Henrik Elon Hornetin-valokuvakirjassa tuttu muuttuu oudoksi

Ilmakuvista tavallisin lienee kuva "meidän talosta ja kotipihasta", joka takavuosina roikkui lähes jokaisen maalaistalon seinällä.

Siinä katsottiin ei niin kovin korkealta alas maahan, ja nähtiin tuttu paikka uudesta näkökulmasta. Henrik Elon kuvat kirjassa Hornetin ohjaamossa ovat toista maata.

Hän on paitsi valokuvaaja myös Hornet-lentäjä, joka kiitää aivan toisissa sfääreissä kuin pienkoneen kotiseutukuvaaja.

Näistä korkeuksista katsottuna tuttu muuttuu oudoksi ja luonto abstrahoituu värien ja muotojen tilkkutäkiksi.

Elo kääntää kameransa yhtä usein kohti taivasta kuin alas maahan. Voimakas tunne olemisesta jossain uudessa elementissä, painovoiman tavoittamattomissa, värittää kuvia. Hävittäjät myös muokkaavat maisemaa jättämällä taivaalla valkoisia "pilviviirujaan".

Kirjan pääosassa on Hornet seuranaan joukko muita hävittäjäkoneita.

Alkusanojen ja loppuun koottujen kuvatietojen lisäksi kirjassa ei ole muuta tekstiä, mutta kuvista on kuitenkin rakennettu fiktiivinen kertomus "ilmataisteluineen". Neljän lennon tarina tuo kuvapaljouteen rytmiä, mutta unohtuu yksittäisten kuvien äärellä.

Sillä hienointa kirjassa ovat kuvat maailmastamme, pilvistä, taivaista.

Kirjan tärkein kohderyhmä lienee kuitenkin lentokonefriikit, mikä perustelee lukuisat kuvat hävittäjistä ylä- ja alapuolelta, yksin ja muodostelmissa.

Tarinan viimeisessä Osastolento-osassa on myös omalaatuista huumoria. Hävittäjät ovat muodostelmissaan tai maahan laskeutuneina kuin outoja hyönteisiä.

Lopulta kuvaan pääsee myös lentäjä, joka vilahtaa ohjaamokuvissa aikaisemminkin mutta jää anonyymiksi.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi