HS-raadin vastaukset kysymykseen: Tarvitseeko suomalainen kulttuuri poliittista herätystä?

Vasemmistolaiset taiteilijat ja kulttuurityöntekijät, jotka käyttävät itsestään lyhennettä Vatak, ovat järjestäytymässä toimintaryhmäksi. Helsinkiläisessä ravintolassa tiistai-iltana järjestettyyn perustamistapahtumaan tuli toistasataa asiasta kiinnostunutta.

Tapahtuman koollekutsujiin kuuluivat muun muassa teatteriohjaaja Esa Kirkkopelto, sarjakuvataiteilija Johanna Rojola, kuvataiteen professori Teemu Mäki, näyttelijä ja muusikko Olavi Uusivirta, toimittaja Silvia Modig sekä elokuvatuottaja ja käsikirjoittaja Aleksi Bardy.

Vatakin tarkoituksena on elävöittää vasemmiston ajattelua ja toimintaa. Sen keskeisiin ideoihin kuuluu, että taide ja politiikka voivat toimia "hedelmällisessä vuorovaikutuksessa". Vasemmistolaista taidetta pidetään avaimena vasemmiston uudistamiseen ja sen "fundamenttien" uudelleenarviointiin.

Vatak sanoo olevansa poliittisesti itsenäinen ja riippumaton toimintaryhmä, joka mieltää itsensä vasemmiston puoluekentän uudistajaksi. Käytännössä toimintaryhmä on lähellä Vasemmistoliittoa. "Asiantuntija-asemansa johdosta" Vatakilla on oikeus tehdä aloitteita Vasemmistoliiton puoluejohdolle, kerrottiin perustamistapahtuman kutsussa.

Kulttuurivasemmistolaisilla taitelijoilla on jo entuudestaan kirjailija- ja taiteilijajärjestö Kiila. Sen sijaan muilla poliittisilla tai aatteellisilla ryhmillä ei ole yhtä näkyviä tai poliittisesti leimautuneita kulttuurityöntekijöiden tai taiteilijoiden järjestöjä. Esimerkiksi porvarillisesti ajattelevat taiteilijat eivät juuri esiinny julkisuudessa ryhminä, ja he näkyvät harvoin taiteilijan roolissa yhteiskunnallisissa yhteyksissä.

Viikon kysymys:

Tarvitseeko suomalainen kulttuuri poliittista herätystä?

KYLLÄ

Elina Hirvonen:

Oikeammin tilanne on päinvastainen: suomalainen politiikka tarvitsee kulttuurisen herätyksen.

On korkea aika irrottautua politiikan virkamiesmäisyydestä ja erityisesti vasemmistoa kommunismin romahduksen jälkeen vaivanneesta jäätyneestä visiottomuudesta, ja siinä vapaamuotoinen, puoluepolitiikkaan sitoutumaton kulttuurikeskustelu voi olla yksi piristysruiske.

Seppo Lampela:

Ei välttämättä tarvitse, mutta tekee se hyvää. Mielestäni poliittisuus tekee hyvää aikana, jolloin taide on turvonneiden murojen makuista pop-kulttuuria.

Poliittinen taide saattaisi myös tavoittaa ja herättää arvopimennossa eläviä junnuja. Nykyään keskiverto 15-vuotias tuntee satoja artisteja, mutta ei tiedä sanaa "kapitalismi".

Kuitenkin taiteilijoilla tulee olla vastuu, hyvä idea ei saa muuttua aivopesuksi.

Mikko Lehtonen:

Ehdottomasti tarvitsee. Sitä paitsi se on jo saanut sen.

Vaikka julkisuutta hallitsevat kaupallisuus ja viihteellisyys, ovat kirjailijat, näytelmäkirjailijat, kuvataiteilijat ja muut jo vuosia luodanneet uusliberaalia aikaamme kriittisesti.

Esimerkki tästä on vaikkapa edesmenneen Arto Salmisen Kalavale, jossa kerrotaan tositelevisio-ohjelmasta nimeltä Auschwitz, joka puolestaan on sen keskitysleirin kuva, jossa elämme ja jonka portin yllä on sana Vapaus.

Iivi Anna Masso:

Kyllä, muttei välttämättä vasemmistolaista: itse olisin iloinen nähdessäni kulttuurikentällä selkeämpiä kannanottoja demokratian, sananvapauden ja muutenkin vapauden arvojen puolesta.

Uuden kulttuurivasemmiston ärhäkkä nousu tilanteessa, jossa taistolaisuuden vaikutuksia yhteiskunnassamme ei ole kunnolla tutkittu, ja vasemmisto on taas osoittamassa sympatiaa autokratiaa ja diktatuureja kohtaan, kuulostaa pikemminkin pelottavalta. Ryhmän perustajista ainakin Teemu Mäki on julistautunut aiemmin kommunistiksi, joten väkisin herää kysymys, mitäköhän totalitarismia tällä kertaa tuetaan?

Vasemmiston uudistus on tarpeen, varsinkin sen jälkeen, kun suomalaisen vasemmiston kehitys liberaaliin ja demokraattiseen suuntaan pysähtyi Suvi-Anne Siimeksen lähtöön vasemmistoliitosta. Mutta mihin suuntaan sitä ollaan nyt uudistamassa? Yliopistolla ylistetään totalitarismia avoimesti rakastavaa Slavoj Zizekiä, jotkut oudot ryhmittymät jopa yrittävät palauttaa Stalinin kunniaa, toisaalla laitavasemmisto tukee äärikonservatiivisia islamilaisfundamentalisteja – joten en ole kovin optimistinen liberaalin vasemmiston uudestisyntymisen mahdollisuuksien suhteen.

Vai uhmaisiko tämä poliittinen kulttuurivasemmisto sittenkin nationalistista imperialismia ja oikeistolais-uskonnollista pappisvaltaa esimerkiksi piirtämällä Muhammed-kuvia tai vaatimalla toisinajattelijoille sananvapautta Venäjällä?

Samalla ilmaisu "porvarillisesti ajattelevat taiteilijat" kuulostaa jostain kaukaa viime vuosisadalta lainatulta. En näe jakoa vasemmistolaisen ja "porvarillisen" kulttuurin välillä mielekkäänä, puhuisin mieluummin liberaaleista ja konservatiiveista, universaaleista ja relativistisista, demokraattisista ja autokraattisista arvoista. Ainakin omasta mielestäni näistä kategorioista on enemmän apua maailman hahmottamisessa, myös kulttuurin keinoin.

Anna Kontula:

Kyllä, maailman parantaminen on luonnollinen osa kulttuuria, niin kauan kuin se tehdään taiteen sisäisen logiikan ehdoilla. Taiteen keskeisiä tunnusmerkkejä on vaikuttaa ihmiseen, saada hänet näkemään asioita uudessa valossa. Nuiva ja takakireä poliittinen elämämme kaipaa kipeästi empatiaa, sankaruutta ja vaihtoehtoja.

Historiallisesti jokaiseen yhteiskunnallisten uudistusten kauteen kuuluu myös merkittäviä yhteiskunnallisesti aktiivisia taiteilijoita.

Meillä ei ole juurikaan porvaritaiteilijoita samasta syystä kuin meillä ei ole oikeistointellektuelleja: rahan ja tehokkuuden palvonnasta on vaikea tehdä mitään kovin älyllistä tai koskettavaa.

Tilanne on nyt aivan toinen kuin silloin, kun oikeistopolitiikalla oli vielä joitakin muitakin sisältöjä kuin lompakko.

Martti Koskenniemi:

Kulttuuri on vallankäyttöä. Mutta mitä herätys voisi tarkoittaa?

Sellaista politiikkaa ei tarvita, joka olisi jotenkin erillistä "poliittista kulttuuria". Se olisi tylsää ja pönkittäisi keskinkertaisuutta – kunhan se vain olisi poliittisesti oikeaoppista.

Sitä vastoin olisi tärkeää oppia ymmärtämään tieteellinen, taiteellinen ja viihdekulttuurikin aina jo alusta lähtien "poliittisina". Näin kulttuurityöhön osallistumisen rooli valtasuhteiden kritiikin tai tukemisen näkökulmasta saataisiin esiin.

Veera Luoma-aho:

"Poliittinen herätys" kuulostaa jossain määrin huvittavalta, jopa hieman falskilta ja luotaantyöntävältä.

Itse näkisin suomalaisessa taiteessa kuitenkin mielelläni nykyistä enemmän laajoja yhteiskunnallisia teemoja yksilöpsykologisen rypemisen sijaan. Siinä mielessä "kulttuurin poliittinen herätys" on tervetullut.

Markku Ruotsila:

Mikä tahansa, mikä elävöittää keinotekoiseen konsensukseen, materialismiin ja poliittiseen korrektiuteen lässähtänyttä suomalaista elämää, on hyvästä.

Mitä useampi näkökulma saadaan avoimesti ja mahdollisimman selkeästi esitettyä ja kuultua, sitä paremmin voi demokraattinen järjestelmä.

Kimmo Rentola:

Jos kysymyksen ottaa kirjaimellisesti, mitään poliittista herätystä ei tietenkään tarvita. Mutta laajemmin käsitettynä yhteiskunnallinen ja poliittinen näkemyksellisyys voi olla tervetullutta, kunhan se ei mene liiallisuuksiin eikä 70-luvun tyyliseen karsinoitumiseen.

Atso Almila:

Varsinkin konserttimusiikin puolella on kovasti etäisen tuntuinen ajatus kannan ottamisesta ja sosiaalisesta vastuusta, vaikka se käytännön työssä hiukan näkyy siinä, miten eri kohderyhmiä nykyään yritetään tavoittaa (koulut, hoitolaitokset ja ne jotka eivät koskaan ole kuuntelemassa käyneet).

Katja Tukiainen:

Reipasta keskustelua ja idealismia tarvitaan muistuttamaan siitä, että vaikka itsellään menisi juuri nyt kivasti, niin kannattaa toimia niiden hyväksi, joilla ei nyt menekään niin kivasti.

Juha Sihvola:

On kuitenkin eri asia, mitä kulttuuri tarvitsee ja mitä herätyksestä luultavasti tulee.

Kulttuuri tarvitsee poliittista herätystä ja tilaa olisi vasemmistolaisellekin herätykselle, jos se tarkoittaisi kannustusta itsenäiseen kriittiseen ajatteluun, suvaitsevaisuuteen ja ennen kaikkea aitoon solidaarisuuteen heikossa asemassa olevia ja haavoittuvia ihmisiä kohtaan. Radikaali mutta realistinen politiikka ja kulttuuri reilun maailman rakentamiseksi olisi sykähdyttävää.

Mitään tällaista eivät Suomen vasemmistolaiset herätykset ole olleet.

Niissä on herätelty ihmisiä laumahenkiseen totalitarismiin, aikanaan Neuvostoliiton ja nyt kai Kuuban, Venezuelan ja kai Kiinankin kaltaisten väkivaltaisten ja ihmisoikeuksia polkevien roistovaltioiden ihailuun sekä fanaattiseen antiamerikkalaisuuteen ja antisionismiin.

Haaveileepa parikin uunoa Putinin Venäjän muuttumisesta Neuvostoliiton perilliseksi, edistyksellisen maailman uudeksi jyrmyksi veturiksi.

Epäilen, että tämän päivän uus- ja poststalinistit eivät ole yhtään aikaisempien sukupolvien edeltäjiään kummempia. Vasemmistolaisuudessa on ikävä kyllä useammin ollut kysymys ryhmään kuulumisesta kuin todellisesta kriittisyydestä.

Umayya Abu-Hanna:

Mikä tahansa ilmaisu on aina väittämä. Jos taide tai kulttuuri väittää, ettei se väitä mitään – sekin on väittämä. Väittämät ovat kannanottoja elämästä. Kannanotto elämästä tarkoittaa poliittista mielipidettä.

Nykypäivänä puhdas propaganda ei myy, ei oikeistolta eikä vasemmistolta. Jos nyt taiteilijat kokevat, että yhdessä saadaan aikaan enemmän kuin osallistujien määrä, sehän on itsessään kulttuuriteko.

Rajat oikeiston ja vasemmiston, totuuden ja fiktion, taiteen ja viihteen välillä ovat häilyviä. Jos taiteilijat pystyvät tänä päivänä tarjoamaan tässä kentässä jotakin uutta, koko Suomi, mukaan lukien siirtolaiset, kiittävät.

Petri Merenlahti:

Yhteiskunnallinen herätys ei ole pahaksi. Yksilöspektaakkelien maailmassa "vanhan politiikan" soisi elpyvän – sen, jossa järjestäytyneellä yhteistoiminnalla pyritään tavoitteellisesti yhteiseen hyvään. Tämä on niin vasemmiston kuin oikeistonkin etu.

Ja koska politiikan haasteet ovat globaaleja, myös herätyksen pitää olla globaali. Tarvitaan politiikkaa, joka tähtää kaikkien maailman ihmisten yhteiseen hyvään.

Heikki Hiilamo:

Poliittinen keskusta ja oikeisto ovat turhaan antaneet vasemmiston lähes yksinään mellastaa kulttuurialalla.

Luulisi, että myös muista aatteellisista lähtökohdista voisi ammentaa ajatuksia herättävää yhteiskuntakritiikkiä taiteen ja kulttuurin muodossa. Samalla näidenkin puolueiden ajatusmaailma tulisi äänestäjille tutummaksi, eikä kaikki lepäisi vain imagojen varassa.

Leena-Maija Rossi:

On toivottavaa, että alkanut vuosikymmen olisi kulttuurissa sisällön ja vastuun vuosikymmen. Jotta tämä toteutuisi, tarvitaan ilman muuta poliittista aktivoitumista. Politiikka voitaisiin kuitenkin ymmärtää avarammin kuin perinteisellä vasemmisto-oikeisto -akselilla.

Itse näen taiteen politiikan kamppailuna merkityksistä, asioiden tärkeydestä. Maailman tila usuttaa kulttuuritoimijoita poliittisiin kannanottoihin, olipa sitten kyse ympäristöstä tai sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja etnisyyteen liittyvästä eriarvoisuudesta.

Suomalainen kulttuuripolitiikka laitoksineen ja hallintokulttuureineen kaipaa sekin herätystä, tästä esimerkkinä näyttelyvaihtokeskus Framen tilanne.

Annamari Vänskä:

"Modernissa maailmassa mikään ei ole itsestään selvää, ei edes taiteen olemassaolon oikeus"", kirjoittaa Theodor Adorno teoksessaan Die Ästhetische Theorie. Omassa ajassamme väite pätee edelleen.

Koska taiteen tekeminen kaikissa muodoissaan on rahaa ja aikaaviepää puuhaa, eikä se juuri koskaan saavuta sellaisia yleisömassoja kuin kaupallinen viihde, ei taiteella voi olla muuta olemassaolon oikeutta kuin yhteiskunnallisuus ja poliittisuus. Taide on – sen pitäisi olla – kriittinen media myös yhteiskunnallisessa ja poliittisessa mielessä.

Ongelmana on kuitenkin se, että Suomessa taiteen ja kulttuurin poliittisuus viittaa synonyyminomaisesti vasemmistolaisuuteen.

Tässäkin kyselyssä väitetään, etteivät porvarilliset taiteilijat muka kokoonnu samalla tavalla ryhmiksi kuin vasemmistolaiset taiteilijat tai esiinny yhteiskunnallisissa yhteyksissä.

Pointti on se, ettei heidän tarvitse. Porvarillisuus on aikamme suuri kertomus. Kulttuurielämämme on jo niin porvarillisuuden läpitunkema, ettei sitä edes pidetä ideologisuutena vaan epäpoliittisuutena!

Suomalaisella kulttuurikentällä palkinnoille noussut Sofi Oksasen Puhdistus on esimerkki porvarillisen ideologian läpilyönnistä. Sen ja varsinkin teokseen liittyvän supersuosion pohjavireenä kun on aika puhdasverinen neuvosto- ja vasemmistolaisvastaisuus. Jos se ei ole porvarillisen ideologian ilmentymää, niin mikä sitten?

Tällä erää epäpoliittisuudeksi naamioitunut porvarillisuus elää ja voi suomalaisessa taidemaailmassa siis oikein hyvin. Ei porvareiden tarvitse mitenkään erityisesti ryhmittyä, sillä he ovat vallan kahvassa.

On hyvä, että sille ideologialle saadaan vastaääniä, vaikka sitten erityisten ryhmittymien kautta.

A.W. Yrjänä:

Suomalainen kulttuuri tarvitsee ihan varmasti poliittista herätystä. Taide sen sijaan kaipaa politiikkaa yhtä kiihkeästi kuin Sahara hiekkaa.

Paola Suhonen:

Mielestäni kaikki toiminta, joka johtaa ihmisten kommunikointiin, aktiivisuuteen ja arvojen peilaamiseen on meidän aikana ERITTÄIN TERVETULLUTTA! Liikaa nukkuvia, liikaa individualismia ja epäsosiaalista kohtaamattomuutta.

Politiikka tarvitsee aikaa seuraavia edelläkävijöitä, vahvoja mielipiteitä ja rohkeita näkijöitä – tällainen liikehdintä on erittäin tervetullutta Arkadianmäen peruspönöttämisen (poislukien Anni Sinnemäki) ja poliittisen pullanleivonnan joukkoon. Tuo ryhmittymä tekijöitä vaikuttaa kovinkin mielenkiintoiselta ja tarpeeksi väkevältä – toivottavasti saadaan tuulenvirettä politiikkaan aikaiseksi tällä! Onnea matkaan!

Kalle Haatanen:

Vähintäänkin osa taiteesta on aina vuorovaikutuksessa politiikan kanssa. Jos politiikka sitä ei aina tarvitsekaan, taide kyllä tarvitsee. Vähemmistöjen puolella on oltava.

Porvarilliseen kenttään taiteilijat eivät ole sitoutuneet tai järjestäytyneet sen ympärille, vaikka porvarillisen ja jopa vanhoin termein "taantumuksellinen" taide on olennainen osa taiteen kenttää. Vasemmistolle rooli on sen sijaan luonteva.

On kuitenkin lähes surkuhupaisaa tarkastella, kuinka monta seminaaria vasemmiston tilasta Suomessa ja Euroopassa on järjestetty. Kysymykset tuntuvat olevan hedelmällisimmillään: "Keitä me olemme?" ja "Mitä me teemme?". Nyt taidettiin saada yksi ryhmä lisää.

Antti Alanen:

Kyllä aina. Ajankohtaisesta poliittisesta aiheesta voi syntyä suurta taidetta (Pablo Picasson Guernica).

Tosin jokainen taideteos, myös abstrakti maalaus, on yhteiskunnallinen teko. Periaatteina: enemmän rikkautta, vähemmän rajoituksia.

Yrjö Juhani Renvall:

Unissakävelyn ja synkän yksinharhailun aika on ohi. Poliittinen herätys on kulttuurin tekijöille paikallaan, puoluepoliittisuudesta en menisi takuuseen. Siinä saattaa väripaletti jäädä vajaakäytölle.

Mutta – kulttuurin (taiteiden) politisoituminen voisi synnyttää uutta yhteiskunnallista ajattelua ja lukutaitoa, jos traditioon perustuvat puoluerajat päivitettäisiin ja pantaisiin näkijöiden ja tekijöiden toimesta uusiksi. Siinä olisi aktiivisen politisoitumisen mahdollisuus. Taiteentekijät apupuolueen tapaan sanoittamassa uusia banderolleja, puheenvuoroja ja ohjelmatekstejä ei kuulu todellisen sisältöuudistuksen piiriin.

Mutta mutta – tässähän on kai alun perin kysymys siitä, tarvitseeko politiikka kulttuurista herätystä säilyttääkseen kiinnostavuutensa. Kyllä tarvitsee, ehkä tietämättään. Kataisen kaipaama puheenjohtajien kvartettilaulu on metritavaraa, jota ei pirukaan kuuntele viikosta toiseen. Sen tähden siitä porukasta edelleen puuttuu myös karaokebaareissa harjaantunut sopraano.

Osmo Soininvaara:

Kulttuurilla on monta innoittajaa, eivätkä ne sulje pois toisiaan.

Yhteiskunnalliset kysymykset ovat aina olleet innoittajina joillekin kulttuurin tuottajille niin maalaistaiteessa (Raatajat rahan alaiset) kuin erityisesti teatterissa ja kirjallisuudessa. Sitten on kulttuuria, jolla on muita innoittajia.

Fiikka Forsman:

Ennen kaikkea suomalainen politiikka kaipaa poliittista herätystä. Politiikan tulisi olla yhteiskunnallista toimintaa, ei lyhytnäköistä edunvalvontaa – kulttuurin osa on ylläpitää henkistä evoluutiota.

Kulttuurielämän nukahtaminen omaan itseisarvoonsa tekee siitä yhteiskunnallisen syöttöporsaan.

Juha Herkman:

Ei suomalaisessa kulttuurissa liikaa ole poliittisuutta tai yhteiskunnallisuutta. 60–70-lukujen traumat ovat tässä suhteessa kesyttäneet kulttuurin.

Kirjojen myyntitilastojen, Arto Paasilinnan humalassa toilailujen ja Juhani Palmun ihmissuhteiden, sairastamisten, sikariharrastuksen ja Nizzan residenssin rinnalle mahtuu kyllä kulttuurin poliittisuuden ja yhteiskunnallisuuden pohdintaa.

Matti Wiberg:

Liian moni nukkuu kulttuurin kentällä, myös siellä kulttuuritoimituksessa.

Suomalainen kulttuuri ylipäänsä tarvitsee herätyksen.

Tarvitsemme myös eettisen, esteettisen, henkisen, taloudellisen, sivistyksellisen ja sosiaalisen sekä psyykkisen herätyksen.

Vanhana järjestögangsterina tekee häijyä katsoa nuorten järjestäytymiskoheltamista. Olisivat ensin väittäneet jotakin omaperäisen virkistävää ja vasta sitten perustaneet organisaation. Lehtitietojen perusteella uutta asiaa ei tuntunut olevan.

Soila Lehtonen:

Myöskään suomalaiselle politiikalle ei olisi kulttuurinen herätys pahitteeksi.

Vastaan kyllä, koska toivon ajattelevien ihmisten näkemyksiä kulttuurista puppugeneroituvaan julkisuuteen.

Brittien kulttuuriministeri James Purnell lausui äskettäin: "Taiteilijoiden ja poliitikkojen tulisi ärsyttää toisiaan."

Taide on politiikkaa, katsovat useat, kulttuuri samoin. 70-luvulla opiskelijavasemmiston musiikkirintama elähdytti meillä massoja, ja oikeistokin sitten yritti turhaan kehitellä omaa "ideologista" musiikkikulttuuria.

Tietenkin se joka haluaa muuttaa maailman, ottaa käyttöönsä myös taiteen; sekä hienoja että hirveitä esimerkkejä riittää.

Antti Nylén:

Kysymys on irrallaan johdannosta.

Vai tarkoittavatko poliittisuus ja vasemmistolaisuus nykyään samaa?

1960-luvulla syntyneet ja 1980-luvulla tolkkuihinsa tulleet kulttuuri-ihmiset tulevat alkaneella vuosikymmenellä viisikymppisiksi, eli saavat vielä pitkän tovin heilua yhteiskunnan johtajina, ennen kuin kaatuvat eläkkeelle ja sitten hautaan.

Ilahtuneena panen merkille, että Vatak-porukkaan kuuluu kaksikin 80-lukulaista (Mäki ja Kirkkopelto). Tuon taiteilijasukupolven ansiot ovat näet tähän asti olleet poliittisesti vähäiset.

Muistan Ruben Stillerin (s. 1961) kerran osuvasti kuvailleen sukupolvensa taistelleen ennen kaikkea "suuremman pastakastikevalikoiman puolesta". Kun tuon sukupolven nuoret keksivät filosofian, kirjallisuuden ja taiteen klassikot, Neuvostoliitto oli vielä olemassa ja voimissaan, ja ehkä vieläkin he tuntuvat ajattelevan, että Neuvostoliitto on jossakin, että on jokin taho, joka rajoittaa ja pitelee meitä, kaventaa valikoimiamme todellisuudessa – mutta myös marketissa – ja että rajoittamista vastaan pitää heltymättä taistella. 80-lukulaiset viimeistelivät suomalaisen kulutuskulttuurin, jonka perusarvona on yksilön valinnanvapaus ja ihmisen oikeus määritellä moraalinsa itse.

80-lukulaisuus oli pilaantunutta, ironiseksi muuttunutta punk-asennetta.

Jostakin tämä yleistys juolahti mieleeni. En ole ihan varma, onko se tässä relevantti, mutta olkoon tuossa silti, kaiken uhalla.

80-lukulaista ironista kapinaa ei kuitenkaan nykyisessä kulttuurielämässä ole. Ei tosin muunkaanlaista kapinaa ole. Mutta onko sitä tulossa? Uusi punk?

Pitkä rivi taiteilijoita, jotka yhteen ääneen sanovat: "Ei käy! Vääryys seis!"

Seuraan tilannetta kiinnostuneena. Tietenkin taiteilijoiden täytyy olla poliittisesti ja moraalisesti aggressiivisia, mutta en tiedä, onnistuuko kapina enää missään riveissä.

Huonoa lupaa se, etten itsekään suostuisi mukaan mihinkään poliittiseen joukkoon, vaikka tietysti olen enemmän "vasemmistolainen" kuin "porvari", jos on pakko valita.

Helena Hiilivirta:

Myös suomalainen politiikka virkistyisi mahdollisesta kulttuuriherätyksestä.

Innovaatioyliopistomme kummisetä Alvar Aaltokin on todennut, että "kulttuuri on kudelanka, joka kulkee kaikkien ilmiöiden läpi."

Riikka Ala-Harja:

Vatak on erinomainen herätyskello.

Seppo Zetterberg:

Poliittinen herätys on hyväksi, koska se lisää hedelmällistä erimielisyyttä ja sitä kautta keskustelua.

Sopii tosin miettiä, mitä poliittisuus tai peräti puoluepoliittisuus nyky-Suomessa enää merkitsee, kun kaikkien puolueiden näkemykset porisevat sulassa sovussa samassa padassa.

Marita Liulia:

Suomalaisuuden ytimessä on vaikuttava työväenkulttuurin perinne, johon jokainen sukupolvi puhaltaa oman henkensä.

Jos poliittinen herätys vähänkin liottaa kulttuuriväen kuppikuntarajoja, sähköistää keskustelua, antaa ajattelun aihetta ja aikaansaa

hilpakoita aktioita niin lämpimästi tervetuloa tähän näyttöpäätteiden ääreen nukahtavaan aikaan.

Katariina Numminen:

Suomalainen kulttuuri, koko yhteiskunta, tarvitsee poliittista herätystä: poliittista keskustelua, vastuunottoa yhteiskunnasta ja yhteisistä asioista, keskustelua niistä perusteista joiden mukaan poliittisia päätöksiä tehdään.

Vallalla on moraali, joka korostaa yksityistä yli kaiken, sen mukaan on okei hoitaa vain omat asiansa ja olla ajattelematta pidemmällä aikavälillä. Vatakin kaltainen järjestäytyminen voi auttaa herättämään keskustelua, taiteessa ja yhteiskunnassa. Vaikka Vatakin nimi kuulostaa retrolta, sen poliittisten aloitteiden ja politiikkakäsityksen ei tarvitse sitä olla.

Ehkä Suomessa olisi jo ohi aika, että 70-luvun ylipolitisoitumista voi käyttää alibina yliyksityiseen, siihen, että ei tarvitse tehdä mitään?

Arno Kotro:

Suomalainen kulttuuri kaipaa poliittista terävöitymistä – myös poliittinen kulttuuri.

Taidetta tarvitaan kyseenalaistamaan nykyistä kyykytyskulttuuria, joka sysii marginaaliin kokonaisia kansanosia ja jossa voittajatkin näyttävät saavan vammoja sieluunsa. Olemme kovaa vauhtia rakentamassa todellista luokkayhteiskuntaa, jossa jo ihmisen syntyperä yhä enemmän määrää hänen asemansa, mutta tähän suhtaudutaan kuin luonnonlakiin, jolle muka emme mitään voi.

Taiteen sopii ravistella ja avata silmiä aikana, jolloin epäpoliittisuus ja välinpitämättömyys yhdessä tyhjänpäiväisen viihteen kanssa antavat vapaat kädet kansaa eriarvoistavalle ja varakkaita hyysäävälle päätöksenteolle. Milloin viimeksi on menestyjien ja putoajien – pudotettujen – kuilu ollut yhtä syvä?

Samalla kavahdan. Vasemmistolaisuus ja kulttuuripiirit samassa lauseessa tuovat hyytäviä mielikuvia. Mutta 1970-luvun dogmaattisesta ylipoliittisuudesta ja taistolaisidiotismista on ollut tarpeeksi haittaa muutenkin, ja aivan liian kovaksi hinta nousee, jos niiden varjo saa kulttuuriväen varomaan poliittisuutta nyt, kun toimintaa tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja humaanimman elämänmenon puolesta tarvitaan kenties enemmän kuin vuosikymmeniin.

Ja postmoderniksi kutsutun hölynpölyn ja velton relativismin jälkeen topakka poliittisuus tuntuu suorastaan raikkaalta.

Laura Kolbe:

20 vuotta on kulunut uutta maailmanjärjestystä tavoitellessa: vapaa markkinatalous ja kapitalismi ei ratkaissut ihmiskunnan syväongelmia. Onnelaa ei löytynyt myöskään kuluttamisesta tai materialismista. Sosiaalinen yhteisöllisyys on kiepsahtanut yllättäen 1800-lukulaiseen alkuasentoonsa. Sosiaalinen pääoma ja varallisuus keskittyvät. Pieni ja suuri kurjuus on jälleen keskuudessamme. Luokat, köyhyys ovat arkipäivää.

Politiikka palaa näkyväksi, mutta mikä on sen "puoluemuoto? Yli sata vuotta sitten syntyneet ajatukset ja ideologiat kaipaavat päivittämistä. En silti usko, että työkalupakki, joka luotiin sääty-yhteiskunnan raunioille, vastaa 2000-luvun tarpeita.

Tässä uusilla toimijoilla, nuorilla sukupolvilla on valtava haaste: tehdä revoluutio evoluution ehdoilla! Taiteilijat jälleen kulttuurin etujoukkoon!

Tommi Uschanov:

Vaarana on – kuten aina – että pyrittäessä poliittisen viestin sisältävään toimintaan päädytään epähuomiossa vakuuttamaan ihmisiä, jotka ovat tästä viestistä vakuuttuneita jo valmiiksi. On hyvin helppoa saada yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden paljastava taide uppoamaan niihin, jotka jo ovat sitä mieltä, että yhteiskunta on epäoikeudenmukainen. Haasteen tarjoavat ne, jotka eivät toistaiseksi ole sitä mieltä.

Vastaan kuitenkin myöntävästi, tietynlaisessa "lohta kannattaa pyytää, vaikkei saisikaan" -hengessä. Järjestöksi järjestäytymisestä tulee tosin tietyllä tapaa hyvin vanhahtava olo ja se näyttäytyy helposti kaipuuksi takaisin 1960–70-luvun julkilausumakulttuuriin.

Tästä mielleyhtymästä tulee mieleeni myös eräs esimerkki, joka ehkä valaisee sitä, miten ei pelkästään vasemmistolaisuuden vaan koko politiikan luonne on vain yhden sukupolven takaiseen verrattuna muuttunut kokonaan toiseksi.

Vasemmiston suuri eduskuntavaalivoitto vuonna 1966 oli suoraan innoituksena Risto Jarvan klassikoksi ansaitusti nousseelle elokuvalle Työmiehen päiväkirja, jonka eräässä kohtauksessa jopa suoraan esitetään kyseiset vaalit.

Voidaanko nykymaailmassa kuvitella, että jos vasemmisto voittaisi vaalit, se sähköistäisi alansa merkittävimpiin kuuluvan suomalaisen taiteilijan – esimerkiksi jonkun Vatakin perustajajäsenistä –luomaan taideteoksen, joka itsessään vieläpä olisi eräänlainen kyseisen voiton suora taiteellinen vastine ja miellettäisiin vastaanotossa sellaiseksi?

Puhumattakaan tietysti siitä, että tätä teoksen piirrettä pidettäisiin hyvänä, taiteellista arvoa lisäävänä asiana – kuten Jarvan kohdalla pidettiin – eikä päinvastoin väkinäisenä ja päälleliimattuna yrityksenä olla "ajankohtainen".

Mielestäni vastaus on selvä. Tällaista taideteosta ei voida kuvitella nykymaailmaan, se on kuvittelukyvyn tuolla puolen. Politiikasta on yksinkertaisesti hävinnyt se hohto ja historiallisen tärkeyden tuntu, joka sillä aiemmin oli, joten niiden peilaaminen taiteessa vaikuttaisi tätä nykyä yksinomaan kornilta.

Mutta jos Jarvan elokuva oli hänen aikansa vasemmiston suora vastine tavalla, joka on sittemmin tullut mahdottomaksi, niin mikä sitten olisi samalla tavalla tämän elokuvan lähin vielä nykyään mahdollinen vastine?

Toivottavasti se ei ole samalla tavalla kuvittelukyvyn tuolla puolen.

EI

Johannes Koroma:

Jäljet pelottavat. Edellisestä taistolaisjohteisesta kulttuuripoliittisesta herätyksestä ei jäänyt mitään kestävää ja kannustavaa, lauluradikalismia lukuun ottamatta, joka sekin on pehmennyt nostalgiseksi aikakausiviihteeksi ja menettänyt sisällöllisen merkityksensä.

Kulttuuripoliittiset esitaistelijat ovat uskoneet oman aatteensa ja asiansa ylivoimaisuuteen, joka on johtanut muiden väheksyntään ja syrjintään.

Max Arhippainen:

Ei kulttuuri tarvitse politiikkaa kulttuurin vuoksi. Jos sen sijaan ryhmä kulttuurityöntekijöitä haluaa itsensä vuoksi poliittista herätystä, mahdollisesti näin järjestäytyneesti, se on minun puolestani OK.

Ville Ranta:

Vastaus olisi kyllä, jos olisitte kysyneet, tarvitseeko suomalainen vasemmisto kulttuurin herätystä. Vatak on silti hyvä juttu.

Taide, kuten ihminen, on ilman arvoja arvoton. Poliittisesti sitoutunut taide sen sijaan on useimmiten paskaa ja naurettavaa.

Mitä vasemmistoon tulee, en suostu taiteilijana rakastelemaan vasemmistoa, mutta annan silloin tällöin mielelläni vasemmiston rakastella itseäni. Jos se haluaa.

Juha Seppälä:

Ei ainakaan puoluepoliittista.

Poliittiset puolueet ovat menneen, teollisen ajan jäänteitä, ja on hyvin ymmärrettävissä, ettei prekaarien sukupolvi tunnista itseään näiden liturgiasta, jota on koetettu laskelmoidusti rukata näiden suuntaan. Poliittiset puolueet pitävät niiden puolta, joilla menee kohtuullisen hyvin ja jotka äänestävät.

Taiteen ja politiikan "hedelmällinen vuorovaikutus" on delikaatti käsite; pahimmillaan taiteilijoista saatuja kemikaaleja on käytetty maan lannoittamiseen.

Kun katson poliittista puoluekarttaa, huomaan vasemman laidan tympivän siinä kuin vihertävän keskustan ja oikeistonkin, ehkä enemmänkin. Kenties oikealla seisovat ovat pitäneet kutinsa paremmin: ajaneet sinänsä kestämätöntä avointa itsekkyyttä toisin kuin muut, joiden useimpien rinnalla tervehdin autokauppiasta suoraselkäisyydestä.

Poliittisen puolueen tärkein paradigma on politiikka, eduskuntapaikka, hallitukseen pääsy, millä hyvänsä hinnalla ja minkä tahansa kustannuksella. Katsokaa vihreitä. Vasemmistolainenhan Jutta Urpilainenkin on, ja Paavo Arhinmäki: hyvät toverit, toverit... Unohtaisin tieltä poikkeamaan ohjaavat viitat ja kulkisin eteenpäin.

Johanna Sinisalo:

Kaikki taide on perimmältään poliittista – jos se ei analysoi ja pura olemassa olevia rakenteita, se epäsuorasti tukee niitä. Mutta mielestäni taiteilijan tehtävä on esittää "oma" väitteensä maailmasta, eikä sitoutua minkään ryhmän kollektiivisiin näkemyksiin.

Jos suomalaisen kulttuurin poliittinen herätys tarkoittaa ideologisiin ryhmiin järjestäytymistä, sitä ei mielestäni tarvita.

Vaula Norrena:

Kulttuuri, taide ja sen tekijät ovat aina joka tapauksessa poliittisia, koska taide on aina kannanotto, ja henkilökohtainenkin on poliittista. Toki taiteilijat saavat järjestäytyä poliittisesti ja lähteä poliittiseen toimintaan, ihan hyvä.

Itse taide toimii kuitenkin voimakkaimmin ja vaikuttavimmin ollessaan vapaata poliittisesta ohjelmasta. (Ihailen esimerkiksi Teemu Mäkeä juuri vapaana poliittisena taiteilijana.)

Poliittisesti järjestäytynyt taide vaan tuppaa muuttumaan ensin rajoittuneeksi, sitten propagandaksi. Sitten se ei enää olekaan taidetta, vaan pelkkää politiikkaa.

Taide ja politiikka toimivat hedelmällisimmässä vuorovaikutuksessa silloin, kun taide ärsyttää politiikkaa ja politiikka ällistelee taidetta. Jos taiteen ja politiikan välillä ei ole kitkaa, ollaan hedelmällisyyden kannalta mahossa tilassa.

Joten kulttuuri ei tarvitse erityistä poliittista herätystä – yhteiskunta sen sijaan kyllä tarvitsisi. Vaan se onkin jo toinen kysymys.

Mirkka Lappalainen:

Jos taiteilija haluaa käyttää luovaa energiaansa istumalla kokouksissa ja laatimalla aloitteita puoluejohdolle, se hänelle sallittakoon. Harva kuitenkaan kaipaa 70-luvun umpipoliittista ja tosikkomaista kulttuurimeuhkausta.

Jari Sarasvuo:

Eiköhän siellä olla jo aika hereillä.

Janne Saarikivi:

Kulttuurin tekijä voi olla epäpoliittinen, mutta kulttuurituotteet saavat merkityksensä yleisön – periaatteessa kenen tahansa – reagoidessa. Sikäli kulttuuri on yhteiskunnallista ja myös poliittista.

Eri asia sitten on, että kulttuuri, joka ohjautuu politiikan asialistan pohjalta, on usein tylsää. Tämä ei koske vain vallanpitäjiä myötäileviä marssilauluja vaan myös kulttuuria joka suuntautuu krampinomaisesti vallanpitäjiä vastaan.

Esimerkiksi Tarkovskin elokuvat tekivät Neuvostoliitossa vavahduttavan vaikutuksen, joka perustui kokonaan siihen, että ne eivät kritisoineet vallanpitäjiä "rivien välistä", kuten normaali intellektuelli taide, vaan ne loivat kokonaan omat kysymyksenasettelunsa.

Itse en useinkaan pidä sellaisesta yhteiskunnallisuudesta, jota juhannustanssit ja juoksuhaudantiet edustavat ja jota uudet ja vanhat Kiila-ryhmät haikailevat.

Esa Kirkkopelto, Teemu Mäki ja Aleksi Bardy ovat kuitenkin aika suppea leikkaus kulttuurista. Kiinnostavan yhteiskunnallisen taiteen tekijöiksi he taitavat olla liian fiksuja ja keskustelevia.

Yhteiskunnan paksu ydin saa siis vastaisuudessaankin yhteiskuntakriittiset sanomansa Jaakko Tepolta, Junnu Vainiolta ja heidän seuraajiltaan, jotka eivät salonkien keskusteluihin osallistu.

Markku Valkonen:

Se on pieni kuolema, kun puolueen leima isketään teoksen kulmaan.

Kari Uusikylä:

Taiteilijan ei pidä antaa minkään poliittisen tai muun kuppikunnan tunkea päähänsä ajatuksia. Jokainen taiteilija tarvitsee herätyksen vain kauneuden ja ihmisyyden puolustamiseen.

Totta kai jokaisella taiteilijalla on oikeus toimia myös politiikassa, mutta taiteilijan tulee olla täysin vapaa taistelemaan yhteiskunnallista mädännäisyyttä ja valheellisuutta vastaan, tuleepa se sitten oikealta, vasemmalta tai keskeltä.

Itsenäinen ja rohkea voi joutua syrjityksi, mutta sieluaan ja moraaliaan ei Aito Taiteilija myy mistään hinnasta. Hyvin palkattuja hovinarreja kyllä riittää muutenkin.

Pirjo Hiidenmaa:

Kriittinen herätys olisi parempi.

On hienoa, että taiteilijat osallistuvat poliittiseen ja muuhun yhteiskunnalliseen keskusteluun; näinhän on ollut iät ajat. Ympäristötaide on ottanut kantaa elämäntapoihimme ja ympäristön tilaan. Näytelmät, kirjallisuus, kuvataide ovat ottaneet kantaa maailmanmenoon. Mikäpä taideteos ei esittäisi, kritisoisi, kärjistäisi, tarjoaisi vaihtoehtoa näkyvälle todellisuudelle.

En kuitenkaan kaipaa ohjelmallista taiteen politisoimista. En edes osaa kuvitella, mitä tällä voitaisiin tarkoittaa.

Risto Volanen:

Monenmoista herätystä kyllä, mutta ei vanhanaikaisella tavalla poliittista.

Minna Lindgren:

Vastenmielinen ajatus. Politiikka ymmärrettynä puolueajattelun tai vasemmisto–oikeisto-jaon kautta estää vapaan ajattelun ja rajoittaa tarkastelukulmia. Historia ei tunne hedelmällisiä esimerkkejä politiikan ja taiteen kiinteistä yhteyksistä.

Leena Lehtolainen:

Mitään yleistä poliittista herätysliikettä on turha lietsoa. Jokainen taiteilija määritelköön työnsä suhteen poliittisuuteen itse.

Kari Enqvist:

Jäljet pelottavat. Historia osoittaa, että politisoitu taide kivettyy ontoksi demagogiaksi. Näin kävi Neuvostoliitossa, Natsi-Saksassa ja Maon Kiinassa. Näin kävi 70-luvun Suomessa. Näin on aina ollut ja näin tulee epäilemättä aina olemaan.

Risto Pelkonen:

Kysymys on outo, sillä käsite "suomalainen kulttuuri" on epäselvä.

Ei kulttuuri tarvitse poliittista herätystä eikä kulttuurielämäkään. Älyllisen poliittisen keskustelun virittäminen olisi herättävää – ja luovien taiteilijoiden osallistuminen siihen toivottavaa.

Luovan työn politisoimisella on onneton menneisyys ja lohduton tulevaisuus.

Nanna Susi:

Taiteen ei tarvitse olla puoluepoliittista. Koko vasemmistolaisuus suomalaisessa kulttuurikentässä näinä aikoina on pelkkää perseennuolemista.

Kaari Utrio:

Minun sukupolvellani on käytännön kokemusta poliittisen kulttuurin kuolemankourasta. Kulttuurivihko-kulttuuri esiintyi kovimmillaan suoranaisena vainona ja uhkauksina. Sellaista ei sivistysmaassa kaivata.

Anja Snellman:

Ei se nuku.

Taru Mäkelä:

1970-luku oli yhtä painostusta, leimaamista ja epäoikeudenmukaista syrjintää juuri tämän kulttuurielämän politisoitumisen takia.

Ehkä Vatakin takana olevat ihmiset ovat niin nuoria, ettei heillä ole mitään muistikuvia edellisestä taiteen politisoitumisprosessista. Heidän kannattaisi myös kohentaa yleissivistystään tekemällä katsaus eurooppalaisen kulttuurin olemukseen 1930-luvulla. Sekä Neuvostoliitossa että natsi-Saksassa oli tuolloin poliittinen taide valtavan suosittua.

Antti Ahlava:

Nykykulttuuri on jo politisoitunutta, mutta puolueiden ulkopuolella: moraali, kantaaottavuus ja jopa kestävä kehitys ja ilmastonmuutos ovat tämän päivän taidekeskusteluidenkin kauraa.

Taiteen kanssa yhteiskunnallisilla vaatimuksilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä.

Lotta Backlund:

Joskus kulttuuri on politiikan väline, joskus politiikka on kulttuurin väline (ehkä useammin niin päin).

Kulttuurin saralla on saatava toimia myös vaikkei jaksa politiikkaa ja jokaisessa tekeleessä ei ole pakko olla yhteiskunnallista kommenttia.

On hienoa, jos kulttuurin saralla kiinnostutaan politiikasta, ja halutaan vaikuttaa asioihin, mutta kulttuurin kasvun ja elämän pitäisi tapahtua sisältä käsin, ei ohjatusti.

Jyrki Kiiskinen:

Kun puhutaan kulttuurin poliittisesta herätyksestä, mieleen nousee 1970-luku, jolloin taiteilijoiden oli pidettävä rivit suorina omissa herätysliikkeissään. Sitä tuskin kovin moni kaipaa.

Mutta taiteen vastaanotto on surkastunut: taideteoksia asetetaan yhä harvemmin isompiin yhteyksiin, eivätkä niiden muotokielen poliittiset merkitykset tule esiin. Vain pintatason väitteet nousevat otsikoihin taidekeskustelun puutteessa. Taiteilijat elelevät getoissaan, samaan aikaan kuin heitä brändätään sisällöntuotannon tarpeisiin.

Siitä seuraa, että taiteen kriittinen potentiaali jää yhteiskunnalta hyödyntämättä, eikä taide osallistu koko voimallaan keskusteluun maailmassa olemisesta.

Katja Boxberg:

Suomalaisen taiteen politisoitumisesta on ainoastaan ikäviä muistoja viime vuosikymmeniltä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivät vasemmistolaistaiteilijat saisi järjestäytyä tai muuta sellaista. Sen sijaan vasemmisto tarvitsee aivan varmasti herätyksen – kuten koko suomalainen politiikka yleensäkin. Täysin eksyksissä pyörivä vasemmisto taatusti kaipaa uutta ajattelua. Se tuleeko uudisajattelu taiteilijoilta vai puoluejohdolta, on mielestäni yhdentekevää.

EN OTA KANTAA

Sirkku Peltola:

Tarkkaan ottaen en ota kantaa suoraan kysymykseen, koska vastauksia on ainakin kaksi. Jos esimerkin kaltaista järjestäytymistä juuri nyt tapahtuu, se on ilmeisen tarpeellista niille taiteilijoille, jotka tähän toimintaan osallistuvat.

Kaikkinaisen yhteisen jakamisen, keskustelun ja ajattelemisen ylläpitäminen voi yksittäisen taiteilijan työskentelyn kannalta olla hedelmällistä ja tässä mielessä laajemminkin kulttuurille hyväksi. Toisaalta kulttuurin ei sinänsä, tai aina tarvitse olla poliittista ollakseen merkittävää ja yhteiskunnallista.

Krista Mikkola:

Suomalainen käsitys vasemmistosta/oikeistosta eroaa niin tavattomasti keskieurooppalaisesta, joten....

Erkki Tuomioja:

En ota kantaa siihen, onko Vatak tarpeen ja hyvä asia kulttuurille, mutta toivon että se toisi herätystä vasemmistoliitolle. Ehkä sellaisesta hyötyisivät muutkin puolueet ja lopulta myös suomalainen kulttuuri.

Riina Katajavuori:

Ainakin suomalainen politiikka tarvitsee herätystä, vaikkapa sitten kulttuurista herätystä. Nyt ne vähät äänestäjät, jotka uurnille lähtevät, eivät tunnu näkevän yhteyttä vaalilipukkeen ja peruspalvelujen karsimisinnon välillä.

Silja Rantanen:

Jos kysymyksen kulttuurilla tarkoitetaan koko suomalaista kulttuuria, vastaus on kyllä, ja herätys voi tulla juuri taiteilijoilta. Jos taas tarkoitetaan kulttuuria taiteiden merkityksessä, poliittista herätystä ei tarvita, koska taiteilijat ovat jo poliittisesti valveutuneita. Vatakin perustaminen on todiste siitä. Taiteilijat eivät tarvitse herätystä, mutta he voivat toimia poliitikkojen herättäjinä.

Kulttuurityöntekijöiden kuunteleminen, jos siitä tulee totta, on Vasemmistoliitolta viisasta politiikkaa. Taiteilijat edustavat sitä, mikä vasemmistopuolueilta tänä päivänä puuttuu.

Toisaalta puolueiden idea ei perustu asiantuntijoiden kuulemiseen. Minkään puolueen ei ole järkevää kuunnella jotain äänestäjäryhmää enemmän kuin muita. Ei kulttuurityöntekijöillä voi olla puolueiden suhteen asiantuntija-asemaa. Vasemmistopuolueiden asiantuntija on kansa.

Minna Tawast:

Suomalainen kulttuuri ei tarvitse poliittista herätystä sen enempää tai vähempää kuin suomalaiset yleensä. Poliittisesti herätään, kun se alkaa tuntua välttämättömältä. Näin tapahtuu aika ajoin.

Koska en ollut Vatakin tilaisuudessa, en tiedä, miksi järjestäjien mielestä juuri nyt on syytä aktivoitua poliittisesti, mutta olen ollut huomaavinani kiinnostuksen heräilevän muuallakin. Pörssitalouden romahdus, lama, ilmastonmuutoksen kiihtyminen, seurausten konkretisoituminen, Kööpenhaminan kokouksen epäonnistuminen, kotimaisen poliittisen järjestelmän uskottavuuden kriisi, you name it.

Poliittiseksi tunnustautuminen on sen tunnustamista, että yhteiskunta olemme me. Puoluepoliittiseksi tunnustautuminen on riviin asettumista; se on usein päämäärien vuoksi tarpeen, mutta ei kaikkien päämäärien.

Jaakko Hämeen-Anttila:

Kulttuuri voi olla poliittisesti kantaa ottavaa, mutta ei sen sitä tarvitse olla. Kulttuurielämä on politiikan yläpuolella.

Sirpa Kähkönen:

Poliittinen ulottuvuus kuuluu aina taiteeseen niiden väittämien kautta, joita taiteilija haluaa esittää. Mutta taiteesta ei voi tehdä paperikukkaa poliitikkojen rintapieleen.

Antti Arjava:

Yhteiskunnallisista vastakohdista on luotu hyvinkin vaikuttavaa ja kestävää taidetta. Taitamattomissa käsissä se tosin helposti surkastuu toisin ajattelevien visuaaliseksi tai sanalliseksi karrikoinniksi, joka ei kanna kauas. Jopa Väinö Linna vältti tämän vaaran vain nipin napin.

Vatakin kokouksessa osan aikaa läsnä olleena kiinnitin huomiota, että kahdessa tunnissa ei ollut löydetty kovin toimivaa määritelmää vasemmistolaiselle taiteelle, oikeistolaisesta puhumattakaan. Ehkä olisi helpompi puhua vain vasemmistolaisesta taiteilijasta.

Olisi ollut mielenkiintoista kuulla Vatakin ajatuksia joistakin vasemmistolaiseen taiteeseen liittyvistä aidoista jännitteistä. Miten kutsua itseään edistykselliseksi tilanteessa, jossa poliittinen vasemmisto puolustaa vanhoja kunnioitettavia saavutuksiaan ja oikeisto yrittää muuttaa maailmaa (siis uudenlaiseksi, mutta tästä näkökulmasta huonommaksi)? Joutuuko vasemmisto rehabilitoimaan konservatiivisuuden käsitteen?

Toisaalta vasemmisto mielletään kansan enemmistön etujen puolustajaksi. Vasemmistolainen taide on kuitenkin usein aika suppean asianharrastajapiirin high brow -juttuja, varsinkin julistautuessaan epäkaupalliseksi. Sen taakse on vaikea koota massoja samalla tavalla kuin sadan vuoden takaisten marssilaulujen tai 60-luvun rallatusten avulla. Onko siis niin, että nykyään oikeistolainen taide on vähävaraisen ja vähän koulutetun kansan toiveiden mukaista, vasemmistolainen taide ei? Kuinka vasemmistolainen taiteilija sijoittaa itsensä tähän kenttään?

Timo Valjakka:

Keskustelu edellyttää erilaisia ääniä, mutta 1970-luvun kaltaista herätystä ei kaipaa kukaan. Pattitilanteessa en ota kantaa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi