- HS.fi
- | Digilehti
- | Kuukausiliite
- | Nyt
- | Offerium
- | Radio Helsinki
- | Koulutus
- | Älypää
- | Oikotie
HS-raadin vastaukset kysymykseen: Sopiiko vähemmistöjen suosiminen taideapurahan jakoperusteeksi?
12.2.2009 20:55
Opetusministeriö on osoittanut veikkausvoittovaroista 100 000 euron määrärahan monikulttuurisuutta ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta edistäviin taidehankkeisiin, jotka toteutuvat vuoden 2009 aikana. Taiteen keskustoimikunta jakaa määrärahan toimikuntaan tehtävää varten perustetun monikulttuurisuusjaoston esitysten perusteella.
Hankkeita arvioidaan pääasiassa taiteellisten kriteereiden perusteella. Myönnettyjen apurahojen tarkoituksena on vahvistaa maahanmuuttajien ja kansallisiin vähemmistöihin kuuluvien taiteilijoiden mahdollisuuksia harjoittaa taiteellista toimintaa ja osallistua tasavertaisesti Suomen taide-elämään. Apurahoja voidaan myöntää myös muiden taiteilijoiden sellaisiin Suomessa toteutettaviin taidehankkeisiin, jotka edistävät työryhmien monikulttuurisuutta ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta.
Monikulttuurisuusjaoksen puheenjohtajana toimii Valtion taidemuseon vähemmistökulttuurikoordinaattori Umayya Abu-Hanna. Hän kertoi tiistain Helsingin Sanomissa julkaistussa haastattelussa suhtautuvansa hyvin ristiriitaisesti ajatukseen erillisestä monikulttuurisuusjaoksesta ja sen tehtävistä.
Koko jaoston perusajatus on väärä ja leimaava, Abu-Hanna väittää. Hän pitää ongelmallisena, että taiteilijoita aletaan lokeroida syntyperänsä perusteella. Se saattaa marginalisoida ja leimata sellaisiakin taiteilijoita, jotka ovat saaneet aiemmin tunnustusta taustastaan huolimatta.
"Kyse on samasta ongelmasta kuin sukupuolten tasa-arvon kanssa. Jotta nähtiin tämä vinoutuma, jouduttiin alleviivaamaan jokaista naisjohtajaa. Tuli kiintiöt. Sitten ne pitää hävittää", Abu-Hanna vertasi.
Torstaina Helsingin Sanomissa ilmestyy samaa teemaa jatkava artikkeli, jossa muutamat virkamiehet sekä maahanmuuttaja- ja vähemmistötaustaiset taiteilijat kommentoivat hanketta.
Irakilaissyntyinen kuvataiteilija Adel Abidin pelkää monikulttuurisuuden perusteella annetun apurahan vaikeuttavan maahanmuuttajien integroitumista ja vahvistavan ulkopuolisuuden tunnetta. Saamelainen dokumenttiohjaaja Suvi West pitää vähemmistötaiteilijoiden apurahanhakumahdollisuuksien lisääntymistä hyvänä, mutta kummastelee, miksi saamelaiset niputetaan samaan maahanmuuttajien ja siirtolaisten kanssa. Brittisyntyinen ohjaaja ja käsikirjoittaja Neil Hardwick pitää hankkeen hyvästä tarkoituksesta huolimatta ongelmallisena, jos ihmisiä jaotellaan apurahajaossa syntyperänsä perusteella eri ryhmiin.
Opetusministeriön ylijohtaja Riitta Kaivosoja ei usko "positiivisesti syrjivän" monikulttuurisuustuen leimaavan sen saajia. Hän uskoo, että hakijoissa on taiteilijoita, jotka voisivat olla taidetukien piirissä ilman määrärahaakin.
Taiteen keskustoimikunnan pääsihteerin Esa Rantasen mielestä on ennenaikaista sanoa, lokeroiko monikulttuurisuustuki taiteilijoita niin kuin Abu-Hanna pelkää. Rantasen mielestä hakemuksista on ensin saatava kokemuksia ja monikulttuurisuusjaostolle on annettava aikaa pohtia tukiratkaisuja.
Viikon kysymys:
Sopiiko vähemmistöjen suosiminen taideapurahan jakoperusteeksi?
KYLLÄ
Kyllä sopii, mutta vain projektiluontoisesti. Jatkuvana käytäntönä se johtaa vääjäämättä eriarvoistamiseen.
Jos tarkkaan lukee, opetusministeriö osoittaa veikkausvoittovaroista rahaa "monikulttuurisuutta ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta edistäviin hankkeisiin". Apurahan saajien etnisestä taustasta ei puhuta mitään. Suosiminen koskee siis ensisijaisesti päämäärää, ei keinoa. Monikulttuurisuuden ja vuorovaikutuksen edistäminen on yksi oikeutettu peruste jakaa julkisia varoja. Jos tätä tavoitetta edistetään parhaiten jakamalla apurahoja muualta Suomeen muuttaneille taiteilijoille, niin sillä hyvä. Asiasta tulee ongelma, jos rahaa päätetään jakaa suoraan jollekin vähemmistölle ilman sisällöllistä tavoitetta.
Olen kyllä vähän jäävi sanomana mitään. Mutta ainakin Suomen venäjänkieliset kirjailijat ovat ottaneet tämän lisätuen mahdollisuuden innostuneina vastaan.
Monella muulla alalla "positiivisesti syrjivää" tukea ei pidä leimaavana, miksi se tekisi sitä automaattisesti monikulttuurisuudessa?
Erityisesti naisten aktiivisuus saa laajaa tukea, samoin saamelaisten, enkä ole huomannut sen aiheuttavan nurinaa tukea saavien "kategorioiden" joukossa.
Kyse on tietysti ennen kaikkea tuettavista projekteista – jos saadaan toteutumaan hyviä hankkeita, tärkeitä ja kiinnostavia, niin tuki on tehnyt tehtävänsä. On varottava sen muuttumista sosiaaliavuksi tai tukiaisiksi.
Monikulttuurisuutta tarvitsee nimenomaan suomalainen nykykulttuuri. Se voisi tuoda raikasta ilmaa, räjähtävää iskuvoimaa, säpinää ja sähköä tähän valmiiseen maailmaan, seisovaan veteen ja keskinäisen kehumisen kerhoon.
Missä ovat meidän kirjallisuutemme Salman Rushdie, Theodoros Kallifatides, Andrei Makine, Vladimir Nabokov?
Taideapurahat jaetaan yleensä tuttujen kesken. Maahanmuuttajien on vaikea päästä piireihin, ja siksi monet hyvät taiteilijat jäävät vaille apurahoja. Monikulttuurisuusjaoksen tärkein tehtävä on auttaa maahanmuuttajataiteilijoita jään murtamisessa.
Sopii hyvin yhdeksi jakoperustenäkökulmaksi yhtenä monista apurahajärjestelmistämme.
Apuraha ei ketään syrjäytä. Mitätöinti ja välinpitämättömyys sen sijaan marginalisoi kyllä.
Heti perään tähdennän, että toimenpiteen täytyy olla väliaikainen eikä se saa merkitä sitä, että kaikki muut tuen jakajat sulkevat rahahanat maahanmuuttajahakijoilta tämä rahoitusmuoto alibinaan.
Maahanmuuttajien on tosiaan havaintojen perusteella vaikeampi saada tuke työlleen kuin Suomessa syntyneiden. Määräaikaisena tällainen tukijärjestely voi tasoittaa tulijoiden taivalta. Myös tieteellisen tutkimuksen rahoituksessa voisi harkita samanlaista täsmäpanostusta.
Kuinka olisi käynyt Ranskan vallankumouksen ja demokratian kehityksen, jos olisi luotettu ylempien säätyjen vapaaehtoiseen harkintakykyyn?
Kollektiivi ilmaisee kiintiöiden avulla periaatteellisen halunsa korjata epätasa-arvoa.
On utopistinen haave, että enemmistö saatuaan kuulla epätasa-arvosta korjaisi vinoutumat luonnostaan. Harva taiteen tuista päättävä henkilö väittäisi tänä päivänä, että naiset tekevät huonompaa taidetta kuin miehet, mutta tilastojen perusteella naiset saavat edelleen vähemmän apurahoja kuin miehet.
Kiintiöissä enemmistö pakotetaan luopumaan osasta perinteisiä etujaan. Tämä on tasa-arvoistumisen prosessin solmukohta. Tasa-arvon periaatteellinen hyväksyminen ei yksin johda tasa-arvoon. Edut, jotka on luotu vuosisatojen aikana poliittisin keinoin, eivät poistu ilman poliittisia keinoja.
Länsimaisen taide-elämän globaalisuus on ihanteenakin uusi. Vielä 1980-luvun alussa New Yorkin galleriaoppaasta sai hakemalla hakea espanjalaisperäistä nimeä. Kymmenkunta vuotta sitten kansainväliset suurnäyttelyt nostivat teemoikseen globaalisuuden. Silti näyttelyihin kutsutuista taiteilijoista valtaosa oli saanut taidekoulutuksensa Länsi-Euroopassa tai USA:ssa.
Taide-elämän globalisoitumisella tarkoitettiin vielä 1990-luvulla itse asiassa länsimaisten kuraattorien pyrkimystä laajentaa länsimaista taidekäsitystä vieraiden kulttuurien tulkinnoilla. Lontoon Tate Modern -museon avajaisnäyttely esitteli 1900-luvun taidehistoriaa esimerkkikaupunkien kautta. Yhdeksän kymmenestä painopisteestä edusti vielä vanhaa länsimaisen taiteen kaanonia : Wien, Berliini, Pariisi, New York, Lontoo. Lagosin osasto paljasti, että järjestäjillä oli afrikkalaisen kulttuurin suhteen enemmän hyvää tahtoa kuin asiantuntemusta. Mutta ilman sitä kuva olisi ollut vielä yksipuolisempi.
Nyt 2000-luvulla meillä on käsissämme ikään kuin lahjaksi taide-elämän todellinen globalisoitumisprosessi. Meidän luoksemme tullaan jopa ilman kuraattorin kutsua. Ja nyt emme suostuisi jakamaan kakkua uudestaan.
Mahdollinen marginalisoiminen on tietysti hyvä kysymys, mutta olisi älytöntä olla kohdentamatta apurahoja strategisesti, jos jotakin ilmiötä, kuten kotikansainvälistymistä, halutaan vauhdittaa. Tällaiset aloitteet voivat rohkaista ja muistuttavat muita taideinstituutioita kansalaisia ottamaan kotikansainvälistymisen huomioon. Mentaalisten mallien muuttaminen on toivottoman pitkä prosessi. Siksi kohdentamisella voidaan ainakin yrittää vauhdittaa muutosta.
Aivan vastaavasti myös taidekohtaisesti "suositaan" marginaalista ponnistavia aloja, kuten mediataide tai nykysirkus. Niille voidaan kohdentaa erityisesti jokin rahasumma pitkällä aikavälillä.
On tietysti tarkoitus, ettei tällaisia erityiskohdentamisia tarvittaisi.
Taiteen pelikenttä on Suomessa rajattu korkealla aidalla. Mikä tahansa toimenpide joka pyrkii avaamaan kentän uusille pelureille on tässä vaiheessa toivottava. Tietenkään vähemmistöön kuuluminen ei voi olla ainoa myöntökriteeri – laatu on tärkein. Laadun tunnistaminen onkin muuttuvassa tilanteessa jakajille merkittävä haaste.
Keskeinen peruste apurahojen myöntämiselle taiteessa ja kulttuurissa on moniarvoisuuden toteutuminen.
Kielelliset ja kulttuuriset vähemmistöt vahvistavat moniarvoisuutta ja moni-ilmeisyyttä, eikä niillä ole samoja mahdollisuuksia kuin valtavirralla.
Vähemmistöjen on lähtökohtaisesti vaikeampaa päästä esiin, joten tietty "positiivinen diskriminaatio" ei välttämättä ei ole edes "suosimista", vaan samalla lähtöviivalle asettamista.
Leimaamisen riski on aina ongelma, mutta en usko apurahan kärjistävän sitä.
Taidepolitiikassa on tärkeä keskittää rahat ajankohtaisesti tärkeisiin hankkeisiin – monikulttuurisuuden tukeminen ja sen piirissä työskentelevien taiteilijoiden "positiivinen syrjiminen" on väliaikaisesti perusteltua, ei kuitenkaan pysyvänä järjestelmänä.
Uussuomalaisten taiteilijoiden on tietenkin kilpailtava samoista apurahoista kuin muutkin suomalaiset taiteilijat, työn laadun ratkaistessa.
Naiskiintiöt ovat toimineet, ja voidaan ajan mittaan poistaa. Näin kiinnitetään huomio muuten valtaväestön jalkoihin jääviin vähemmistöihin ja autetaan heitä kunnes omat jalat kantavat.
Kysymys on käytännöllinen, ei ideologinen. Olen toiminut kauan erilaisissa lautakunnissa, ja tiedän kokemuksesta, että tämä on tehokas tie.
Muuten apurahan saa vain yksi vähemmistöjen edustaja, ja asia on sillä kuitattu.
Ainakin siirtymävaiheen kokeiluna tämä on kannatettavaa.
Jos tasa-arvoa apurahajaossa ei muuten saavuteta, kiintiö lienee välttämätön. Varjopuolena saattaa toki olla mahdollinen leimautuminen: sen sijaan, että puhuttaisiin taiteilijasta, puhutaankin maahanmuuttajataiteilijasta kuten usein puhutaan naistaiteilijoista tai naismuusikoista. Fiksut kuitenkin muistavat, ettei taiteilijan identiteetti tyhjene maahanmuuttajuuteen kuten se ei tyhjene naiseuteenkaan.
Jos suuryritysten hallituksissa istuu kiintiönaisia ja televisiosarjoissa kiintiöhomoja, niin miksei taidemuseoissakin voisi olla paikka kiintiömaahanmuuttajataiteilijalle? Kuten Umayya Abu-Hanna mainitsi, joskus kiintiö on pakko rakentaa, jotta se voidaan purkaa.
Kummastusta kieltämättä herättää se, että kiintiön perustana on syntyperä – muutenhan taiteen apurahat jaetaan välinesidonnaisesti. Tanssilla on omat apurahansa, musiikilla, kuvataiteilla jne. omansa. Ei tämäkään jako tosin ongelmaton ole: taiteilijaryhmä Muu ry:kin syntyi marginalisoinnin tuloksena kun useampi taiteilija joutui apurahalomaketta täyttäessään laittamaan välinettä kysyttäessä rastin "Muu, mikä?" -ruutuun.
Oli miten oli, 100 000 euron kohdentaminen yhdelle tietylle ryhmälle yhden vuoden aikana on sinänsä hieno juttu. Toivottavasti jakajat tekevät fiksuja päätöksiä!
Aie on hyvä, mutta toteutus ontuu.
Kulttuuriset vähemmistöt ja maahanmuuttajat ovat aina haavoittuvia ja syrjäytymisvaarassa olevia ryhmiä. On aina perusteltua suunnata julkisen vallan erityistä huomiota ja tukea tätä aihepiiriä koskevaan taiteeseen, kulttuuritoimintaan, tutkimukseen ja mediaan.
Ongelma syntyy siitä, että nyt esitettyjen apurahojen myöntämiselle on esitetty kaksi täysin erilaista kriteeriä: taiteen aihepiiri ja sen tekijän alkuperä. Aiheen perusteella vähemmistöä ja maahanmuuttoa koskeva taide ansaitsee aina erityistukea, koska kysymyksessä on yhteiskunnallisesti tärkeä kysymys. Tekijän alkuperän perusteella myönnetty tuki voi aiheuttaa Umayya Abu-Hannan pelkäämiä ongelmia: leimautumista ja marginalisoitumista.
Siksi monikulttuurisen taiteen tukemisen kriteereihin tulee kiinnittää erityistä huomiota. Tekijän alkuperän perusteella myönnetty tuki on erityisjärjestely, joka voidaan hyväksyä hyvistä syistä väliaikaisratkaisuna mutta johon sisältyvistä leimautumisongelmista on hyvä olla tietoinen.
Olen siinä käsityksessä, että tällaisiin kiintiötyyppisiin ratkaisuihin päädytään sellaisissa tilanteissa, joissa vähemmistön edustajat näyttävät jatkuvasti jäävän erilaisten tukien ja määrärahojen ulkopuolelle. Tällöin on mielestäni järkevää ja oikeudenmukaista yrittää oikaista tilannetta edes vaikka keinotekoisesti.
Asenteet eivät muutu hetkessä, mutta uskon että niitä voidaan muuttaa muun muassa tällaisin keinoin.
Vähemmistöjen suosiminen tai monikulttuurisuus juttujen sisältönä tai tekijöiden taustoissa voi minusta olla apurahojen jakoperuste. Monikulttuurisuus, maahanmuuton kysymykset jne. näkyvät vielä kovin vähän julkisessa keskustelussa ja taide-elämässä verrattuna todellisuuteen. Niiden nostaminen tai suosiminen on linjaus tai satsaus, jonka apurahojen jakaja – taidetoimikunta ja viime kädessä valtio voi tehdä. Eri asia on, onko erillinen instituutio sitä varten tarpeen.
Ja huoli gettoutumisesta ja monikulttuurisuuden marginalisoitumisesta jonkinlaiseksi erilliskysymykseksi on ymmärrettävä, erillinen rahasto ei yksin ratkaise kysymystä. Monikulttuurisuus aiheissa ja tekijöiden taustoissa on koko taidealaa ja yhteiskuntaa laajemminkin koskettava asia.
Suomi on ollut monikulttuurinen maa satoja vuosia, myös Ruotsin ja Venäjän osana. Uusi maahanmuuttajaväestö on kuitenkin paljon juurettomampaa ja pirstaleisempaa kuin esimerkiksi suomenruotsalaiset.
Silti kukaan ei ole tosissaan väittänyt, että suomenruotsalaisen kulttuurin tukeminen ja positiivinen syrjintä olisivat vahingoittaneet suomenruotsalaisia.
Itseään kunnioittavat ammattitaiteilijat voivat saada varsinaisia taiteilija-apurahoja syntyperästään riippumatta. Se on kai kirjattu lakiinkin.
Monikulttuurisuutta edistävien taidehankkeiden apurahoituksella sen sijaan luodaan kasvualustaa ja tarjotaan ylimääräisiä resursseja. Se ehkäisee positiivista syrjintää varsinaisten taiteilija-apurahojen jaossa: jos muuta rahoitusta monikulttuurisuudelle ei ole tarjolla, aletaan apurahoja helposti myöntää syntyperän perusteella, monikulttuurisuuden tähden, vaikka hakija ei täyttäisikään taiteellisia laatuvaatimuksia. Esimerkkejä tällaisista tapauksista on jo.
Tällöin ei tarvitse ajatella sukuperää, vaan monikulttuurisuuden edistämistä. Eri kulttuurien edustajat tuovat uusia näkökulmia ja raikastavat tätä meidän vähän väljähtynyttä länsimaisuuttamme. He näkevät asiat eri tavoin kuin me.
Kiinnostavaa on, että ihmiset, jotka kokevat jo olevansa osa hyväksyttyä kulttuuriamme, vastustavat ajatusta. Ajattelen, että suomalaisuuteen kuuluu monta kieltä ja monta mieltä.
Saamelaiset ovat itse asiassa suomen varhaisin alkuperäisväestö. Missä heidän äänensä kuuluu?
Kuuntelisin sitä ja muutamia muitakin kulttuuritaustaltaan erilaisia ääniä. Ne avaavat ennen kokemattomia maailmoja. Eikö se ole taiteen tarkoitus?
Kyllä, alkuun pääsemiseksi.
Järkevä lainsäädäntö on kautta Suomen modernin historia palvellut heikoimmissa oloissa eläviä kansalaisia. Sata vuotta sitten työläisten ja naisten oikeuksia nostettiin esille lakien kautta. Tänään yhteiset, tasa-arvoa palvelevat lait ja valtiolliset toimenpiteet, palvelevat muita ryhmiä, kuten kieli- tai kulttuurivähemmistöjä.
Olen ylpeä siitä, että tasa-arvo pidetään korkeassa arvossa ja että valtio antaa sellaista, toivottavasti väliaikaista, tukea joka edesauttaa vähemmistöjen mahdollisuuksia kehittää kulttuurista pätevöitymistään.
Kukaan lokeroon asetettu ei pysty lokerointiinsa vaikuttamaan, se on mahdotonta.
Otettakoon siis vähemmistöydestä hyöty irti ja vieläpä sillä mehusteltakoon.
Pääasia on että rahaa tulee, ei se mitä siinä lukee.
Usein vähemmistöjen saattaminen tasavertaisiksi enemmistön kanssa edellyttää ainakin aluksi ns. positiivista syrjintää.
Apurahojen saaminen on aina siinä määrin veikkausvoittoihin verrattavaa arpapeliä, että vähemmistöjen suosiminen ei ole sen huonompi peruste niiden jakamisessa kuin mikään muukaan, kuten esimerkiksi enemmistön suosiminen, taiteilijan menestys tai menestymättömyys, tuotannon esteettinen arviointi tai yhteiskunnallisuus, taidelajien ranking, suosittelijat, tietylle taiteelle tai taiteilijalle suopeat päätöksentekijät...
Mielestäni vähemmistöjen suosiminen on parempi jakoperuste kuin moni muu yllä mainituista.
Kannatan periaatteessa aina sellaisten ryhmien tukemista, joiden on muuten hankala saada ääntään kuuluviin (pois lukien tietenkin rikolliset ja muut eettisesti arveluttavat ryhmät, joiden ei kuulukaan saada ääntään esille). Sanottu koskee yhtä hyvän sosiaalista ja taloudellista tasa-arvoa kuin politiikkaa, taidetta, viihdettä ja mediaa.
Yleensä vähemmistöt tarvitsevat rakenteellista tukea, koska heidän asioitaan ei muuten enemmistön instituutioissa ajeta. Onhan esimerkiksi apurahoja, joiden jakoperusteissa painotetaan saajan vähävaraisuutta. Miksei siis muuta vähemmistöominaisuutta?
Ongelma tässä tapauksessa on se, että tukeminen on eriytetty omaksi apurahakseen, joka leimaa ja gettouttaa hakijat. Parempi vaihtoehto olisi integroida vähemmistön saama tuki osaksi olemassa olevia apurahajärjestelmiä allokoimalla niistä tietty osuus vähemmistöille ja vahvistamalla vähemmistöjen edustusta päätöksiä tekevissä elimissä.
Uskon kuitenkin, että vähemmistöjä edustavien taiteilijoiden mielestä tämäkin vaihtoehto käy, jos se todella parantaa heidän työskentelymahdollisuuksiaan.
Asiassa on ilmiselvät epäilyttävät puolensa. Käsitin kuitenkin, että tämä on kertaluontoinen tempaus eikä jatkuva käytäntö.
Suhteessa valtioon taiteilijat ovat kerjäläisiä, ja heitä "lokeroidaan" ja "niputetaan" joka tapauksessa monin tavoin. Toisia suositaan toisten kustannuksella. Taiteilijoiden pitää suostua tähän tai alkaa tehdä muita töitä, sellaisia joista saa palkkaa.
Pidän vain hyvänä, että joku saa "monikulttuurisista" tavoitteistaan tai henkilökohtaisista ominaisuuksistaan lisää huomioarvoa itselleen ja suunnitelmilleen.
Tässä monikulttuurisuushankkeessa en kylläkään katsoisi ollenkaan tekijöiden syntyperää vaan hankkeen luonnetta: lisääkö se kulttuuristen ristiriitojen ymmärrystä ja auttaako se mahdollisesti niiden käsittelyä suomalaisessa yhteiskunnassa. Mutta näinhän ilmeisesti tehdäänkin. Ja siksi saamelaiset ja maahanmuuttajat voidaan helposti "niputtaa" yhteen. Siinä ei ole mitään ongelmaa.
Kaikissa apurahanjakoprosesseissa suositaan vähemmistöä, sillä apurahojen hakijoista parhaat ovat aina vähemmistönä.
Jos tässä mallissa pelinsäännöt ovat selvät ja niiden puitteissa valitaan hakijoista parhaat, asia on kunnossa.
Kyllä, jos kysymys on väliaikaisesta strategisesta hankkeesta, jonka tavoitteena on tehdä itsensä tarpeettomaksi.
Olennaisinta, että kysymys on tietoisesti esimerkiksi maahanmuuttajille suunnatusta lisärahasta, joka EI ole este sille, että erityistoimenpiteen kohteena olevavoi hakea ja saada rahoitusta myös niin sanotuista yleisistä varoista.
Maailman sivu on erilaisten avustusten hakemiselle asetettu tiettyjä rajauksia, esimerkiksi alueellisia (kuten maakuntien rahastot) tai ikään liittyviä (nuorille taiteilijoille tarkoitetut stipendit ja kilpailut), eikä niitä pidetä epäasiallisina, vaikka suuri osa väestöstä jää niiden ulkopuolelle.
Jos apurahan vähemmistölle suuntaaminen alentaa esimerkiksi maahanmuuttajan kynnystä kulttuuritoimintaan, se on mielestäni vain hyvä asia. Syntyperä aiheuttaa Suomessa niin paljon erilaisten ovien sulkemista, että miksi ei voisi olla edes yhtä tapausta, jossa siitä olisi etua?
Olisi omituista, jos apurahoja ei koskaan voisi kohdentaa niin, että haku suosisi jotain erityisryhmää. Tämä ei olisi missään oloissa toivottavaa.
Rakenteellisen epätasa-arvon vähentämisen lisäksi vähemmistöjen ajoittainen suosiminen lisää kulttuurin monimuotoisuutta.
Kuvitteellisessa täydellisen tasa-arvon tilanteessa erityisryhmien suosimisen tarve olisi toki vähäinen. Sellaista kuvitelmaa ei kuitenkaan ole syytä käyttää päätösten perustana nykymaailmassa.
EI
On ehdottoman tärkeää tukea kaikkien yksilöiden mahdollisuutta saada tasa-arvoinen koulutus ja mahdollisuus harjoittaa valitsemaansa ammattia, taide mukaan lukien.
Suomalainen musiikkikasvatus on ollut tästä loistava esimerkki, kuten on koko peruskoulu. On myös suotavaa, että esimerkiksi taiteen ja tieteen apurahojen jaossa jakajat joutuvat kiinnittämään huomioon siihen, miten jaetut resurssit kohtaavat eri sukupuolia, kulttuurisia ja etnisiä vähemmistöjä, ikäryhmiä, eri puolella maita asuvia, jne.
Taiteen sisällön ohjaaminen tiettyyn suuntaan, olipa se sitten miten poliittisesti toivottava tahansa, on sen sijaan outoa.
Käsite "monikulttuurisuus" on hyvin hajanainen ja sekava. Mihin rajaa vedetään? Onko kaikki, mitä venäläinen Suomeen muuttanut taiteilija tekee "monikulttuurista"? Onko Rovaniemestä Ahvenanmaalle muuttaneen taitelijian työ monikulttuurista?
Kysymyksessä mainitaan yleisesti taideapurahat, joten tässä ei oteta kantaa yksinomaan valtion apurahoihin. Taideapurahoja jakavat valtion lisäksi monenlaiset säätiöt, kuten Svenska Kulturfonden, joka jakaa apurahoja suomenruotsalaisille. Tätä jakoperustetta ei ole koskaan kyseenalaistettu, koska säätiöissä lahjoituksen antajat saavat määritellä apurahan kohdetta koskevat rajaukset.
Toinen asia on, sopiiko valtion jakaa taideapurahoja muilla kuin sisältö- ja laatukriteereillä – mielestäni ei.
Ajatus on joka tavalla epäonnistunut. Esille noussut kysymys ulkopuolistumisesta ja leimautumisesta on varteenotettava. On hyvin vaikea välttää sitä, että tätä kautta rahoitusta saanut taide leimautuu B-luokan taiteeksi silloinkin, kun se olisi ehkä kyennyt menestymään taideapurahakilpailussa muutenkin.
Toisaalta on myös outoa sekoittaa sosiaalipolitiikkaa ja taidetta (tai tiedettä). Vähemmistöjen integroitumista tulee tukea, mutta sen ottaminen taideapurahojen tavoitteeksi on vähintäänkin outoa. Jos taide on laadukasta ja lupaavaa, sitä pitää tukea tekijän taustasta riippumatta, ja jos se taas ei ole laadukasta, ei sitä ole syytä tukea laadukkaamman taiteen kustannuksella.
Voidaan kuvitella, millainen mekkala nousisi, jos Suomen jääkiekkomaajoukkueeseen valittaisiin muuten kuin pelitaidollisin kriteerein pelaajia, sosiaalipoliittisiin tavoitteisiin vedoten.
Taiteen tukemisen ainoa kriteeri pitää olla taiteen taso. Taideapurahassa kyse ei voi olla sopeuttamisrahasta tai jonkinlaisesta henkilökohtaisesta yritystuesta..
Naiskiintiöillä pyrittiin siihen, että naisten osuus johtajista lähestyisi heidän osuuttaan populaatiosta.
Jos valikoivalla tuella halutaan nostaa vähemmistöön kuuluvien taiteilijoiden määrää, meillä pitäisi olla käsitys siitä mikä olisi "oikea" määrä taiteilijoita kussakin vähemmistössä. Sellaista lukua tuskin kukaan haluaa määritellä.
Kysymyksen asettelu on taas niin asenteellinen, että mieli tekisi jättää vastaamatta!
Eihän ole kysymys vähemmistöjen suosimisesta apurahoituksella, vaan pyrkimyksestä tasoittaa hakijoiden mahdollisuuksia saada apurahaa valtiolta. Ymmärrän kyllä Umayyan kannan: kaikkien pitäisi olla samoilla kalkkiviivoilla apurahoista päätettäessä.
Mutta, mutta. Tiedän kokemuksesta – kuusi vuotta valtion kirjallisuustoimikunnassa – miten hankalaa on antaa apurahaa vieraasta kulttuurista tulleelle, vieraalla kielellä kirjoittavalle maahanmuuttajalle, jos ei pysty hänen taidettaan oman kokemuksen, minun tapauksessani lukemisen kautta, arvottamaan.
Saamelaisten tilanne on itse asiassa sama: ei toimikunnissa ole saamen taitajia. Enkä usko että taiteen keskustoimikuntakaan, joka koostuu – ainakin toistaiseksi – taidetoimikuntien puheenjohtajista ja muutamasta muilla perusteilla valitusta jäsenestä, pystyy siihen sen paremmin.
Esittävät taiteet, kuvataiteet, teatteri, ovat päättäjälle helpompi tapaus - maalaus, veistos, teatterikin puhuttelee suoraan silmän ja korvan kautta.
Mutta suosimisesta ei ole kysymys, vaan tasa-arvosta. Eri asia sitten on miten se toteutetaan!
Absoluuttisesti ei. Ei tällainen ole vähemmistöjen suosimista, se on niiden leimaamista, erottelua, lokerointia ja lukitsemista valtaväestön byrokraattien valmistamiin lokeroihin. Se on kuin umpisovinististen yhteiskuntien viesti naisille: te voitte keskustella omista huolistanne oman pyöreän pöydänne ympärillä, sillä aikaa kun me miehet hoidamme kaikkien yhteisiä asioita.
Mikseivät suomalaiset päättäjät halua oppia eurooppalaisesta kokemuksesta? Tämä on askel täysin väärään suuntaan, erottelevan "monikulttuuripolitiikan" suuntaan, joka on Euroopassa laajalti todettu epäonnistuneeksi, gettouttavaksi ja tuhoisaksi, kuten monet sen alkuperäiset kannattajat ja ideoijatkin ovat myöntäneet. Se viestittää vähemmistöjen ja ulkomaalaistaustaisten ihmisten olevan ratkaisevasti, olennaisesti erilaisia ja kyvyttömiä osallistumaan suomalaisen yhteiskunnan toimintoihin normaaleina, tasavertaisina ihmisinä samoilla ehdoilla muiden kanssa.
Sen lisäksi, että tällainen "Blut-und-boden"-ajattelun mukainen etninen lokerointirahoitus leimaa vähemmistöjä, korostaa heidän erilaisuuttaan "oikeista suomalaisista" ja rajoittaa heidän mahdollisuuksiaan kilpailla rahoituksesta tasavertaisin ehdoin enemmistön edustajien kanssa, se myös johtaa vähemmistöjen tekemän taiteen kontrollointiin: on mahdollista, että rahoitusta saavat vain oikeanlaista "monikulttuurisuutta" ja "dialogia" edistävät taiteilijat ja projektit, byrokraattien tulkinnan mukaisesti.
Euroopassa on jo paljon kokemuksia esimerkiksi muslimitaustaisten taiteilijoiden sensuroinnista, kun he tarkkailevat omaa taustakulttuuriaan riittävän kriittisesti "loukatakseen" mahdollisesti fundamentalisteja. Pyrkisivätkö suomalaisenkin "multikultirahoituksen" myöntäjät varmistamaan, etteivät esimerkiksi muslimi- tai venäläistaustaiset taiteilijat loukkaa ketään, vaan noudattavat sovinnaisesti virallisia tulkintoja "ystävyyden" ja "dialogin" edistämisestä? Koko ajatus kuulostaa hullulta ja pelottavalta.
Mikäli vähemmistöjen osallisuutta kulttuurielämään haluttaisiin oikeasti edistää, paras keino olisi rohkaista vähemmistöjen edustajia hakeutumaan mukaan yleisiin projekteihin ja suhtautua heidän hakemuksiinsa tasavertaisesti muiden kanssa, aidosti hakemusten laadun perusteella. Lokerorahoituksen myöntäminen ei edistä tätä kehitystä käytännössä eikä asennetasolla, pikemminkin päinvastoin.
Etnisin perustein jaetut apurahat eivät toki tasa-arvoista, ne eriarvoistavat. Ne antavat valikoituihin ryhmiin kuuluville rahoitusmahdollisuuksia, joita muilla ei ole. Tämä on selvää eriarvoistamista ja syrjintää.
Syrjintää on myös koko ajatus siitä, että joidenkin tiettyjen etnisten ryhmien taitelijat tarvitsevat valtiolta erityistä avustusta ja suojelua.
Vasta silloin on Suomessa syrjintä oikeasti lakannut, kun kenellekään eivät tule edes mieleen tällaisen hankkeen laatijoiden aivoitukset vaan jokainen suomalainen on todella vapaa tekemään juuri sitä mitä parhaimmillaan pystyy.
Taideapurahan jakoperusteeksi sopii vain taiteelliseen kvaliteettiin liittyvä perustelu. Projektiapurahat voivat olla muutoinkin perusteltuja. Toisin kuin Abu-Hanna väittää, vähemmistökulttuurin tekijöiden tukeminen ei ole verrattavissa sukupuolten tasa-arvokysymykseen. Naisia on vähintään puolet ihmiskunnasta, joten sukupuolena emme edusta mitään vähemmistöä.
Parempi olisi integroida vähemmistökulttuurien edustajat "valtakulttuurin" projekteihin, vahvistamalla tuotantotasoa.
Näin parannettaisiin eri kulttuurien keskinäistä vuorovaikutusta. Apurahojen jakaminen pitää keskittää ainoastaan alansa ammattilaisille.
Tarkoitus on varmaankin hyvä, mutta näkisin vähemmistöille osoitetuissa apurahoissa enemmän potentiaalisia haittoja kuin hyötyjä.
Täällä tavoin tulee helposti luoduksi eräänlainen taiteentekijöiden B-sarja. Samalla maahanmuuttaja-taiteilijan mahdollisuudet saada normaaleja apurahoja saattavat heikentyä kun ajatellaan, että niillähän on ne omat rahansa.
Hyvän taiteen tulisi puhutella taustastaan ja tekijästään riippumatta enkä näe polttavaa syytä sille, että meidän tulisi ihastella maahanmuuttajien teoksia vain siksi, että ne ovat maahanmuuttajien tekemiä.
Koska se vääristää myös ammatillisia osaamiskriteereitä. Syntyperään vetoaminen voi vain vaikeuttaa taiteilijan uskottavuutta, jos häntä ei nähdä samassa kontekstissa muiden taiteilijoiden kanssa.
Käsitän, että virkahenkilöt ovat tarkoittaneet ja tarkoittavat ihan hyvääkin tällä monikulttuurisuushankkeella, mutta se tuo myös tulkintavaikeuksia: kuka on ulkomaalainen ja kuka vähemmistö ja miten se oikeastaan määritellään?
Mielestäni kuka tahansa voi hakea monikulttuurisuustukea, jos on vankat perusteet – vaikka naapurin Liisa, joka on suomalainen muttei koe olevansa sitä. Eli kaikki hakemaan monikulttuurista rahoitusta.
Kaija Saariaho on säveltäjä, Helvi Leiviskä oli aikakautensa uhrina vielä naissäveltäjä. Susanna Mälkki on kapellimestari, enkä viitsi mainita ketään, jota saatettiin tituleerata naiskapellimestariksi, 70-luvun tapaan.
Apurahojen jaossa pitää jo lähtökohtaisesti pitää huoli tarjonnan monipuolisuudesta, mutta jokaisen jaetun rahan kohdalla pitää olla kyse oikeasti laadukkaalta vaikuttavasta hankkeesta.
Taide, mitä se sitten onkin, on puhuttelee universaalisti.
Pelkään muiden tavoin, että tällä tavalla jaettu tuki enemmän leimaa kuin tasoittaa mahdollisuuksia. Erityisen outoa on, että saamelaiset on lokeroitu tällaiseen kiintiöön.
Luultavammin on niin, että "vähemmistötaiteilijan" (miten törkeä ilmaisu) on helpompi saada tukea/apurahaa normaalikanavien kautta jaettavista kulttuurirahoista.
Kiirunaan sijoittuvia dekkareita kirjoittavan Åsa Larssonin uusimmassa kirjassa on muuten armoton analyysi juuri tällaisesta suhtautumisesta, jolla viedään taiteilijalta todellinen mahdollisuus tulla tunnetuksi nimenomaan taitelijalaadussaan. Taiteen julkisuuskanavat ovat niin ahtaat, että ihminen ei juuri pääse irti kerran saamastaan leimasta, vrt. sadan vuoden takaiset "kansankirjailijat".
Jos halutaan tukea monikulttuurisuutta, eikö se toteudu paremmin ao. järjestötoimintaa tukemalla?
Jos tämä on tarkoitettu positiiviseksi aloitteeksi varsin epäselvään keskusteluun "monikulttuurisuudesta", niin tuskinpa onnistuu siinäkään suunnassa.
Tarkoitus on varmasti hyvä, mutta keino on ongelmallinen. Se edistää gettoutumista ja vaikeuttaa toivottua integroitumista.
Taiteen tukemisen tulee perustua sen sisältöön, ei kiintiöihin.
Parasta koko asiassa taitaa olla sen synnyttämä keskustelu, joka toivottavasti johtaa tulevaisuudessa parempiin ratkaisumalleihin.
Minulle Adel Abidin on keskeinen suomalainen nykytaiteilija, jonka karsinoiminen maahanmuuttajataiteilijaksi olisi hänen taiteensa vähättelyä. Olisiko tässä keskustelussa syytä erottaa toisistaan kulttuurienvälistä vuorovaikutusta edistävien taidehankkeiden tukeminen ja taiteen tukeminen?
Joissakin asioissa, kuten viranhauissa, kvootit ja positiivinen syrjintä voivat olla välttämättömiä välivaiheita tasa-arvon saavuttamiseksi, tässä asiassa eivät.
Taiteessa arvojen tulee olla "syntyjään" monikulttuurisia.
Apurahoja Hyvään Tarkoitukseen? Voi ei. Kuulen kaikuja 70-luvulta: "Halutaan tukea taidetta joka edistää Suomen ja Neuvostoliiton hyviä naapuruussuhteita..."
Opetusministeriön taiteen keskustoimikunnalle osoittama 100 000 euroa pitäisi syntyperä-apurahojen sijasta käyttää avoimen, suorasukaisen, särmikkkään, ristiriitaisen, pelottoman keskustelun sytyttämiseen maahanmuutosta ja monikulttuurisuudesta Suomessa. Siis jonkinlainen Suomi Aukene -kansalaistapahtuma, jossa kaikilla, siis haloo KAIKILLA, mielipiteillä, tuntemuksilla, peloilla, toiveilla, olisi mahdollisuus päästä esille.
Sivumennen sanoen, tulevan romaanini päähenkilö on maahanmuuttajatyttö, mutta kuka määrittää, onko teokseni "monikulttuurisuutta ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta edistävä taidehanke". Eikö taiteen yksi tärkeistä tehtävistä ole särkeä kliseitä ja rikkoa tabuja, haastaa, hiertää, ärsyttää ja saada aikaan keskustelua, eikä vain kivaa yksituumaista hyminää?
Entä siirtokarjalaistenjälkeläiset? Jonkun mielestä me emme tarkkaan ottaen ole oikeita kantakirjasuomalaisia. Kuuluvatko siis rajan takaa tänne tulleet Karjalan sotapakolaiset tai heidän jälkeläisensä apurahan piiriin?
Olen samaa mieltä Abu-Hannan kanssa: hyvä tarkoitus voi kääntyä itseään vastaan ja leimata hakijat.
Tässä on lähdetty toteuttamaan sinänsä erittäin kannatettavaa asiaa, eli maahanmuuttajataiteilijoiden kotoutumista ja integroitumista suomalaiseen yhteiskuntaan, hieman oudoin keinoin.
Ilman muuta maahanmuuttajataiteilijoille tulee jakaa taiteen tukea siinä missä kantaväestöllekin, mutta mielestäni olisi parempi, että kaikki olisivat samalla viivalla. Sinänsä on hienoa, että taiteen tukemiseen löytyy uusia varoja!
Tämän aloitteen kuten joidenkin muidenkin ns. monikulttuurisuushankkeiden perimmäinen logiikka on syntyperän perusteella erotteleva eli rasistinen. Tämän on osoittanut mm. Kenan Malik, jota Tapani Lausti käsitteli kirjassaan Toisinajattelun tiekartta (2004). "Painopiste on alettu asettaa erilaisuudelle, ei tasa-arvolle. – Monikulttuurisuudesta on tullut poissulkemisen, ei hyväksymisen kieli. Sitä käytetään ihmisten keinotekoiseen erilaistamiseen."
Niin kauan kuin kyse on nimenomaan monikulttuuristen hankkeiden tukemisesta, en näe lokeroimisen riskiä. Mikäli ei-suomalaista syntyperää oleva taiteilija on etusijalla rahoja jaettaessa, on tilanne toinen. Silloinhan lähdetään siitä, että ei-suomalaista syntyperää oleva taiteilija ei pärjää pelkästään taiteellisin perustein jaettavien apurahojen haussa.
Tällöin opetusministeriö lähtee tukemaan taideapurahoillaan jotakin muuta kuin taidetta – esimerkiksi sopeutumista. Kuka haluaa leimautua näin?
Tämä ei ole ensimmäinen huonosti valmisteltu ja päättäväisesti aloitettu taidepoliittinen hanke, josta olisi kannattanut käydä keskustelua taidealojen edustajien kanssa.
Mikäli pelätään, että ei-suomalaista syntyperää olevaa taiteilijaa syrjitään itse jakoprosessissa, voisi sitä ryhtyä parantamaan esimerkiksi varmistamalla Taiteen keskustoimikunnan ja eri taiteiden toimikuntien tältä osin tasa-arvoisemman kokoonpanon. Monikulttuuristen hankkeiden tukemisessa ollaan myös toisen dilemman äärellä, joka liittyy taideapurahojen perusteiden laajentamiseen. Esimerkiksi tanssin, musiikin ja teatterin kohdalla ajankohtaista on rajanveto sosiaalisten ja terveydellisten muotojen ja puhtaasti taiteellisina pidettyjen muotojen välillä.
Pitääkö esimerkiksi sosiaalisiin tavoitteisiin pyrkivää yhteisötanssia rahoittaa opetusministeriön taideapurahoista vai kuuluuko se sosiaali- ja terveysministeriön rahoitettaviin? Tällä hetkellä ei ole mahdollisuutta hakea kuin taideapurahaa opetusministeriöstä, joten sosiaalisestikin painottuneiden hankkeiden taide-aspektia korostetaan.
Samalla, kun ollaan huolissaan kakunjakajien kasvavasta määrästä, pitäisi taiteen määritelmistä keskustella siitäkin huolimatta, että mitään suurta yksimielisyyttä niistä ei koskaan synny. Viime kädessä on kuitenkin kyse siitä, mitä haluamme tukea ja mitä erityisesti haluamme taideapurahoilla tukea.
Ensinnäkin ko. apurahaa koskevat tiedot ovat epämääräisiä: ketkä kaikki kuuluvat kansallisiin vähemmistöihin? Riittääkö se, että määrittelee itse itsensä niihin kuuluvaksi, vai onko siitä tarpeeksi pätevä merkki kaksoiskansalaisuus, se että äidinkieli ei ole suomi vai jokin muu? Entä sitten ne, jotka ovat etnisesti monikansallisia? Taiteen määrittely taiteilijan biografian kautta on aina ongelmallista. Vielä ongelmallisempaa on ottaa apurahan piiriin "muiden taiteilijoiden" hankkeita, jotka edistävät kulttuurien välistä vuorovaikutusta.
Siis hetkinen – mikä tahansa kirja tai muu taideteos, joka käsittelee jotain muuta kulttuuria kuin suomalaista tai sitten rinnakkain suomalaista ja jotain muuta, on teos, joka edistää kulttuurien välistä vuorovaikutusta. Vai tuleeko määritelmä siitä, kuinka suuressa määrin sitä kulttuurien välistä vuorovaikutusta oikein teoksessa käsitellään? Onko sille jokin mittari? Olisiko Arto Salmisen turvapaikkaromaani sellainen? Entäpä kävisikö siihen mittariin Jarin Tervon tapa käsitellä maahanmuuttajuutta? Tai Päivi Alasalmen Valkoinen nainen? Lipsonin Kosmonautti? Entä Mikko Ijäksen tapa käsitellä Van Goghia, joka ei ollut suomalainen? Vai tarkoitetaanko tällä kollektiivisia taidehankkeita, joissa tekijöiden etniset taustat eroavat toisistaan? Tarkoittaako se automaattisesti sitä, että valmis työ käsittelee monikulttuurisuutta? Puhutaanko siis itse asiassa tilaustöistä? Vai onko monikulttuurisen taustan omaavan taiteilijan työ automaattisesti "etnistä"? Onko olemassa jokin "tarpeeksi etninen" -mittari? Meneekö siihen marilainen Suomessa asuva kirjailija, mutta ei suomenruotsalainen? Tai onko etnisesti kenialaisen taide enemmän etnistä kuin etnisesti saksalaisen, vai toisinpäin?
On totta, että Suomessa on verraten vähän postkolonialistista kirjallisuutta. Eikä maahanmuuttajataiteilijoiden (miten tämä nyt sitten määritelläänkin) tai toisen polven maahanmuuttajien (eli uussuomalaisten tai miten ikinä tämäkään sitten määritellään) joukosta tulevien taiteilijoiden määrä ole suuri. Mutta siihen vaikuttaa myös se, että Suomessa maahanmuuttajien määrä on aika pieni verrattuna moneen muuhun maahan.
Sitä paitsi maahanmuuttajataustainen taiteilija ei välttämättä halua, että hänen teoksiaan tulkitaan maahanmuuttajataustan kautta. Että niissä nähdään "eksotiikkaa" jota töissä ei ole. Suomessa kasvaneen, suomalaisen taidekoulutuksen saaneen, mutta esimerkiksi tummaihoisen taiteilijan työt eivät välttämättä eroa mitenkään Suomessa kasvaneen, suomalaisen taidekoulutuksen saaneen etnisesti suomalaisen töistä. Silti tummaihoisen taiteilijan töistä sitä "etnisyyttä" voidaan silti etsiä. Tätä asiaa "maahanmuuttajajaoston" kautta tulevat apurahat eivät ainakaan edistä positiiviseen suuntaan.
Pidemmän päälle tulisi ongelmia myös siitä, että vaikka virallisesti maahanmuuttajataustaiset taiteilijat voisivatkin hakea ns. normaaleja apurahoja, ne jotka olisivat oikeutettuja "vain" ns. normaaleihin apurahoihin, vetäisivät kyttyrää siitä, että ne maahanmuuttajat tunkevat SUOMALAISTEN rahapussille, vaikka niille "toisille" on olemassa ihan oma rahapussi. Sen sijaan olisi hyvä idea, että maahan muuttavilla ammattilaistaiteilijoilla olisi mahdollisuus ns. starttirahaan. Yksityisyrittäjiähän taiteilijat nykyään ovat.
Kestänee varmasti vielä muutama vuosikymmen, ennen kuin Suomessa ollaan samassa tilanteessa kuin Ruotsissa: maahanmuuttajataustaiset edustavat kulttuurin, taiteen ja tieteenterävintä kärkeä!
Silti sopii kysyä, myös Ruotsin ynnä muiden vastaavien maiden kokemukseen viitaten, onko etninen tausta, syntyperä tai synnyinpaikka todella ratkaisevaa luomistyössä, taiteessa ja tieteessä? Eihän meilläkään ole OM:n erillisjaostoja tukemassahämäläistä tai lappilaista, pohjalaista tai karjalaista kulttuurituotantoa. Puhumattakaan, että Suomessa asuvat ruotsalaiset, italialaiset tai kreikkalaiset saisivat erityistukea! Monikulttuurisuuden käsitteeseen kuuluva epämääräinen ei-eurooppalaisuus avautuu hieman leimaavasti toisen luokan kulttuurikansalaisuudeksi.
Kaikkiaan on syytä tukea kannustaa kulttuurien välistä vuorovaikutusta edistäviä taidehankkeita yleisesti ilman että ne "paketoidaan" monikulttuurisuudenpoliittisesti korrektin sateenvarjon alle.
Vain taiteellisuus voi olla apurahan peruste, ei sukupuoli, ihonväri, pituus tai paino. Jos vähemmistöön kuuluminen ratkaisee, ei kyseessä enää ole taiteen tukeminen vaan typerä sormella osoittelu: tässä teille armopaloja, kun ette pysty tasaveroiseen kilpailuun.
Eri asia on vähemmistökulttuurien muunlainen tukeminen, joka on hyväksi.
Eleenä monikulttuurisuuden toteutumisen puolesta OPM:n aie on kaunis, mutta toiseuden korostaminen valintaperusteena vain vahvistaa toiseuden kokemusta.
Mielestäni erilliset apurahat syventävät jakoa "meihin" ja "heihin". Olisi tärkeämpi saada maahanmuuttajataustaiset taiteilijat mukaan suomalaisiin seuroihin ja yhteisöihin.
Uskon, että lahjakkaat ihmiset löytävät helposti yhteisen kielen ja pystyvät auttamaan muita käsittelemään muukalaispelkoja ja parantamaan ilmapiiriä maassamme.
Pääperuste valtion taideapurahojen jakamiselle tulisi kuitenkin olla niin sanottu taiteellinen taso eikä rotu, kieli, varallisuus, sukupuoli, ikä tai sosiaaliset suhteet. Mutta eikös monikulttuurisuus ole sisällöllinen termi, eihän se määritä menetelmää kuten kirjallisuus tai tanssi ynnä muut, joilla on erilliset toimikunnat?
Eikö monikulttuurista sisältöä voisi tukea jo olemassaolevien rakenteiden kautta, tuoko uusi jaos vain päällekkäisyyttä hakemusten käsittelyyn? Ihmeen kiireesti asiassa on nyt toimittu.
Miksi moinen hätiköinti vain kolmen viikon hakuajalla? Abu-Hanna istuessaan Taiteen keskustoimikunnassa on varmaankin itse ollut ideoimassa tämän erillisen jaoston perustamista, joka kattaa kaikki taiteen lajit. Jakajan tulisi siis olla kaikkien alojen asiantuntija.
100 000 euroa on hyvin suuri raha, mahtaakohan tällä kiireellä löytyä edes kylliksi hakemuksia. Mutta toivotaan parasta, nyt siis kannattaa taiteilijoiden nopeasti suunnitella monikulttuurisia projekteja, onhan paljon rahaa jaossa! Ehkä piankin nähdään monikulttuuristen taide-esitysten buumi.
Tiedän, että maahanmuuttajilla on suuria vaikeuksia löytää reittiä taidekenttien sisäpiireihin Suomessa niin kuin muissakin maissa, ja asiaan lienee syytä kiinnittää huomiota. Mutta en ole varma auttaako siinä edes raha. Jos taide sinänsä on kiinnostavaa ajassa, tilaa taidekentän huipulla saattaa avautua nopeastikin. Siitä on monia hienoja esimerkkejä kuten Neil Hardwick, Charles Sandison, Adel Abidin ynnä muut, ja eikös moninkertaisesti ylistetyllä Sofi Oksasellakin ole monikulttuurista taustaa.
Toivon että maahanmuuttajien integrointi sujuisi olemassaolevien rakenteiden kautta, se olisi hyvä myös heidän itsensä kannalta. Ei ole syytä eristää, esimerkiksi perustaa erillisiä päiväkoteja, kouluja, urheiluseuroja, kulttuurikeskuksia, asuinalueita tai työpaikkoja maahanmuuttajille.
Eristäminen lisää sosiaalisten kerrosten välistä juopaa johtaen väkivaltaisempaan ja turvattomampaan yhteiskuntaan.
Taiteen apurahat pitää jakaa pätevyyden ja muun taiteeseen kuuluvan uskottavuuden perusteella. Vähemmistödoping tai muu riman heiluttaminen voi loukata puolin ja toisin saajia ja saamatta jääneitä.
Kotouttamiseen liittyvät kulttuuriset tukitoimet on hoidettava muulla rahoituksella. Kysymys sinänsä on, riittääkö meillä asiantuntemusta taiteellisen pätevyyden mittaamiseen.
EN OTA KANTAA
Monikulttuurisuustuki saattaisi toimia eräänlaisena starttirahana, jonka saannin jälkeen olisi siirryttävä yleiseen sarjaan.
Yleisesti ottaen lokerointi ja määrittäminen on kyseenalaista: marginaali-, maakunta-, vähemmistökirjailija.
Kiintiöajattelun haavoittuvuuden tiivisti Lenita Airisto arvioidessaan, että sukupuolten tasa-arvo toteutuu silloin kun myös naisjohtajien joukossa on keskinkertaisuuksia.
Jos noin moni taustaltaan maahanmuuttaja pitää ajatusta huonona, niin se on otettava huomioon.
Ei kuitenkaan selviä, olisivatko vähemmän julkisuudessa paistatelleet taitelijat valmiit tukea ottamaan.
Kysymyksen muotoilu määrittelee nyt vähemmistön suosimisen apurahan perusteeksi.
Käsittääkseni vain taiteelliset hankkeet ja aikaisemmat näytöt voivat tämänkin "rahaston" sisällä käydä kriteereistä.
Lokeroitumisen pelko sinänsä vaikuttaa vähän ennenaikaiselta.
Asiassa on monta puolta ja yleistystä on miltei mahdotonta tehdä. Paljon riippuu myös siitä miten media ja kriitikot painottavat asiaa sitä koskevissa lausunnoissaan. Suuren yleisön mielipiteet ovat tässä asiassa aika pehmeää muovailuvahaa, ainakin tässä vaiheessa kun ennakkoasenteet ovat vasta itämisvaiheessa.
Abu-Hannan pelko on aiheellinen, mutta on tehtävissä sellainenkin palkitsemismuoto, joka ei syrjäyttäisi kaikkia maahanmuuttajia kakkossarjaan.
Epätäsmälliseen kysymykseen epätäsmällinen vastaus.
Jos kysymys olisi ollut muodossa tuleeko taideapurahojen jaossa ottaa huomioon myös vähemmistöt olisi vastaus "kyllä", jos taas kysymys olisi ollut muodossa tuleeko taideapurahojen jaossa olla vähemmistöille omat kiintiöt, niin vastaus olisi "ei".
Positiivisella diskriminaatiolla on paikkansa. Mutta onko valtion tehtävä antaa taiteelle – sinänsä jalomielisiä – tehtäviä?
Taide edistää avarakatseisuutta, vapaamielisyyttä ja ihmisten välistä ymmärrystä jo itsessään.
Minusta on hienoa, että annetaan lisärahaa kulttuurille. Siitä kai tässä on kysymys. Ymmärrän Umayya Abu-Hannan huolen leimaamisesta, mutta käsittääkseni jaostolla on mahdollisuus täsmentää jakokriteerinsä ja toteuttaa rahanjakonsa niin, ettei rahan saaminen pääse leimaamaan ketään.
Tuntuu oudolta puhua vähemmistöistä yhtenä ryhmänä ja pitää kaikkia muita yhtenäisenä enemmistönä. Enemmistökin koostuu erilaisista vähemmistöistä.
Kaikki maailman jaottelut ovat jollain lailla haitallisia ja osoittelevia.
Jos rahaa jaetaan taiteellisten ansioiden perusteella, miksi jakajan tarvitsee ottaa huomioon tai edes tietää hakijan taustaa?
En ota kantaa, koska mielestäni sanavalinta "suosiminen" on tässä erikoinen. Mutta kommentoin.
Uuden jaoston perustaminen on opetusministeriöltä kiinnostava ele, jolla varmaankin pyritään osoittamaan, että monikulttuurisuuden kysymys pyritään ottamaan vakavasti. Apurahojen osarajaus syntyperän mukaan on kuitenkin problemaattinen idea. Se osoittaa kapeaa käsitystä monikulttuurisuudesta – ja on periaatteessa turha, koska tuettavien hankkeiden määrittely monikulttuurisuutta ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta edistäviksi jo toimii signaalina vähemmistötaiteilijoille.
Monikulttuurisuus on kaikkien asia ja koskee kaikkia: myös valkoiset suomenkieliset suomalaiset ovat etnisiä ja läskisoosi on mitä etnisin ruokalaji. Monikulttuurisuuden pitäisi kai tarkoittaa erilaisten kulttuurin muotojen yhdessäeloa, jossa myös enemmistö on mukana. Ei sitä, että "etnisiä toisia" suvaitaan itseään jotenkin neutraaliksi normiksi luulevan valtaväestön vinkkelistä.
Oireellista on, että Umayya Abu-Hanna ja Adel Abidin kokevat, että syntyperän perusteena käyttäminen apurahoja jaettaessa voi leimata taiteilijoita. Tai että Suvi West kummeksuu erilaisten vähemmistöjen "niputtamista". Toimivasti monikulttuurisessa yhteiskunnassa tällaista ei tarvitsisi miettiä.
Sinänsä Abu-Hanna suhtautuu mielestäni järkevän kriittisesti jaoston perusperiaatteisiin – on lupaava lähtökohta sen toiminnalle, jos vielä muutkin jäsenet omaavat samanlaisen kyselevän ja erilaisia näkökulmia huomioivan asenteen.
Kyllä vähemmistöjä voi suosia apurahojen jaossa, mutta se voi tapahtua muutenkin kuin omalla karsinalla.
Luokittelu johtaa helposti ongelmiin: ratkaiseeko geneettinen tausta, syntymäpaikka, kieli, kulttuuri-identiteetti? Kuinka puhdasta vierastaustaa vaadittaisiin?
Päättäjät joutuvat näitä sitten konkreettisesti pohtimaan.
Mutta onhan maailmassa monenlaisia kummallisuuksia, kuten naisten oma sarja shakkikilpailuissa.
Monikulttuurisuusjaoston perustaminen kertoo hyvistä tarkoitusperistä sekä halusta reagoida muuttuvaan ympäristöön, mutta toteutus vaikuttaa haparoivalta ja kiireessä lukkoon lyödyltä.
On ehdottoman ongelmallista laittaa hakijoita järjestykseen sen mukaan, kuka on etnisempi tai kenen hanke monikulttuurisempi. Suotakoon tälle systeemille nyt kuitenkin sitten tällainen koe- ja välivaihe; käytännön työ paljastakoon jaoston olemassaolon tarpeen.
Myös "tavanomaisten" apurahalautakuntien työhön vaikuttavat monenlaiset kirjoitetut ja kirjoittamattomat säännöt, joiden mukaan tukien jaossa on otettava tasapainoisesti huomioon miehet ja naiset, eri-ikäiset ja kielivähemmistöämme edustavat taiteilijat sekä maan eri alueet.
Monikulttuurisuusjaoston työn ja määrärahan olisi siis ehkä – joskin vaivoin – voinut sälyttää jo olemassaolevienkin taidetoimikuntien harteille entistä tarkemman ohjeistuksen saattelemana.
On riski, että tällä jakokriteerillä syntyy siinä kiintiössä pääasiassa monikulttuurisuustaidetta, ei sitä taidetta, jota taiteilija itse halusi tehdä, jolloin koko apurahan idea ei toteudu.
Toisaalta jakoperuste tarkoittaa hyvää, ja sillä pyritään positiivisesti diskriminoimaan maahanmuuttajataustaisia taiteilijoita suomalaiseen taiteilijaskeneen. Se olisi alkusysäys, jolla saataisiin homma toimimaan, mutta jatkuva jakoperuste taideapurahassa, ei ole alkusysäys, vaan käytäntö.
Tähän on vaikea antaa eksaktia vastausta.
Onkohan missään muualla maailmassa luotu vastaavaa systeemiä? Olisi outo ajatus, että Ranskan valtio olisi aikoinaan osoittanut vastaavanlaista tukea kaikille niille sadoille taiteilijoille, jotka eri puolilta Eurooppaa tulivat Pariisiin työskentelemään 1800-1900-lukujen vaihteessa. Tai että Yhdysvallat tukisi vastaavalla tavalla niitä tuhansia eri puolilta maailmaa New Yorkiin saapuneita taiteilijoita, joista suurimmalla osalla ei ole käytännössä mahdollisuuksia läpimurtoon paikallisessa taide-elämässä.
Silti ihmiskunnan taidehistoria on täynnä merkittäviä siirtolais- ja maahanmuuttajataiteilijoita. Kulttuurien välistä vuorovaikutusta syntyy taiteessa ilman viranomaisten ohjaustakin, sitä on syntynyt kautta tuhansien vuosien, jos vain yhteiskunnallinen ilmapiiri ei ala sitä rajoittaa.
Opetusministeriön tavoitteet monikulttuurisuutta ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta edistävien taidehankkeiden toteutumiseen ovat hyväntahtoiset, mutta vielä hakusessa.
Asiaa vaikeuttaa käsitesekaannus: Ei pitäisi sekoittaa kahta asiaa, henkilökohtaisia työskentelyapurajoja ja yhteistyöhankkeille myönnettävää rahoitusta. Avustusten myöntäminen monikulttuurisuutta ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta edistäviin taidehankkeisiin on kannatettavaa, mutta kielen ja etnisen taustan perusteella myönnettävät henkilökohtaiset työskentelyapurahat eivät ole kovin hyvä ilmiö, ainakaan pitkän päälle.
Mutta on erittäin tärkeää tukea kieliä ja kulttuureja, jotka ovat vaarassa hävitä, kuten saamelaisia. Jos vertaillaan Suomen ruotsin- ja saamenkielisiä, voidaan todeta, että maamme ruotsinkielinen taide- ja kulttuurielämä olisi jo kuihtunut nykyistä paljon pienemmäksi, jos ruotsinkielisten säätiöt ja tiedotusvälineet sekä Suomen valtio eivät olisi sitä jatkuvasti tukeneet, ja sehän olisi menetys.
Saamelaiskulttuuria sen sijaan on vuosisatojen ajan vain tukahdutettu ja hävitetty valtajärjestelmän taholta (saamen kieletkin olivat kiellettyjä!), saamelaistaiteen- ja kulttuurin tukeminen on uusi ilmiö ja summat ovat vain häviävän pieniä murusia. Saamelaistaidetta ja -kulttuuria tunnetaan vain vähän, ja suomalaiset tuntevat paremmin intiaanikulttuuria.
Mielestäni alkuperäiskansamme saamelaisten kulttuuri tarvitsee omaa erityistä tukea, velvollisuus siitä kuuluu valtiolle, sillä saamelaisyhteisöillä ei ole taustallaan mitään säätiöitä, pääomia eikä omaa vahvaa mediaa.
Lisää aiheesta:
Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi
- Seepran raidoille löytyi selitys
- Tšekki kaatoi Ruotsin voittolaukauskisassa
- Bosnian sodan uhreja tunnistettiin
- Kaksi nuorta loukkaantui mopoautokolarissa Mustasaaressa
- HJK runnoi väkisin voittoon Örebrosta
- Venäläisasiantuntija: Armeijan säästöt Suomen sisäinen asia
- Naomi Wattsista tulee valkokankaan Diana
- Vladimir Putin haluaa lisää uskontoa Venäjän televisioon
- Sordo aloitti Ruotsin MM-rallin vauhdikkaimmin
