltä, kauan sitten puhki kuluneita fraaseja ja junnaavaa jankutusta. Kulttuuriosio on täynnä sellaisia virkkeitä kuin "Edelfeltin ja Gallen-Kallelan upeat maalausteokset sekä Sibeliuksen maailmankuuluisat sinfoniat ovat kansainvälisesti arvostettuja".

Tulee ironisesti mieleen joku ulkomaalainen, joka tietää Suomesta juuri ja juuri Sibeliuksen ja pari muuta nimeä, mutta ei osaa suomea niin hyvin, että tietäisi, että kliseinen ja englannista lainattu "world-famous" on maailmankuulu, ei maailmankuuluisa – saati että hän ymmärtäisi sanoneensa Sibeliusta maailmankuuluksi jo kerran ja saman asian toistamisen uudestaan vielä saman virkkeen aikana olevan tarpeetonta.

Miksi myöskään käyttää sujuvan arkikielistä sanaa "maalaus", kun voi sanoa kökön virkamiesmäisesti "maalausteos"?

Tällaisen edessä joutuu itsekin turvautumaan kuluneeseen kliseeseen: Mahdotonta parodioida, he tekevät sen itse.

Irina Krohn:

Yhteisöt tarvitsevat yhteisiä kertomuksia. Suurempia ja pienempiä.

Maahanmuuttajat eivät ole syynä siihen, että Suomessa kuten monessa muussa maassa, suuret yhtenäiset kertomukset ovat pirstoutuneet moniäänisiksi.

Suomessa on edelleen esimerkiksi suhteessa kansalaissotaan ainakin kaksi erilaista näkemystä. Tämä asia ei ole mitenkään maahanmuutosta johtuvaa.

Perussuomalaistenkin ovat nyt muuttamassa ruotsinkieliset kosmopoliitit menneisyyden taitelijat jotenkin suomalaisiksi. Taide on usein sekä paikallista, että universaalia. Tässä asiassa vastakkainasettelun aika on ohi.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi