- HS.fi
- | Digilehti
- | Kuukausiliite
- | Nyt
- | Offerium
- | Radio Helsinki
- | Koulutus
- | Älypää
- | Oikotie
HS-raadin vastaukset kysymykseen: Pitääkö ruotsin pakollista kouluopetusta lisätä?
3.9.2010 9:31
Viime aikoina on puhuttu paljon ruotsin kielestä ja sen asemasta Suomessa. Ajankohtaiseksi asian tekee etenkin peruskoulun uutta tuntijakoa koskeva esitys, jonka opetusministeriön asettama työryhmä toi julkisuuteen kesäkuussa. Uudesta tuntijaosta on määrä antaa valtioneuvoston asetus ensi vuoden alkupuolella, ja se pyritään ottamaan käyttöön opetussuunnitelman perusteiden ja paikallisten opetussuunnitelmien laatimisen jälkeen lukuvuoden 2014–2015 alussa.
Opetusministeriön työryhmä esittää, että pakollinen ruotsin opetus aloitettaisiin viimeistään kuudennelta luokalta, kun nykyisin toisen kotimaisen kielen opinnot käynnistetään viimeistään seitsemännellä luokalla. Ensimmäisen vieraan kielen opinnot olisi aloitettava viimeistään toisella luokalla eikä kolmannella luokalla, kuten nykyisin: kunnat velvoitettaisiin tarjoamaan A-kieleksi kolme vaihtoehtoa, joista yhden pitää olla toinen kotimainen kieli – suomenkielisille ruotsi ja ruotsinkielisille suomi.
Ruotsin kielen asemaa arvioidaan uudelleen myös lukio-opetuksessa. Opetusministeri Henna Virkkunen sanoi maanantaina MTV3:n uutisten haastattelussa, että lukion pakollisten ruotsin kurssien lisäämistä pohditaan. Ruotsia ei ole nykyisin pakko valita ylioppilastutkinnossa kirjoitettavaksi aineeksi, ja ruotsin suosio kirjoituksissa on laskenut – etenkin poikien keskuudessa. Tämän vuoksi yhä useammalla yliopisto-opiskelijalla on vaikeuksia suoriutua osana korkeakoulututkintoa vaadittavasta virkamiesruotsin kokeesta.
Professorit Matti Wiberg ja Fred Karlsson sanovat uusimpaan Kanava-lehteen kirjoittamassaan artikkelissa, että ruotsin asema Suomessa on heikentynyt 2000-luvulla. He pitävät muutoksen syinä muun muassa poliisihallinnon, tuomiopiirien ja hälytyskeskusten kaltaisten hallinnollisten yksikköjen koon kasvattamista, Yleisradion välittämän ruotsinkielisen ohjelmatarjonnan vähenemistä ja ruotsin asemaa ymmärtävien ja ruotsia hyvin puhuvien poliitikkojen vähälukuisuutta sekä suomenruotsalaisten haluttomuutta puhua ruotsia suomenkielisten kanssa.
Toisaalta julkisuudessa on käytetty puheenvuoroja myös sen puolesta, että pakollisesta ruotsin opetuksesta pitäisi luopua kokonaan. Elinkeinoelämän keskusliitto on vaatinut pakollisen kouluruotsin korvaamista laajemmalla kielivalikoimalla. Kokoomus hyväksyi kesäkuussa tiukan äänestyksen jälkeen puoluekokousaloitteen, jonka mukaan pakollinen ruotsi pitäisi korvata suuremmasta kielten joukosta vapaasti valittavalla kielellä. Puoluejohto kuitenkin tulkitsi toisen, ruotsin perustuslaillista aseman säilyttämistä puoltaneen äänestyksen perusteella, ettei ruotsia pidä muuttaa valinnaiseksi oppiaineeksi.
Talous- ja sosiaalihistorian dosentti Aarne Mattila vaati pakollisesta ruotsin opetuksesta ja virkamiesten "ylimitoitetuista" ruotsin taidon vaatimuksista luopumista Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa (HS 22.8.). Mattilan mukaan ruotsin asema on Suomessa historiallisista syistä kielen nykyistä merkitystä vahvempi. Kaksikielisyyden ideologian korvaaminen tehokkaalla vähemmistöpolitiikalla muuttaisi asenteita ruotsin kieltä kohtaan myönteisemmiksi, Mattila väittää.
Viikon kysymys:
Pitääkö ruotsin pakollista kouluopetusta lisätä?
KYLLÄ
Niin kauan kuin Suomi on virallisesti kaksikielinen maa, ruotsin kielen tulisi olla kaikille peruskoululaisille pakollinen aine. Suomen tulisi myös säilyä virallisesti kaksikielisenä – historiallisista ja kulttuurisista syistä ja koska ruotsin osaaminen on käytännössä monin tavoin hyödyllistä.
Laaja kielitaito on yksi suomen nuorison tulevaisuuden voimavaroista sekä yksilöllisellä että yhteiskunnallisella tasolla.
Jos jostain pitää luopua, niin luovutaan termistä "pakkoruotsi". Emmehän me puhu "pakkomatikastakaan" vaikka matematiikkaa on kouluissa lähes mahdotonta olla opiskelematta. Käsite "pakkoruotsi" on propagandistinen sanayhdistelmä, josta Suomi voisi jo vähitellen kuoriutua ulos.
On etuoikeus saada opiskella kieliä korkeatasoisessa koulujärjestelmässä. Sen sijaan, että nahistelemme keskenämme käsitteestä "pakkoruotsi", voisimme ehkä nauttia siitä, että toisin kuin ruotsalaiset, jotka eivät osaa suomea, me suomalaiset osaamme ruotsia.
Maan kaksikielisyyden ja pohjoismaisen kulttuurisen identiteetin kannalta on hyvää, jos koko väestöllä on ainakin perustavat taidot maan molempien kielissä.
Vastaan kyllä, mutta kysymys ei ole mutkaton.
Suomen-kotini on rannikolla, olen lapsesta asti kuullut ruotsia, ja koen sen yhtä oleelliseksi osaa suomalaista maisemaa kuin järvet, meren ja metsät. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, että suomenkielinen saa nykyään kovin harvoin tilaisuuksia puhua ruotsia, keskustelu ruotsinkielisten kanssa tuppaa kääntymään suomeksi heti kun alan kangerrella, ja taito ruostuu.
Mikä ilo oli käydä Tammisaaressa (vai mikä Raasepori se nykyään on) ja joutua puhumaan ruotsia. Olisikin erittäin tärkeää että ruotsinkielisiä alueellisia yksiköitä suojeltaisiin sen sijaan että niitä yhdistetään suruttomasti suomenkielisiin.
Toisaalta minua huolestuttaa englannin valta-asema vieraana kielenä. En pidä kolmen kielen osaamista ylivoimaisena – minulla oli heikkolahjainen isotäti joka puhui sujuvasti ruotsia, suomea ja saksaa, mutta käytännössä ruotsi ja esimerkiksi saksa, ranska, venäjä ja espanja asettunevat kouluopetuksessa vastakkain, mikä synnyttää vinoutumia.
Kielen alkeet olisi myös opittava varhain, ikkuna kielen oppimiseen sijoittuu lapsuuteen, ja murrosiän jälkeen vaaditaan jo erikoislahjakkuutta ennen kuin kieli tarttuu. Kieltenopetusta voisi aikaistaa vielä jo esitetystä, ja kielivaihtoehtoja tulisi lisätä englannin kustannuksella.
Lisään vielä, että vieraan kielen taidon pohjana on oltava oman kielen hyvä taito, minusta on täysin älytöntä jos suomalaiset opettajat opettavat suomalaisia lapsia englanniksi.
Ei pidä niinkään lisätä ainakaan pakollista kouluopetusta kuin organisoida se uudelleen ja tehostaa, korostaen yhtäältä puhuttua kieltä ja toisaalta kulttuurista likeisyyttä muihin Pohjoismaihin.
Sillä on edelleen merkitystä.
Kyllä, ja aikaistaa.
Ruotsi ei ole sen vaikeampaa kuin mikään muukaan kieli, eikä ruotsin osaaminen estä ihmistä oppimasta muitakin kieliä – päinvastoin.
Ruotsi-keskustelusta pitäisi saada poistetuksi alemmuudentunteet, kiukut ja väärinymmärrykset. Pakollisten perusteiden jälkeen opetus voitaisiin eriyttää niin, että kielellisesti suuntautuneet saisivat tehokkaampaa ruotsinopetusta ja muihin aineisiin suuntautuneet päästettäisiin keskittymään niihin.
Kaksikielisenä pidän ruotsin kielen aseman säilyttämistä maallemme rikkautena. Meidän tulisi koulussa lisätä kielten määrää, ei supistaa sitä. Väite, ettei lapsi pysty oppimaan useampaa kuin kahta kieltä (äidinkieli ja englanti), on mielestäni käsittämätön.
Pietarissa ennen sotia oli perheitä, joissa kotikielinä olivat suomi, ruotsi, englanti, ranska, saksa ja venäjä – eikä näistä lapsista tullut "puolikielisiä".
Lisäksi kuuluvuutemme pohjoismaihin on tärkeää, ja edellyttää ruotsin kielen taitoa.
Eläkäämme sovinnossa ja oppikaamme mahdollisimman monta kieltä.
Kotikaupungissani Espoossa puhutaan jo noin 140 eri kieltä!
Ruotsinkielisyys on oleellinen osa suomalaista kulttuuria. Monet nykyään suomenkielisistä suvuista ovat alkujaan olleet ruotsinkielisiä.
On ensiarvoisen tärkeää pitää yllä Suomen identiteettiä osana pohjoismaalaista kulttuurialuetta. Suomenkielisten pitäisi vain rohkeasti käyttää sitä ruotsia, minkä ovat koulussa, kaduilla ja saaristoreissuilla oppineet. Se on pääomaa.
Onko englantia puhuvan kanadalaisen hyvä osata hieman ranskaa tai saksaa puhuvan sveitsiläisen ranskaa?
Aikuisena tajuaa, ettei kielitaidosta ollut varsinaista haittaakaan, vaikka ei ruotsiksi työtään sattuisikaan tekemään.
Yksinkertainen perustelu on seuraava: Ruotsin kieli on tärkeä osa Suomen kulttuuria, eikä keskimääräinen suomalainen kuitenkaan osaa sitä tarpeeksi hyvin (tai juuri ollenkaan).
Opetuksen lisääminen auttaisi asiaa.
Suomenkielisten heikko ruotsin osaaminen myös eristää turhaan suomenruotsalaisia omaksi vähemmistökseen. Ruotsin opetuksen lisääminen suomenkielisille vähentäisi ja estäisi tällaista eristäytymistä. (Tosin tämä myös ehkä vaatisi, että suomenkielisille oppilaille tehtäisiin rehellisesti selväksi, että suurin syy ruotsin opiskeluun on se, että ruotsi on Suomen valtion ja kulttuurin toinen virallinen kieli – ja että täällä on paljon suomenruotsalaisia, joiden kanssa on kiva tulla toimeen).
Omilta kouluajoiltani muistan, että tätä perustelua ei ikinä kuullut – aina puhuttiin lähinnä siitä, että ruotsia kannattaa opiskella, koska Ruotsi on naapurimaamme ja tärkeä kumppanimme. Myös ruotsinkirjat pääosin käsittelivät Ruotsia ja riikinruotsia tai muita Pohjoismaita, eivätkä suomenruotsalaisia alueita, kulttuuria ja ihmisiä.
Jos näin on edelleen, tämä on mielestäni väärä lähestymistapa ja perustelu. Perustelu pitää olla rehellisesti HBL-tyyliin "uskalla rakastua suomenruotsiin", ja opetuksessa pitäisi korostaa suomenruotsalaisen kulttuurin ymmärtämystä, ei ainoastaan ruotsalaisen ja pohjoismaisen.
Edelleen uskaltaisin väittää, että on itse asiassa paljon suomenkielisiä oppilaita (ja jopa peruskoulusta valmistuneita), jotka eivät tiedä edes että maassamme on ruotsinkielinen vähemmistö. Opetuksen pitää suuntautua suomenruotsin tunnettuuden lisäämiseen niin, että ihmisten tietoisuus lisääntyy – ja samalla hyväksyntä. Auttaisi myös, jos ruotsinopiskeluun liittyisi oikeasti suomenruotsalaisten ihmisten (mielellään samanikäisten) tapaamista. Väittäisin että moni suomenkielinen 16-vuotias ei ole eläessään tavannut kuin pari suomenruotsalaista (jos edes sitä).
Ehkä osa lisäopetuksesta voisi olla samalla historian (erityisesti Ruotsi–Suomen ajan) opetusta. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Jos ruotsi ei ole kouluissa pakollisena, täytyy lainsäädäntöä muuttaa siten, että virkamiesruotsin vaatimuksista luovutaan tai niitä lievennetään. Muuten on kaksinaamaista edellyttää ruotsin taitoa valtion tehtävissä ja samalla asettaa oppilaat tämän suhteen eriarvoiseen asemaan. Harva tuskin koululaisena kielivalintoja tehdessään tietää, että aikoo virkamiesuralle.
Jos virkamiesruotsin vaatimuksista luovutaan, kouluruotsin voi myös jättää paremmin valinnaisuuden asteelle.
Sinällään minusta on hyvä, että koulussa olisi pakko lukea jotain lähialueen kieltä. Nyt englanti – jonka lapset omaksuvat joka tapauksessa populaarikulttuurin ja netin takia – on aivan liian hallitsevassa asemassa.
On jo merkkejä siitä, että vaikka lähialueen kielten (venäjän, ruotsin, baltian kielten, saksan, ranskan) merkitys työelämässä ja muutenkin kasvaa jatkuvasti, niiden opiskelu vähenee.
Mikäli Suomi haluaa pitää kiinni pohjoismaisesta identiteetistään ja oman kansallisen kulttuurinsa vahvasti ruotsalaisuuteen sidotuista juurista, ruotsin kielen taitoa olisi syytä pitää yllä ja säilyttää. Nykyinen opetusmäärä ei näytä riittävän hyvään yleiseen kielitaitoon.
Ruotsin kielen asemaa Suomessa ei tule katsoa vain tarpeen, hyödyn tai suhteellisuuden näkövinkkeleistä. Viime kädessä kyse on
identiteetistä: haluammeko muuttua ruotsia osaamattomiksi balteiksi vai pysyä omaleimaisena pohjoismaana?
Sivumennen: esimerkiksi pääkaupunkiseudulla aikojen saatossa suomennettujen paikannimien tilalle tulisi suomenkielisessäkin puheessa palauttaa niiden historialliset ruotsinkieliset nimet. Sanon näin, vaikka itse (sukunimestäni huolimatta) olen ummikkosuomenkielinen.
Ruotsinkielisyys on Suomessa elämäniloa ja dialogia, liberalismia, suvaitsevaisuutta ja sivistystä, tarpeellista täydennystä ja vastapainoa kotoisalle, mutta jäyhän yksi-ilmeiselle suomalaiskansalliselle ahdistukselle.
Kylmän sodan aikana yhteys Skandinaviaan oli välttämätöntä, jotta voitiin vastustaa idän seireenejä ja pitää kiinni läntisestä identiteetistä, estää lopullinen rämettyminen suomettumisen harmauteen. Tänäänkin ruotsin kieli kuuluu kansalaispätevyyteen.
Siksi vadelmavenepakolaisuuden hengessä lisää pitää ruotsia saada pakollisen oppivelvollisuuden osana. Tosin kohtuutta pitää reaalipoliittisesti olla, jotta lapsista kasvatettaisiin aitoja skandinavisteja.
Kyllä, vaikka kysymyksen laatija johdattelee vastakkaiseen vastaukseen.
Suomi on pohjoismaa, jonka erityisvahvuus on kaksikielisyys. Meillä on suomen ohella ruotsin kieli, jolla voimme kommunikoida paitsi suomenruotsalaisten myös muiden Pohjoismaiden asukkaiden kanssa. Se on etu kaupassa, työmarkkinoilla ja kulttuurissa, ja se moninkertaistaa mahdollisuutemme lähinaapureissamme, joiden kanssa meillä on samat poliittiset, kulttuuriset ja henkiset arvot.
Vanhemmat, jotka kasvattavat lapsensa kaksi- tai monikieliseksi, antavat hänelle arvokkaan henkisen pääoman. Vieraanamme Orionissa oli muutama vuosi sitten Juan Luis Buñuel, lapsesta alkaen kolmikielinen.
Hänen isänsä oli espanjalainen ja äitinsä ranskalainen, ja perheen lähdettyä Francoa ja Hitleriä pakoon Yhdysvaltoihin poika kävi amerikkalaisen koulun. Hän kertoi, että kolmikielisyydestä on hänelle päivittäistä iloa.
Toinen kotimainen on Suomelle arvokas aarre, johon kulttuuriperintömme liittyy kristinuskon tulosta Tove Janssoniin. Pakkopulladiskurssista pitäisi päästä eteenpäin ja korostaa ruotsintaidosta avautuvia mahdollisuuksia työ- ja opiskelupaikoista kirja-, tv- ja elokuvatarjontaan. Unohtamatta romantiikkaa.
Ruotsinkielen opetuksen voisi hyvin aloittaa aikaisemmin, mutta "pakosta" pitäisi päästä eroon. Mikään ei vaikeuta oppimista enemmän kuin väkisin ja vastenmielisesti pänttääminen.
Miten muuttaa asenteet myönteisiksi luontevaa kaksikielisyyttä kohtaan?
Ruotsinkielen opetuksessa tarvitaan lisää "pakollisuutta", missä sana "pakko" kyllä on väärä sana. Yksinkertaisesti ruotsia pitää opiskella enemmän, ihan normaalina koulun oppiaineena.
Suuri haitta on ollut se, että tekstitetyt ruotsinkieliset ohjelmat katosivat television kakkoskanavalta. Vitoskanavalla ruotsinkieli umpioituu.
Opetuksessa pitäisi opettaa, miten ruotsin kieli on vaikuttanut suomenkieleen ja suomalaiseen kulttuurin jo Kiukaisten kulttuurin ajoista eli 4000 vuoden ajan. Se ei ole mikään ulkoa tuotu kupru suomalaisessa kulttuurikorpuksessa.
Joka vastustaa ruotsinkielen opiskelua, sulkee itseltään ja lapsiltaan pois koko pohjoismaisen maailman sekä rajaa itse itsensä ulos tärkeistä ja kiinnostavista julkisista tehtävistä.
Kyllä, ehdottomasti. Kaikkien kielien opetusta pitää lisätä.
Suomi ei pärjää kansainvälisissä yhteyksissä yhtä hyvin kuin esimerkiksi ruotsalaiset, tanskalaiset ja hollantilaiset. Syitä on haettu huonosta itsetunnosta ja osaamattomuudesta markkinoinnissa. Harvoin on puhuttu kielitaidottomuuden merkityksestä.
Ruotsin opiskelu ei ole mistään pois, vaan sen – kuten muidenkin kielien – opiskelu edistää toisten vieraiden kielten oppimista.
Pakkoruotsi on jo terminä outo. Ruotsin ja muidenkin kielten oppiminen on oikeus ja mahdollisuus.
Kansainvälisissä yhteyksissä Suomelle on suunnattomasti etua kuulua myös kielellisesti muihin pohjoismaihin. Sitä mahdollisuutta ei kannata hylätä lyhytnäköisen kielipolitikoinnin vuoksi.
Suomessa on kaksi isoa kieltä plus pienempi pohjoisessa. (Saamen kielten alkeitakin pitäisi käydä peruskoulussa läpi.)
Ruotsi on Suomen kansalliskieli. Ei ole kysymys siitä, kannattaako suomenkielisen suomalaisen opiskella suurta espanjaa vai pientä ruotsia. Kysymys on identiteetistä, kulttuurista.
Kaikkien mahdollisten opiskelua pitää lisätä! En oikein ymmärrä milloin on syntynyt sellainen käsitys, että oppimiseen liittyy pakkoa, että on "turhaa" tietoa, johon kuuluu vieraiden kielten opiskelu.
Vanhemmat saisivat mielellään kannustaa lapsiaan tutkimaan muita kieliä ja kulttuureita jo kouluaikoina. Englannin lisäksi pitää ehdottomasti olla muita kieliä repussa kun siirtyy työelämään: ruotsi, saksa, englanti, arabia, venäjä, espanja, saamen kieli, somali (ei tärkeysjärjestyksessä)
Ruotsin kielenopiskelua pitää kehittää nykyisestä kieltenopiskelusta enemmän portiksi pohjoismaisiin juuriin. On kummallista, että esimerkiksi opetushallituksessa (ainakin aikaisemmin) ruotsin kieli oli samassa osastossa kuin vieraat kielet.
Mallina voisi olla äidinkielen opetus, joka on nimeltään äidinkieli ja kirjallisuus.
Koko koulun kielten opetus pitää uudistaa. Jo päiväkodissa kolme- ja nelivuotiaat pitää altistaa uusille kielille.
Ihminen pystyy helposti omaksumaan useita kieliä, jos saa siihen mahdollisuuden leikin ja matkimisen kautta.
Nykyinen virtuaalimaailma tekee mahdolliseksi kaikille kielistudiotasoisen opetuksen..
Sen sijaan, että suurinta osaa lapsia kiusataan kielten opetustavoilla, jotka sopivat vain hyvin motivoiduille tai hyvin lahjakkaille, pitää lähteä rakentamaan oppimistapahtumaa nykytiedon ja mahdollisuuksien mukaan.
Kieltenopettajat ja varhaiskasvattajat ovat Suomessa huippukoulutettuja ja sitoutuneita kehitystyöhön.
Kun vain ymmärretään, ettei opettaja aina ole se, joka osaa kaikesta kaiken, vaan valmentaja lapsen oppimisprosessissa, niin opetustulokset kielissä paranisivat.
Kun suomenkielisen väestön ruotsin taidot heikentyvät, antaa se vain tarpeettomasti kilpailuetua suomenruotsalaiselle yhteispohjoismaisilla työmarkkinoilla.
Typerä pakkoruotsin leima on pilannut ruotsin kielen imagoa. Yksi mahdollinen ratkaisu voisi olla alueellinen valinnaismahdollisuus: oppilaan olisi pakko ottaa yksi kieli paletista saamen kieli, venäjän kieli, ruotsin kieli.
Voidaan ajatella, että Itä-Suomessa voi olla hyödyksi, että kansallista kielenvarantoa vahvistetaan venäjän kielen osaamisella. Silloin voisi oman harkintansa mukaan jättää niin sanotun pakkoruotsin pois. Samoin voisi saamelaisalueella olla toiveita vahvistaa alueen väestön saamenkielten taitoja.
Tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, että kielten omaksumisen pitää alkaa varhain ja oikeakielisyyttä tärkeämpää on ihmisten kyky kommunikoida. Suomalaiskansallinen virheiden kyttääminen ja epäonnistumisen pelko ei yksinkertaisesti mahdollista hyvää kielen ja kulttuurin oppimista.
Kuitenkin maahanmuuttajien kohdalla, jotka hallitsevat muita kieliä, pitää voida tehdä poikkeuksia kansalliskielten osaamisvaatimuksiin, jotta heillä on todellinen mahdollisuus myös julkisiin virkoihin.
Ruotsin kielen vähemmistön kokoa vahvempi asema Suomessa on ylpeyden aihe eikä ongelma. Yhteiskunta asettaa edes yhdellä alueella ihanteen hyötyajattelun edelle.
Ruotsi on vain kieli. Ongelma on, että ruotsin kieli sekoitetaan tiettyyn elämänmuotoon. Se karkottaa puberteetti-ikäisiä ruotsin tunneilta. Suomenruotsalaiset ovat keskenäänkin erimielisiä siitä, onko ruotsi kieli vai onko sen puhujien sitouduttava tiettyyn palloilulajiin.
Ruotsilla on Suomen vähemmistökielistä pisin paikallinen kirjallinen perinne. Tärkeä osa suomalaisesta kirjallisuudesta on kirjoitettu ruotsiksi. Kieltä on parempi tukea elävän kirjallisuuden pohjalta kuin alusta alkaen.
Kaksikielisyys meillä on olemassa. Nyt tavoitellaan kansainvälisyyttä siirtämällä lukion ruotsin opetus sellaisten kielten opetukseen, joilla ei ole kirjallista perinnettä Suomessa.
Olen kaksikymmentä vuotta puhunut ruotsia kotikielenäni, koska kannatan kaksikielisyyttä. Suomenruotsalaisia ei tahdo saada maksamaan takaisin heihin osoittamaani kiinnostusta. Ei haittaa. Rakastan heitä toistaiseksi.
Kielitaito on ylipäätään yksi tärkeimmistä taidoista, joita koulussa voi ja tulee oppia. Sen tulee olla monipuolinen, eikä olisi yhtään haitaksi, että ruotsia opetettaisiin jatkossa enemmän kuin nyt.
EI
Kolmen vuoden opinnot peruskoulussa eivät tee keskiverto-oppilaasta ruotsintaitoista, eikä yksi lisävuosi vaikuta asiaan millään lailla.
Ennemminkin pitäisi miettiä keinoja, joilla vähänkin motivoituneet oppilaat voisivat oppia ruotsia paremmin. Jos osa ihmisistä osaisi hyvää ruotsia, ja osa ei lainkaan, tilanne olisi parempi kuin se, että kaikki osaavat huonosti.
Itse puhun suhteellisen sujuvaa ruotsia, mutta olen oppinut kielen kesätöissä Göteborgissa ja Ahvenanmaalla. Kielitaidosta ei ole useinkaan hyötyä, mutta sitäkin enemmän iloa. Vain kouluruotsin pohjalta hoitaisin tilanteet, joissa nykyään käytän ruotsia, joko suomeksi tai englanniksi. Niin kuin useimmat suomalaiset tekevät.
Tarvittaisiin vaihto-ohjelmia niin Ruotsiin kuin umpiruotsinkielisille rannikkoseuduille, joissa käytännön kielitaitoa voitaisiin kartuttaa.
On sinänsä outoa, että ruotsinkielen taidon levinneisyydestä huolestuneet suomenruotsalaiset eivät ole tällaisia laajemmin ehdotelleet.
Ei pidä lisätä, koska se vain kasvattaisi ruotsin epäsuosiota.
Kun ruotsia kehnosti taitavat kompastelevat virkamiesruotsin takia yliopistossa, luonnollinen valinta toimii. Ruotsia osaavat valmistuvat nopeammin ja saavat myös työnhaussa ruotsintaidostaan hyvän valtin.
Englantiahan kaikkien edellytetään osaavan, joten se ei ole lisämeriitti, mutta ruotsin taito on.
Ruotsin opetuksen määrän lisääminen ei ole ratkaisu ongelmaan eli ruotsin kielen käytön gettoutumiseen ja yksisilmäisiin kieliasenteisiin.
Suomen pitää säilyä kaksikielisenä. Se tarkoittaa, että molempien kotimaisten kielten taito varmistetaan jo koulussa. Ruotsin kuuluu olla kaikkien opetusohjelmassa. Samaan pakettiin kuuluu myös molempien kotimaisten kielten taidon edellyttäminen virkamiehiltä.
Valitettavasti sekä aitosuomalaiset että suomenruotsalaiset poliitikot pyrkivät pois kaksikielisestä Suomesta. Edelliset haluavat yksikielisen Suomen, jälkimmäiset yksikieliset instituutiot. Ajattelu, jossa ruotsinkielisiä voidaan palvella vain ruotsinkielisten johtamissa yksiköissä, johtaa lopulta suomenruotsalaisuuden näivettymiseen ja yksikieliseen Suomeen.
Ruotsin kielen aseman heikentämistä kouluissa on perusteltu tilan antamisella muiden kielten opiskelulle. Tälle väitteelle ei löydy perusteluita todellisuudesta.
Suomalaisten nuorten kielellinen kirjo kapenee uhkaavasti, opetettiin koulussa ruotsin kieltä minkä verran tahansa. Se on ongelma, johon pitää tarttua erikseen.
Ruotsin kielen maine ja asema kaipaa kohennusta, mutta pakollisuuden lisääminen on väärä lääke.
Pakollisuus (pakkoruotsi) on ollut se mikä on syönyt ruotsin kielen maineen. Ruotsin kouluopetuksessa tarvitaan keinoja, joilla vanhemmat ja lapset saadaan valitsemaan tämä aihe vapaaehtoisesti. Se mikä valitaan vapaaehtoisesti, omaksutaan helpommin ja muistetaan pidempään.
Suhtaudun myönteisesti ruotsin kieleen Suomessa, mutta suhtaudun kielteisesti pakkoihin. Suomessa on ihmisiä, jotka eivät tarvitse ruotsin kieltä eivätkä halua sitä oppia. On sulaa hulluutta takoa tälle joukolle å:ta päähän.
Mielestäni yhtäkään kieltä ei tulisi opettaa kouluissamme pakollisena, ei edes englantia. Koulujärjestelmää tulisi kaikin puolin kehittää sellaiseen suuntaan, että yksilöiden ja alueiden tarpeet otettaisiin huomioon. Itä-Suomessa venäjä on paljon tärkeämpi kieli kuin ruotsi, pohjoisimmassa Suomessa taas saame ja norja. Näitä kieliä tulisi tarjota ruotsin rinnalla tai asemesta.
Toinen asia sitten on, että kannatan ruotsin kielen vahvaa asemaa oikeuslaitoksessa, terveydenhuoltojärjestelmässä, kunta- ja aluehallinnossa ynnä muissa. Pyrkimys ruotsinkielisen kansanosan oikeuksien suojaamiseen on eräs sympaattisimmista piirteistä Suomen lainsäädännössä, sittenkin, vaikka se ei aina toteudu.
Pakollisuus ei ole hyvä kriteeri opetuksessa – ihmiset osaavat itse harkita, mikä kieli heille ja heidän lapsilleen sopii.
Ei pidä lisätä vaan vähentää. Suomessa on sitä paitsi vähemmän ruotsinkielisiä kuin Ruotsissa suomalaisia.
Itä-Suomessa pitäisi opiskella käytännön venäjää eikä teoreettista ruotsia.
Ruotsilla on paikkansa suomalaisessa kulttuurissa yksin historiallisistakin syistä, eikä kaksikielisyydestä tule hätiköiden luopua. Silti Suomi on myös osa Eurooppaa, eikä ruotsi ole enää avain länsimaiseen sivistykseen.
Suuret eurooppalaiset sivistyskielet (englanti, ranska, saksa, miksei italia ja espanjakin) ovat nykymaailmassa ruotsia tärkeämpiä ja niiden vahvistaminen Suomessa on tärkeämpää kuin ruotsin opetuksen lisääminen.
Suomen yhteiskunnan demograafinen rakenne on muuttumassa vääjäämättömästi, nopeasti ja radikaalisti.
Vuonna 2025 arvioidaan, että joka kolmas tai neljäs helsinkiläinen on siirtolainen tai siirtolaistaustainen.
Kun ruotsinkielisen vähemmistön prosentti pienenee, olemme tilanteessa joka on demokratian silmissä kestämätön – jos vaaditaan kaikilta sekä suomen että ruotsin osaamista. Lähitulevaisuutta ajatellen taistelu ruotsinkielen eksklusiivisesta asemasta ei ole järkevä eikä eettinen. Se on hävitty taistelu, joka voidaan kääntää joko positiiviseksi suunnitteluksi tai katkeraksi vainoharhaksi.
Äidinkieleni on arabia, toinen kieleni on heprea, tyttäreni äidinkieli on zulu, kotikielemme on englanti. Emme ole vaatimassa sitä, että saisimme käyttää äidinkieltämme virastoissa, mutta on todella epäreilua meidän henkilökohtaisella kehityksellä olla kehittämättä ja investoimatta meidän perheen kieliin. Meidän pitää antaa aikaa ja taloudellisia resursseja, jotta kaikki kansalaiset voisivat kehittää äidinkieliään mahdollisemman monipuolisesti ja rikkaasti.
Toisaalta suomalaista yhteiskuntaa ajatellen taloudelliset, sosiaaliset, kulttuuriset ja ulkopoliittiset etuudet olisivat monikertaiset, kun suomen lisäksi ihmisillä voi olla mahdollisimman monta eri kieltä.
Tosiasia on, ettei Suomi ole enää lainsäädännöstä huolimatta kaksikielinen maa. Suurin osa suomalaisista ei puhu ruotsia, vaikka on sitä vuosia koulussa lukenut. Syykin on selvä: täällä tulee koulun jälkeen mainiosti toimeen puhumatta koskaan sanaakaan ruotsia.
Pelkän kaksikielisyyden mielikuvan elätteleminen kouluruotsin ja virkamiesruotsin avulla on hölmöläisten puuhaa. Mikäli pohjoismainen yhteistyö talouden ja kulttuurin saralla todella toimii ja ihmiset liikkuvat maasta toiseen, löytyy halukkaita ruotsin opiskelijoita muutenkin. Ruotsin osaamisesta on sekä iloa että hyötyä.
Ei missään nimessä. Pakkoruotsin lisääminen on järjetön hanke 2000-luvun EU-Suomessa, jossa tarvitaan monipuolisia kieliopintoja. Päinvastoin pakkoruotsista luopuminen on väistämätöntä niin kilpailukykymme kuin jo nuorison ihmisoikeuksienkin näkökulmasta. Vastikään keksitty vetoaminen perustuslakiin pakkoruotsin puolesta on myös täysin vailla pohjaa, sillä pakkoruotsia paljon vanhemmassa perustuslain kielipykälässä ei puhuta kaikille pakollisesta ruotsin opetuksesta sanaakaan.
Ruotsin kieli on toinen virallinen kieli Suomessa. Sen asema pitää säilyttää, mutta pääsääntöisesti muun muassa venäjän kielen asemaa pitäisi tarkastella uudessa valossa.
Lopultakin ihmisten kulttuurinen tausta ratkaisee, millaista kielipolitiikka me tarvitsemme.
En kannata lisää pakollisuutta. Nykyinen taso on riittävä. Se takaa, että kaikki oppivat ruotsia edes jonkin verran.
Olkoon jokaisen omassa harkinnassa, haluaako panostaa enemmän ruotsin tai jonkin muun kielen opintoihin.
Ruotsin kielen tosiasiallisen merkityksen nykypäivän Suomessa huomioiden nykyisenkin tuntimäärän ja pakollisuuden perusteleminen on vaikeata.
Ruotsin kielen opiskelulle on ollut meillä aikanaan vahvoja historiallisia ja poliittisia perusteita, mutta niiden oikeutus on vuosikymmenten saatossa huomattavasti heikentynyt. Kielen tarpeella alle 10 miljoonan puhujan ruotsin opiskelua ei ole oikein aiemminkaan voinut perustella, vielä vähemmän niin voi tehdä nykyisessä globish-maailmassa.
Suurin osa ruotsia pakollisena opiskelleista ei ole satunnaisia tilanteita lukuun ottamatta tarvinnut kieltä lainkaan sitten kouluvuosien, ja jos onkin, ei ole sitä suostunut käyttämään. Jos kielen opetuksen tavoitteena katsotaan olevan aktiivinen kyky käyttää kieltä, ovat ruotsin opetukseen vuosikymmenten saatossa käytetyt mittavat panokset valuneet suurimmaksi osaksi hukkaan.
Pakollinen ruotsin opiskelu on ristiriidassa väestöllisten resurssien mahdollisimman järkevän ja tehokkaan käytön kanssa.
On vanhentunut ajatus, että koko ikäluokalle pitäisi paukuttaa päähän ruotsia.
Kansainvälistyvän Suomen kouluissa tulisi opiskella äidinkielen (suomi tai ruotsi) ohella kahta seuraavista kielistä: ruotsi/suomi, englanti, venäjä, saksa, ranska, espanja, mandariinikiina ja arabia.
Ruotsin kielen merkitys tulisi nykyistä useammin ymmärtää käytännön elämän ja tulevan työuran kannalta.
Nuorille tulisi tehdä selväksi, että ruotsi on erittäin hyödyllinen niille, jotka tulevassa elämässään hakeutuvat sellaisiin tehtäviin (julkinen sektori), joissa kaksikielisyys on pakollista tai joissa se on merkittävä lisäetu rekrytoinnissa (kaksikieliset työpaikat). Tämä lisäisi ruotsin opiskelumotivaatiota, joka on tehokkaampaa kuin pakollisten tuntien lisääminen.
Samalla tulisi hyväksyä, ettei se enemmistölle ole mikään lisäetu, ei edes kulttuurisessa mielessä. Pohjoismainen yhteistyökin on marginalisoitumassa ja siltäkin osin kuin sitä ylläpidetään, yhteydenpito on yhä useammin siirtymässä englannin kielen käyttöön.
Oman kokemukseni mukaan pohjoismaisessa yhteistyössä ensin islantilaiset ja sitten tanskalaiset ehdottivat siirtymistä englannin käyttöön.
Kaikilla koululaisilla tulee olla oikeus oppia ja käyttää omaa kotikieltään. Ruotsin kieli sen sijaan ei tarvitse nykyistä vahvempaa erityisasemaa Suomessa.
Suomi ei ole enää kaksikielinen vaan monikielinen maa. Kieliopetuksen resurssit tulisi kohdistaa tasapuolisesti kaikkien koululaisten kotikielten opetukseen, saamenkieltä ja viittomakieltä unohtamatta.
Kielen opetuksen taustalla ei saa olla kulttuurisen assimilaation tavoitteleminen vaan kotikielisen ilmaisutaidon kehittäminen ja oman kulttuuri-identiteetin vahvistaminen.
Yritykset opettaa suomalaisille ruotsia ovat kuin pakottaisi muulia rinnettä alas. Asenteet ovat kovia eikä pakkoruotsi tunnu uppoavan kaaliin.
Se on sääli ja häpeä, mutta ikävä kyllä totta. Siksi en usko, että tuntimääriä lisäämällä ratkaistaan ongelmaa.
Ruotsin taitajia pitää kuitenkin saada kaksikieliseen maahan lisää. Ehkä ruotsi voisikin olla pakollinen vasta korkeakouluissa? Silloin opetuksen pitäisi tietenkin olla tiukempaa ja tiiviimpää, ja sen pitäisi tähdätä samaan virkamiesruotsin kokeeseen kuin nykyäänkin. Ne jotka ovat oppineet ruotsia aiemmin, selviävät tietenkin vähemmällä.
Pitäisi tehdä opetus ennen kaikkea mielenkiintoiseksi. Venäjän kielen opetusta tulisi lisätä tuntuvasti.
Ei vain se kieli, vaan myös se kulttuuri!
Jos vastaa kyllä, hyväksyy, esimerkiksi, myös sen, että suomenkielisiltä opiskelijoilta vaaditaan kaikissa korkeakouluissa virkamiesruotsin hallitsemisen todistamista.
Ennen oli ylioppilastutkintoa varten pakko kirjoittaa ruotsi, mutta tuli siitä ällä tai ii, korkeakouluja se ei kiinnostanut. Edelleen on suoritettava ruotsin lukio-opinnot – miksi se ei nykyään riitä akateemisiin opintoihin? Miksi kaikkien korkeakoulujen suomenkielisten opiskelijoiden on pakko ruotsin suhteen pätevöityä virkamiesruotsia edellyttäviin julkishallinnon virkoihin?
(Ruotsin "perustuslailliseen" asemaan viittaillaan aina sopivissa tilanteissa; Suomen kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi, mutta perustuslaki ei määrää, että suomenkielisen korkeakouluopiskelijan on 2010-luvulla(kin) hallittava lukioruotsin lisäksi virkamiesruotsi.)
Kaikkein tärkeintä on kouluissa lisätä pakollista äidin kielen opetusta, jotta esi merkiksi suomen yhdys sanat osattaisiin kirjoittaa yhteen. (Ruotsin kielisten oppilaiden yhdys sana taidoista en tiedä.)Opetetaanko missään Euroopan maassa yhtä vähän äidinkieltä kuin täällä?
Ruotsin opiskelu tulisi säätää vaihtoehtoiseksi venäjän kanssa. Pitemmällä tähtäimellä ruotsin kielen virallinen asema tulisi purkaa.
Tätä vastausta ei kuitenkaan saa tulkita niin, että kannattaisin ruotsin kielen opetuksen vähentämistä ja sen aseman heikentämistä. Siitä tulee ja voidaan pitää huoli suurin piirtein nykyisen tuntijaon puitteissa.
Ruotsin kieli on tärkeä – se avaa meille kiinnostavia kulttuurisia, sosiaalisia, taloudellisia, jopa aktivistisia yhteyksiä Pohjoismaihin ja on sikäli omiaan ravistelemaan umpiotamme ja hämmentämään seisovaa vettämme. Pohjoismaat ovat dynaamisia ja edistyksellisiä, tänään varsinkin Norja ihmisoikeusalalla.
Mutta koulussa pänttääminen ei auta – olen itse lukenut ruotsia koko oppikoulun eli 8 vuotta – ja vähälle sen käyttäminen on jäänyt, kun ei ole ollut toiminnallisia kontakteja.
Ei tarvita pakkoruotsia vaan toiminnallisia kontakteja, yhteisiä fiksuja projekteja skandinaaviskaksi. Siitä se dynaaminen kielen käyttely lähtee, ja maailmankuvan avartuminen.
Ja tiedättehän mikä on tehokkain kielenoppimisen metodi – rakastu ruotsalaiseen, tai tanskalaiseen, tai norjalaiseen...
Nykyinen määrä on riittävä, mutta ruotsin kieleen aina ikävästi liitettävä pakko-sana pitää saada häivytettyä. Nykyisellään koko tämä asetelma tuo nuorelle mieleen ikäviä assosiaatioita paskasta kielestä, jota EN SIIS TOD halua opetella, ylimielisen vähemmistöankkalammikon ja epämääräisen johtajakansan, joka joskus täällä määräsi. Keskustelu käydään Kanava-lehden tyyppisillä foorumeilla virkamiesten ja poliitikoiden toimesta. EVVVK, sanoo nuori.
Ruotsi on kuitenkin rikas ja tärkeä kieli sekä Suomessa että myös skandinaavisella tasolla yleisemminkin. Puhumattakaan kulttuurisesta merkityksestä – suomenruotsalainen ja ruotsalainen kirjallisuus, musiikki, taide, popkulttuuri – Robyn, Hellacopters, Stieg Larsson, Acne! Itse opin muinoin ruotsin lauserakenteet Lisa Nilssonia ja Orupia kuunnellen, en siksi, että professori Wiberg niin käski.
Sitä paitsi ruotsinkielisen Pohjanmaan liepeiltä tulleena en koskaan kokenut ruotsia snobiankkalammikon kieleksi, vaan rehdin paksuksi landekieleksi.
Pakollisuus on kuitenkin säilytettävä, sillä ilman sitä opiskelijoiden määrä romahtaisi, eikä lapsi/teini aina osaa tehdä niitä järkevimpiä valintoja. Etenkin kun englanti rules ok.
Pakollista ruotsia on jo riittävästi. Kannattaisi lisätä yhteistyötä esimerkiksi kirjallisuuden lukemista. Voisi myös tarjota valinnaisia lisäopintoja pakollisten jatkoksi. Kaikkea ei tarvitse oppia koulussa, voi hyödyntää muitakin mahdollisuuksia.
Jos ruotsin kielen asema heikkenee – tai kun se heikkenee – pitäisi miettiä, miten ruotsinkielisten mahdollisuuksia toimia äidinkielellään lisätään. Se on eri näkökulma kuin tämä toisen kotimaisen kielen lisääminen.
Koululaisten ja heidän vanhempiensa asenteisiin ei voida vaikuttaa pakkokeinoilla. Jos omat virkamiehemme ja päättäjämme eivät näytä positiivista mallia – jos he eivät osaa puhua ruotsia niissä tilanteissa, joissa se kuuluisi asiaan, kuinka he voivat vaatia koululaisilta ruotsin taitoja?
Koko ylin poliitikkokunta ja virkamiehistö ruotsin tehokurssille. Ruotsin kieli kuuluville, myös sellaisena kuin siitä puhumme me suomenkieliset. Tavoitteeksi irti pääseminen kielipolitiikkaamme kuuluvasta häpeä- ja alemmuuskompleksiasetelmasta.
Päinvastoin nykyisestäkin ruotsin pakkopänttäyksestä olisi aika luopua. Ruotsia on hyvä osata, mutta sen pitäisi olla koulussa valinnainen kieli. Turha sitä on motivoitumattomille väkisin syöttää, ei siinä tule kuin kusipäisiä kakaroita.
Suomea osaamattomia suomenruotsalaisia on Manner-Suomessa vain kourallinen, ja muut kielet ovat ajaneet tärkeydessä ruotsin ohi. Laajoissa osissa maata olisi hyödyllisempää osata venäjää kuin ruotsia, ja kansainvälisissä kuvioissakin ruotsi on toisarvoinen kieli. Nykyinen pakkoruotsi syö liikaa resursseja isompien kielten, kuten saksan ja ranskan, opiskelusta.
Jos ruotsin pakko-opiskelua ja sen mahdollista lisäämistä puolustetaan perustuslaillisin syin, on kysyttävä, opiskelemmeko lakia vai todellisia tarpeita varten. Juridiikan pitää sopeutua maailman muuttumiseen, ei päinvastoin.
Vaaditaan erittäin kovia perusteluja sille, että kouluopetuksessa ei lähdetä oppilaan omasta edusta, vaan jostain abstraktista yhteiskunnallisesta tavoitteesta. Koulussa pitäisi antaa opetusta oppilaan edusta lähtien, eikä oppilaan etu suinkaan kaikkien osalta ole ruotsinkielen opetuksen lisääminen.
Kielitaidon merkitys korostuu jatkuvasti. Suomalaiset antavat muille maille kohtuuttoman etulyöntiaseman osaamalla kahta kansainvälisissä yhteyksissä hyödytöntä kieltä.
Vitosen arvosanalla suoritetusta peruskoulun pakkoruotsista ei ole hyötyä kenellekään. Korkeintaan se ruokkii suvaitsemattomia ajatuksia kielivähemmistöä kohtaan. Olisi parempi, että ruotsia opiskelisivat ne, jotka kokevat siitä hyötyvänsä.
Ajatus, että Suomen kaksikielisyydestä automaattisesti syntyisi vaatimus siitä, että kaikkien on opeteltava toista kotimaista, on sikäli outo, että kaikkia koskeva pakollinen ruotsinopetus tuli vasta peruskoulun mukana. Sitä ennen vain oppikoulua käyvät saivat pakollista opetusta ruotsin kielessä. Aiempaa tilannetta vastaisi nyt se, että ruotsin kieli olisi pakollinen lukioissa.
Kuntataloutta ajatellen on kohtuuton vaatimus, että jokaisessa pienessäkin Pohjois-Karjalan kunnassa on tarjottava vaihtoehtona ruotsi A-kielenä. Jokin halukkaiden oppilaiden määrä pitäisi olla kriteerinä. Voi tietysti olla, että lehtitieto on tämän osalta epätarkka, eikä kukaan ole ehdottanutkaan yhdelle oppilaalle tarjottavaa A-ruotsia.
Koulun pitäisi antaa eväät oppilaan elämälle, eikä tulevia vaatimuksia pitäisi johtaa nykyhetkestä eikä varsinkaan menneisyydestä. Nyt peruskoulun aloittavat oppilaat tulevat eläkeikään noin vuotta 2070. Jos trendinomaisesti arvioi ruotsinkielen tarvetta 2050-luvulla, se lienee selvästi vähäisempi kuin nyt. Myös pohjoismaisissa yrityksissä siirrytään työkielenä englantiin jo senkin takia, etteivät ruotsalaiset ja tanskalaiset tule keskenään toimeen skandinaavisilla kielillä.
Minun sukupolveni päättäjät arvostavat ruotsin kieltä historiallisista syistä, mutta nuoremmat sukupolvet tulevat lakkauttamaan pakollisen kaikkia koskevan ruotsin opetuksen varmasti.
Ruotsin kielen asemaa tulisi ryhtyä kohdentamaan kielivähemmistö kulttuuriautonomaista ja siitä, että ainakin suurilla paikkakunnilla heille tarjottaisiin yksikielisiä ruotsinkielisiä palveluja. Kielivähemmistön on omin toimin pidettävä huolta, että maassa koulutetaan tarpeeksi ruotsinkielisistä hoitohenkilökuntaa ja opettajia. Nykyisellä tiellä kaksikielisyys näivettyy.
Maailma kansainvälistyy, niin Suomikin. Ruotsia puhuu vain 10 miljoonaa ihmistä, kun espanjaa puhuu 450, venäjää 275, ranskaa 264, portugalia 264 ja japaniakin 127 miljoonaa ihmistä.
Pitää lisätä rutkasti eri valtakielten opetusta, myös pitkänä kielenä.
Pitkän ruotsin sijaan pitkä venäjä, pitkä espanja tai pitkä ranska olisi ihmiselle monin verroin suurempaa pääomaa. Niin kielellisesti kuin myös kulttuurisesti.
Tyttäreni olisi ihan itse halunnut 9-vuotiaana valita toiseksi pitkäksi kieleksi 1) venäjän 2) ranskan 3) saksan. Vaikka nämä kielet olivat isossa koulussa muodollisesti valintatarjottimella, koulu kuitenkin propagoi pitkän ruotsin puolesta, joka olikin sitten ainoaA2- kieli, joka toteutui (kun tarpeeksi muita kieliä valinneita saatiin vaihtamaan ruotsiin, että saatiin se 18 oppilaan ryhmä).
Niin kauan kun resursseilla niin koulussa kuin opiskelijan päässäkin on joku raja, pitäisi paukut panna sinne, mikä oikeasti kiinnostaa ja mistä on hyötyä.
Koulun oppitunteja on rajallinen määrä. Jos jollekin aineelle annetaan tunti lisää, se on joltain toiselta tunti pois. Kylmä tosiasia on se että kaikkea emme voi lapsillemme opettaa.
Tämän päivän ekaluokkalainen on 25-vuotias vuonna 2028. Se tarkoittaa että sinä vuonna tuo lapsi on todennäköisesti valmistunut tai valmistumassa ammattiin.
Miltähän mahtaa maailma näyttää vuonna 2028?
Mitä haluamme että aikuiset lapsemme osaavat vuonna 2028?
Haluammeko että he osaavat sanoa sujuvasti: "Goddag, kan du ge mej en servett?" – vai haluammeko että heillä on syventävää tietoa taiteista tai etiikasta?
Kiivas väittely ruotsinkielen opetuksesta on ollut surkuhupaisaa seurattavaa.
Kouluille pitää rakentaa tuntijako joka parhaiten palvelee lapsiamme ja heidän tulevaisuuttaan.
Jälkijättöisen kielipolitiikan ja yksisilmäisten arvojen sekoittaminen tähän asiaan on sekä edesvastuutonta että typerää.
Jag tror inte att man kan tvinga människor att lära sig språk. De måste se svenskan som en möjlighet och inte som ett hot. Motivation måste stimuleras.
Arvostan Suomen kaksikielisyyttä ja tämä tausta on auttanut omassa työssäni Balkanilla ymmärtämään, että kielellä on monia merkityksiä: identiteetillinen, poliittinen, kulttuurinen, kommunikatiivinen. Johtopäätökset muuttuvat riippuen siitä, mitä merkitystä painotetaan.
Ruotsin asemaa Suomessa on tarkasteltava lähinnä identiteetti- ja kulttuurikysymyksenä. Kommunikaatiokysymys se on harvoin.
Niinpä en kannata pakollisen ruotsinopetuksen lisäämistä . Sen sijaan näkisin mieluusti uutta pohdintaa esimerkiksi sen suhteen, voisiko ruotsin opetus (ja sen pakollisuuden määrä) olla erilaista eri alueilla maata.
Umpisuomenkielisellä alueella ruotsin opiskelu näyttäytyy kulttuurisesti erilaisena verrattuna kaksikielisiin alueisiin tai esimerkiksi pääkaupunkiseutuun. Kannatan lämpimästi varhaiskasvatukseen ja esiopetukseen sekä kielikylpyä että suppeampaa vieraiden kielten tutuksi tekemistä osana monikulttuurisuuskasvatusta.
Pohdinta ruotsin kielen asemasta on myös yhdenvertaisuuskysymys, joka koskee paitsi ruotsinkielisiä myös muita kielivähemmistöjä, joilla ei ole perustuslaillista asemaa. Mitä kieli- ja kulttuuripalveluja Suomessa tulee jatkossa tarjota esimerkiksi viroksi, venäjäksi tai somaliksi?
Voi myös kysyä, pitäisikö pakollisten kielten määrä rajata yhteen sellaisilla oppilailla, joille kielet ovat erityisen vaikeita ja hankaloittavat ja vievät motivaatiota muulta oppimiselta.
Suomalaisille tulee edelleenkin tarjota mahdollisuus opiskella ruotsia peruskoulusta lähtien, koska lähes kaikki historiamme asiakirjat on kirjoitettu ruotsiksi, ja koska ulkopoliittinen viiteryhmämme on edelleen Pohjoismaat.
Sen sijaan en pidä järkevänä käyttää niin oppimisen kuin opettamisenrajallisia resursseja opettamalla koko kansalle kieltä, jota puhutaan vain Juutinraumasta pohjoiseen. Muissa Pohjoismaissa voidaan esimerkiksi pakkotanskan sijaan opiskella maailmankieliä.
Pakko ja oppiminen on vastenmielinen yhtälö. Kaiken lisäksi myös mahdoton.
Ruotsi on vähemmistökieli siinä kuin suomen kielikin. "Kieli" on tehty kommunikaation välineeksi, ei historian muistomerkiksi tai voimavarojen ja ajan uhraukseksi. Sanaparina "pakollinen ruotsi" on jo itsessään vastenmielinen ja luotaantyöntävä.
Minä, syntyperäinen pohjoiskarjalainen jonka sukujuuret ovat enemmän venäjän- kuin ruotsinkieliset, pääsin aikoinani ruotsinkielisenä Helsingin yliopistoon – lukiopohjalta – ja elätän itseäni sivutoimisesti ruotsi–suomi–ruotsi-kääntäjänä – lukiopohjalta.
En siis voi ottaa oman kokemukseni nojalla kovin vakavasti sitä kymmeniä tuhansia kertoja esitettyä väitettä, että ruotsia ei kukaan opi pakottamalla ja että sen tuputtaminen vain saa vihaamaan ruotsinkielisyyttä ja suomenruotsalaisia entistä pahemmin.
Mutta kysymys kysyy, pitäisikö ruotsin pakollista opetusta lisätä. Joudun vastaamaan kieltävästi, koska olen sitä mieltä, että sitä ei pitäisi sen enempää lisätä kuin vähentääkään. Nykyinen taso on oikein hyvä.
Kannallani saan yhtäläisesti vihat niskoilleni niin Elinkeinoelämän keskusliitolta, suomenruotsalaisten hurmahenkisimmältä osalta kuin 1930-luvulle henkisesti jämähtäneiltä aitosuomalaisuusmouhottajiltakin. Yksin tämä riittää jo melkein tekemään kannasta ylivoimaisen houkuttelevan.
En vaadi esimerkiksi matemaattis-luonnontieteellisten aineiden opetuksen vähentämistä tai niiden muuttamista vapaaehtoisiksi, vaikka ne itselleni henkilökohtaisesti olivat enimmäkseen tuskallista tervanjuontia eikä niistä ole ollut minulle aikuisiällä toistaiseksi juuri minkäänlaista käytännön hyötyä. Ne kuuluvat kunnolliseen yleissivistykseen – samalla tavalla kuin siihen Suomessa kuuluu ruotsin kieli.
Lisää ruotsinkielistä teatteria ja kielikylpyjä koululaisten ulottuville, pakottamatta.
Pakollista ruotsia on nyt sopivasti.
Ruotsin pakko-opetus on ajastaan jäljessä olevien vanhojen tyyppien höpinöitä. Nuoremmat sukupolvet tietävät, että nykyisin internetin myötä koko maailma on siirtynyt kommunikoimaan englanniksi. Myös tanskalaiset, islantilaiset, norjalaiset ja ruotsalaiset puhuvat englantia keskenään.
Ruotsissa ihmetellen naureskellaan sille, että kaikkien suomalaislasten on yhä pakko jankata hyödytöntä ruotsia, ikään kuin olisimme jotenkin Ruotsille alamaisia.
Lastemme opiskeluenergia on suunnattava niihin taitoihin, joita he tulevat elämässään tarvitsemaan. Menneisyyden sijaan on katsottava tulevaisuuteen.
Pakollisen englannin lisäksi järkevintä on laittaa naapurimaiden kielet valinnaisiksi. Silloin itäsuomalaiset todennäköisesti haluavat opiskella venäjää, länsisuomalaiset ruotsia. Tämä on luontevaa myös elinkeinoelämän kannalta, sillä turismi ja kaupankäynti suuntautuu usein naapureihin.
Käytän mielelläni ruotsia sopivissa tilanteissa, ja luen toisinaan ruotsinkielisiä tekstejä. On tärkeää, että Suomen kouluissa opiskellaan jatkossakin ruotsia, mutta sen lisäksi tarvitaan nykyistä enemmän myös esimerkiksi venäjän, espanjan, saksan, ranskan ja kiinan kielen osaajia.
Voisi olla selventävää tutkia, millä kielellä suomalaiset nykyisin eniten kommunikoivat ruotsalaisten kanssa työtehtävissä ja vapaa-ajalla Ruotsissa. Ruotsin kielen pakollisuutta perustellaan usein pohjoismaisella yhteistyöllä, joka onkin hyvin tärkeää, mutta siinä lienee jo vuosia sitten siirrytty valtaosin englannin kieleen.
Niin kertovat yhä useammat pohjoismaista yhteistyötä tekevät suomalaiset. Liike-elämä on nykyisin hyvin kansainvälistä, ja englanti on noussut siinä uudeksi latinaksi. Monissa Pohjoismaissa toimivissa yrityksissä on otettu englanti konsernikieleksi.
Myös itselläni on lähes kymmenen vuoden ajalta kokemuksia neljän tai viiden Pohjoismaan edustajista kootuista työryhmistä, joissa on hyvässä ja tasavertaisessa hengessä keskusteltu vilkkaasti ja sujuvasti englannin kielellä – ilman jatkuvia informaatiokatkoksia – ja parempi ymmärrys jopa vahvistaa yhteispohjoismaista identiteettiä, joka ei olekaan sidoksissa yksittäisen maan kieleen, vaan yhteiseen kulttuuripohjaan. Sama ilmiö on tapahtunut nuoremman sukupolven suomalaisten ja virolaisten välillä, eli kommunikaatiossa on siirrytty käyttämään paljolti englantia.
Monet ruotsinkieliset ystäväni ovat kertoneet tunteneensa alemmuutta, kun heidän suomenruotsiaan, "muumikieltä", on Ruotsissa naureskeltu.
Itse en ole koskaan tuntenut mitään alemmuutta, vaan paremminkin tasavertaisuutta ruotsalaisten kanssa kommunikoidessa, mutta pidemmät keskustelut ovatkin perustuneet englantiin, jota molemmat osapuolet ovat yleensä taitaneet yhtä hyvin. Poliitikot ja upporikkaat säätiöt eivät voi määrätä, mitä kieliä ihmiset todellisuudessa käyttävät keskenään.
Tuttavapiirissäni keskustellaan Helsingissä asuvien ruotsalaisten ja virolaisten kanssa yhtä luontevasti ja vilkkaasti englanniksi kuin myös muista maista vastikään Suomeen muuttaneiden kanssa. Tuttavapiirissäni saattaa toisinaan olla samanaikaisesti koolla suomalaisten lisäksi ruotsalainen, espanjalainen, japanilainen ja eteläafrikkalainen, ja silloin tarvitaan yhteinen kieli – meillä se on ollut luontevasti englanti.
Suomalainen elämäntapa on nopeasti kansainvälistynyt, suuntautuen nykyisin eri puolille maapalloa. Emme enää elä kylmän sodan rajojen sulkemassa pikkuruisessa 1950-luvun maailmassa, jolloin ulkomaille meno tarkoitti Ruotsiin menoa. Miten kielten opiskelu voisi enää perustua ylhäältä saneltuun pakottamiseen?
Menneisiin aikoihin ja pieneen lähipiiriin käpertyminen ei vie Suomea kansainvälisesti eteenpäin eikä laajenna suomalaisten nuorten menestymisen mahdollisuuksia. Kansainvälinen vuorovaikutus lisääntyy koko ajan, ja suomalaisten ovat siinä ihan taitavia, mutta tarvitaan lisää eri kielten osaamista.
Miksi muuten julkisuudessa ei puhuta mitään maamme häviämässä olevista, useista saamen kielistä?!
Pakollisuus asiassa kuin asiassa on kielteistä, mieluummin opetukseen porkkanaa kuin keppiä.
Ylipäätään on ikävää, että puhutaan "pakkoruotsista". Termissä tiivistyy huono itsetunto ja kauna, joka juontanee jonnekin Suomen suuriruhtinaskunnan aikoihin.
Omasta puolestani voin vain todeta, että kielitaitoisena solahtaminen ruotsalaiseen yliopistomaailmaan on ollut paljon helpompaa kuin jos en olisi osannut kieltä. Muutenkin Ruotsi näyttää vetävän hyvin suomalaisia työntekijöitä, joita sivumennen sanoen arvostetaan ahkerina ja luotettavina työntekijöinä. Usein kielikiistassa tuntuu unohtuvan, että globaaleilla työmarkkinoilla Ruotsi on usein se lähin ulkomaa, jonne mennään töihin.
EN OTA KANTAA
Vastaus pitää sisällään halun rohkaista ruotsin opiskelemiseen. Se kannattaa, vaikka sen historiallinen merkitys esimerkiksi pohjoismaisessa yhteistyössä on kiistatta murentunut.
Ottamatta kantaa tarkkoihin tuntimääriin: pääasia on, että suomenkieliset oppivat riittävän hyvin ruotsia ja ruotsinkieliset suomea. Tavoitteen tulee olla tasapuolinen ja järkevä. Järkevyyteen kuuluu se, että kaksikielisessä Vaasassa opiskellaan ruotsia enemmän kuin Tuupovaarassa.
Aggressiivinen toisen kieliryhmän mollaaminen on typerää. Kyllä ruotsia oppii riittävästi, jos haluaa.
Miksi ihmeessä se ruotsin oppiminen on niin vaikeaksi muuttunut? Kielen osaaminen kuuluu suomalaisen yleissivistykseen.
On toisaalta vaikea ymmärtää sitäkään, etteivät kaikki ruotsia äidinkielenään puhuvat suomalaiset halua oppia kunnolla suomea.
Ruotsin kielen pakollinen kouluopetus on tärkeää ruotsinkielisen kielivähemmistön suojelemiseksi, kulttuurimme historiallisen jatkuvuuden näkökulmasta ja maamme pohjoismaisen identiteetin kannalta. Missään tapauksessa tätä oppiainetta ei pidä ainakaan poistaa.
Kuitenkaan en osaa ottaa kantaa niin konkreettisiin seikkoihin kuin opetuksen tuntimääriin.
"Pakkoruotsin" ja ruotsin kielen aseman vastustajien argumentit järkyttävät minua, koska ne kuulostavat järkeviltä mutta ovat järjettömiä.
Totta kai maailmassa on merkittävämpiä kieliä kuin ruotsi ja Suomessa muitakin vähemmistöjä kuin ruotsinkieliset. Mutta ruotsin kielellä on yhtä tärkeä osa Suomen kulttuurissa kuin saunalla ja järvillä ja ihan varmasti tärkeämpi osa kuin talvisodan hengellä tai Sibeliuksella.
Miksi ruotsin kielen taidosta ja asemasta halutaan luopua? Kuka sitten enää tajuaisi suomalaisesta kulttuurista mitään?
Ruotsin kielen vastustaminen on jotain insinööriajattelua taas.
Suomalaiset osaavat yleisen käsityksen mukaan hyvin kieliä. Käytännössä osataan auttavasti englantia oman kotimaisen lisäksi, oli se suomea tai ruotsia. Mielestäni voidaan puhua kielen hallinnasta vasta, kun puheen lisäksi osaa sillä kirjoittaa. Ja lukea alkukielistä kirjallisuutta.
Mikään kielen opiskelu ei ole muulta pois, vaan kehittää aivoja valtavasti. Mutta näillä argumenteilla (joissa aina kummittelee tuo EK-lainen markkinalähtöisyys) on vaikea ottaa kantaa, olisiko ruotsia yksin oltava tunneilla enemmän.
Kieliä kaiken kaikkiaan opiskellaan meillä liian vähän, tai liian myöhään, kun tarve tulee konkreettisesti vastaan.
On vaikea ottaa kantaa tähän kysymykseen.
Asenteet yhteiskunnassa ovat niin kovia, ettei ole oikeastaan tilaa minkäänlaiselle erilaisuudelle, vaikka siitä olisikin hyötyä monella tasolla. Pitäisi satsata ilmapiirin puhdistamiseen, jos halutaan säilyttää Suomessa kaksikielisyys ja ylipäätään pitää arvossa kielitaitoa.
Lisää aiheesta:
Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi
- Hyvinkäällä haavoittunut poliisi on HJK:n naisten liigajoukkueen pelaaja
- EM-kultaa voittanut Tuominen joutui kuuntelemaan Espanjan kansallislaulua
- Kimi Räikkönen pettyi: En saanut renkaita toimimaan
- Latvala ja Hirvonen putosivat kärkitaistelusta
- Hyvinkäällä muistellaan ampumavälikohtauksen uhreja
- Soiva tutti opettaa keskosia syömään
- Riikka Lehtonen Vuoden lentopalloilija
- De Gendt upeaan etappivoittoon Italian ympäriajossa
- Turja Lehtosta esitetään Metalliliiton kakkosmieheksi
