HS:n kirjallisuuskriitikon Antti Majanderin arvio Tervon kirjasta

Kulttuuriministeri Stefan Wallin (r) linjasi kulttuuritoimitukselle osoittamassaan puheenvuorossa: "Taide on yhteiskunnallinen ilmiö, jolla on sisäisesti itsekorjaava luonne." (HS 20. 8.)

Määritelmä on hieno mutta käsittämätön.

Jari Tervon romaani Koljatti kertoo ihmisistä, jotka eivät itsekään ymmärrä omia lausuntojaan, mutta lausuvat silti, koska virka vaatii ja avustajat laativat. Merkittävin osa Tervon uutuuden henkilöistä on Suomen nykyisen hallituksen ministereitä.

Wallinia ei mainita. Näytöt eivät taida vielä riittää, mutta taipaleella hänkin jo on.

Alussa Tervolla on tietysti Kekkonen, mutta seuraavalla sivulla jo Pekkarinen, Stubb ja Katainen, omilla ilmeillään ja omissa viroissaan. Sekä myöhemmin moni muu, Vladimir Putinia myöten.

Päähenkilö, siis se koljatti, on Pekka Lahnanen, "Suomen kaikkien aikojen harmain pääministeri", joka on kumminkin "lanattu kolmekymmentäkaksi kertaa valtakunnan hävyttömimmän juorurievun kanteen". Hän pohtiikin, kumpi on "arkkivihollinen, Venäjän armeija vai Suomen media".

Pääministerin ex-vaimolla, kihlatulla ja vaihtuvilla makuualustoilla on lähinnä vain ominaisuuksia. Jotka tekevät suhteesta ruman ja muistosta ikävän.

Myös tasavallan presidentti kulkee Koljatissa pelkillä ominaisuuksilla: punatukkainen, paskantärkeä ja äkäinen, alaistensa simputtaja.

Jo kesällä Tervo kertoi julkisuudessa, että kustantaja on tarkistuttanut käsikirjoituksen juristilla, jotta kirjailija saisi jatkossakin vain kirjoittaa, eikä istua käräjillä.

Neuvot ovat vissiin olleet kalliit, joten niitä on pitänyt noudattaa, vaikka tuloksen logiikka ei valkene maallikolle. Eikö kaikkien kovin tuttujen nimien pitäisi olla niin kuin ne ovat tai sitten ei yhdenkään?

Sinänsä Lahnanen on hieno nimi. Siitä tulee käsite.

En millään jaksa uskoa, että Lahnasen esikuva ryhtyisi käräjöimään Koljatista, koska edellinen oikeustoimi kirjaa vastaan tuotti pelkkää kiusallista pilkkaa omaan nilkkaan.

Koljatti on satiiri. Siis ronskia ivaa epäkohtia, narrimaisuutta, nöyristelyä ja niin tavallisten ihmisten kuin heidän kellokkaidensakin siveellistä rappiota kohtaan. Kaikkea saa ampua mikä liikkuu.

Pääministerin päälle oksentaminen vaatii kanttia, joten rohkeutta Tervolta ja hänen kustantajaltaan ei puutu.

Tunnettujen tapahtumien lisäksi Koljatti käyttää myös elävän elämän kirjallisia dokumentteja, kuten Nuoren Keskustan Liiton puheenjohtajan Matti Vanhasen yleisönosastokirjoitusta Helsingin Sanomissa lokakuussa 1981, ei ihan sanasta sanaan mutta täysin tunnistettavasti.

Osin kirjailija siis pääsee herkuttelemaan sillä, miten vähän hänen täytyy imaista omasta peukalosta, koska he – kuten Paavo Haavikon alvariinsa siteerattu aforismi määrittelee – tekevät sen itse.

Alkuun Koljatti naurattaa makeammin kuin mikään koskaan. Tervon pilkkakirves on maan terävin, ja se puree tarkasti, armotta ja verbaalisesti vallan mestarillisesti.

Media – "kesätoimittajuuden toisena päivänä pääsee nykyisin arvioimaan pääministerin uskottavuutta" – saa sille kuuluvan tuomion. Hihittelykulttuuri peittää asialliset asiat alleen.

Tällaisen tunkion päällä istuu ahdistunut Lahnanen, joka haluaisi elää tuiki tavallista elämää, mutta epäonnistuu surkeasti myös naamioekskursioissaan kontulalaistodellisuuteen ja Lidlin kassalle. Onnellisimmillaan hän on nurmijärveläistalonsa kellariin sulkemansa pakolaisnaisen kanssa. Parasta olisi, jos joskus ehtisi katsoa yhdessä kaikki tallennetut Idols-jaksot.

Mutta vanki osoittautuukin naistutkimuksen professoriksi. Mikä surkastuttaa kansasta etääntyneen kansanmiehen fantasiat.

Alkuun nauru kantaa, sitten (vahingon)ilo hiipuu hymyilyksi, kunnes päällimmäiseksi nousee kiusaantuneisuus. Mitä muuta esimerkiksi pitkitetty vääntö Pekkarisen hiuslisäkkeestä on kuin koulukiusaamista tai kulahtanutta kapakkajuttua?

Miten aikuinen mies viitsii?

Vaikka koko maa olisi juuri näin lapsellinen.

Rohkeus alkaa maistua alhaisuudelta ja herättää toiveen, että loppuisi jo. Mutta ainahan Tervon teokset on täytynyt siemaista viimeiseen pisteeseen.

Ehkä loppu näyttää, mikä on Koljatin perusajatus, juju ja moraalisesti luja perusta, jonka tähden pönttöhuumorisontaa on kannattanut viskoa päin näköä, sekä sen, miten kirjailija oikeuttaa tekonsa ja vaivannäkönsä? Lehtipakinat syntyvät nopsaan, mutta kokonaisen romaanin täytyy olla iso urakka.

Miten Koljatti nousee pintatasonsa, huokean hirnumisen yläpuolelle?

Uutuus kulki ennakkotiedoissa välillä nimellä "Tiikerin siittäjä". Se viittaa Putiniin. Joka saapuu lopussa Lahnasen vieraaksi Königstedtin kartanoon puhumaan päivänpolitiikan kovista aiheista. Tai kiertämään nimenomaan niitä.

Vaan meidän Lahnasemmepa ryhtyy kerrankin mieheksi, korkkaa pullon ja tykittää kaiken, mitä Suomen virallisessa ulkopolitiikassa ei ole koskaan sanottu Venäjästä. Eikä sanota.

Lahnanen vaatii Putinia tilille vääryyksistä ja rikoksista. Mikä on silkkaa siviilisankaruutta – sekä luonnollisesti äärimmäinen munaus. Lahnanen vetää äkillisen Urkin-roolinsa överiksi. Ja kaiken tyrinyt tyyppihän herättää jo kovasti myötätuntoa.

Kenties Koljatti tahtoo sanoa, että tässä maassa vain humalaiset ja hullut kykenevät totuuksiin. Sitten muut kutsuvatkin jo poliisin.

Aika köykäiseksi jää.

Silti: soppa on valmis, ja kansa alkaa syödä.

Koljatissa on puolensa. Mutta toisin kuin romaanit usein, se ei ole mikään yhtäältä–toisaalta-opus vaan pakottaa valitsemaan kannan. Kerrankin fraasi kirjasta, joka ei jätä ketään kylmäksi, on totta.

Minusta Koljatti on Jari Tervon näyttävän uran vikatikki.

Juttu Pekkarisen hiuslisäkkeestä on juttu Pekkarisen hiuslisäkkeestä, vaikka sen julkaisisi kovissa kansissa.

Vaan mitäs näistä. Tämä on taidetta, ja sillä on sisäisesti itsekorjaava luonne. Ensi kerralla taas jotakin ihan muuta.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi