Huippunatsi hirtetään salarakkaan nimikkoshow'ssa

Lappeenrannan kaupunginteatterin Minä olen Adolf Eichmann ei päässyt lavalle viime keväänä Petroskoin teatterifestivaaleilla. Peruutuksen syyksi mainittiin, ettei Venäjän laki salli näytelmän rekvisiittana olevien kansallissosialististen tunnusten esittämistä julkisilla paikoilla. Tarkasti valikoidulle yleisölle näytettiin lopulta esityksen videotaltiointi.

Tuntuu mahdottomalta ajatella, että Jari Juutisen näytelmä käännyttäisi ketään natsiksi. Riehakas esitys kuitenkin tarjoaa havainnollisen esimerkin siitä, miten monenlaisista asioista voi olla helppo hurmaantua.

Ja kuinka usein maailmanhistoriassa on kuultu seuraavat lauseet: Miksen minä kun muutkin? Minä en mahtanut millekään enää mitään! Mistä sen olisi arvannut, että se sellaiseksi meni?

Lauseet toistuvat myös näytelmässä, jossa kaikki on kyseenalaista.

Lappeenrannan kaupunginteatterin johtaja Jari Juutinen on tuonut näytelmän mukanaan aiemmin johtamastaan lahtelaisesta Teatteri Jukosta, missä se sai kantaesityksensä neljä vuotta sitten. Muualla näytelmään ei ole arvattu toistaiseksi tarttua.

Lappeenrantaan on siirtynyt myös nimiosan alkuperäinen esittäjä Jussi Johnsson. Näytelmän nimi on sikäli sattuva, sillä Johnssonin roolihahmona on oikeastaan enemmän Minä kuin Eichmann.

Esitys alkaa monologilla, jossa helsinkiläinen freelancer-näyttelijä kertoo ottaneensa kiinnityksen maakuntateatteriin, koska edellisestä pääroolista oli ehtinyt vierähtää jo useita vuosia.

Johnssonin esitykseen virittämässä henkisessä maisemassa ei tapahdu suurtakaan muutosta, kun jo luontevasti seurataan, miten juutalaisten maastamuuttoa Itävallasta organisoinut virkamies päätyy järjestämään joukkokuljetuksia tuhoamisleireille.

Kerronnalliset ratkaisut tekevät esityksestä jännittävää seurattavaa ja vinhasti vaihtuvat näkökulmat antavat runsaasti tilaa huumorille. Esitys ei pyri väittämään tai näyttämään asioita Eichmannin elämästä suoraan, tilanteet näytetään enimmäkseen syytteiden ja puolustuspuheenvuorojen muodossa.

Positiot vaihtuvat alati: Johnsson leikkii näyttelijän ja henkilöhahmon kaksoisroolillaan, muut näyttelijät hoitelevat liukkaasti kymmeniä roolejaan ja yleisökin löytää itsensä upotettuna osaksi milloin mitäkin tarinaa. Esitys purkaa itsensä toistuvasti alkutekijöihinsä ja muistuttaa jatkuvasti olevansa Teatteria.

Laitosteatterin puitteissa Juutisen näytelmästä on tullut vähemmän anarkistinen. Katsojan kannalta esitystä selkeyttää huomattavasti siihen lisätty väliaika. Kolmen tunnin kokonaiskestossa tauko on paikallaan, mutta se samalla luo uusia painotuksia.

Esityksen alkupuolella korostuu räävitön ja säästelemätön ote. Tositelevision paljastusohjelmiksi toistuvasti sortuva hulina on kieltämättä kiinni ajassa. Kaikkialle tunkeva asenne toimii: huonolla maullahan sitä käsitellään nykyisin niin menneitä kuin tuleviakin asioita. Kannattaako niitä syitä ja seurauksia pohtia? Se on tulos taikka ulos!

Jälkipuoliskoa sävyttävät muutamat Eichmannin näkökulman hallitsemat kohtaukset. Johnsson lataa mukaan runsaasti tunnetta, johon on vaikea tempautua mukaan, koska muut henkilöt esitetään samalla äärimmilleen kärjistettyinä natsisikoina.

Keskushenkilöksi tarvitaan ilmeisesti joku historiasta tuttu nimimies, vaikka raikkaampi ratkaisu olisi ollut tarjota samastumiskohteeksi joku tavallinen veturinkuljettaja tai asemapäällikkö.

Ihmisellä täytyy olla kasvot. Tämä käy selväksi puhuttelevassa, mutta etäiseksi jäävässä loppukohtauksessa, joka yrittää konkreettisesti osoittaa niitä asioita, joilta me suljemme silmämme tänä päivänä. Tehtaissa raatavat, seksiorjiksi kaupatut ja nälkään kuolevat ihmiset ovat kasvotonta massaa.

Minä olen Adolf Eichmann. Lappeenrannan kaupunginteatterin vierailu Korjaamolla. Jari Juutisen kirjoittama ja ohjaama näytelmä. Skenografia Tarja Jaatinen. Koreografia Juuli Peltola. Rooleissa Jussi Johnsson, Reijo Kanerva, Marja-Liisa Ketola, Jarno Kolehmainen, Sami Lanki, Anne Niilola, Samuli Punkka, Heikki Pirhonen, Netta Salonsaari ja Sirja Sauros.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi