Ijahis Idja -festivaali esitteli kolttien ja Siperian uhattujen alkuperäiskansojen perinteitä

Video: Taimyrin ganasaani Aleksei Tsunantsar esiintyy

inari. On asioita, joista Siperiasta tulevien ei ole soveliasta puhua. Taimyrin poronhoitoalueilla niitä on paljon.

"Mitä sinä kerrot? Sehän on toimittaja!" kuiskaa nganasani kaverilleen, joka kertoo minulle alueen poroelinkeinojen romahtamisesta.

"Kaikkihan näistä tietää. Eikä se tapahdu vain meillä vaan ihan kaikissa Venäjän kylissä", puhuja kivahtaa.

Inarin Yötön yö -festivaalin kaukaisimmat vieraat edustavat Taimyrin niemimaan häviävän pieniä alkuperäisväestöjä, kuten nganasaneja, dolgaaneja ja enetsejä. Jenisei-joen varsilla asuvat kansat ovat kirjaimellisesti hädänalaisia.

Norilskin kaivosteollisuus ja uudet öljy- ja kaasukentät putkineen ovat vieneet poronhoitajilta elannon. Aluejohtajat myivät 1990-luvulla hajonneiden sovhoosien omaisuuden ties minne, eikä poronhoito enää edes kannata. Lihanmyyjän kukkaro on näkymättömän ohut.

Kalastusta ja metsästystä säädetään Moskovassa laadituin lupamenetelmin, joilla ei mitään tekemistä alueen perinteisten oikeuksien kanssa. Elannon hankkiminen on tehty vaikeaksi, ellei mahdottomaksi.

Laulu- ja tanssiperinteet vielä sinnittelevät. Karhutanssit, naisten laulut, lapsille, suvulle ja rakkaille omistetut laulut elävät yhä. Šamaanirituaaleihin kuuluneet laulut ovat kadonneet, kun ei enää ole rituaalejakaan. Naisten moniääniset ja -kerroksiset lintulaulut sävähdyttävät enää äänitteinä.

Taimyrin alkuperäiskansojen kulttuurikeskus on elintärkeä perinteen säilyttäjä ja jatkaja. Keskuksen tutkija Larissa Bettu kertoo, miten uusia perinneryhmiä syntyy. Kirjoja julkaistaan, vaikkei rahaa olisi edes uusien kalastustarvikkeiden hankintaan.

Yöttömien päivien teemana on kolttasaamelainen musiikki. Seminaareissa ja konserteissa esiintyvät ripirinnan vanhat leuddaajat – leuddit ovat kolttasaamelaisten joikuja – ja nuoren polven rokkarit. Ikä ei erota, kieli yhdistää – ja lauluperinne.

Saamelaispukujen helmat heilahtelevat yhtä rivakassa rytmissä kuin lavalta kuuluva koltankielinen rokki. Vaikka yleisö taputtaa raivokkaasti, kuuluu vain tump, tump, tump. Kaikilla on tumput käsissä.

Festivaalilla aurinko lymyää puiden latvoissa hyytävän kirkkaana ja kylmänä. Ilma sakenee lämmöstä vasta, kun kaiuttimista alkaa kuulua yleisön suosikki Oula: O – o, Oula, Oula ou!

Suomalaisen kansanperinteen vanhimmat kantajat, kolttien leuddaajat, ovat maailmankin mittakaavassa harvinaisia.

Kalevalan ja Kantelettaren kantama runonlaulanta on itsestään selvästi kansallisomaisuuttamme, mutta vasta nyt pohjoinen runonlaulu sai ensimmäisen kahden levyn äänitejulkaisunsa.

Levyihin liittyy perinnettä esittelevä Marko Joustien, Elias Moskinoffin ja Seija Sivertsenin toimittama kirja Esivanhempiemme leuddit.

Kolttien kansa on pieni: 700 ihmistä. Heidän historiansa on kolkko. Edestakaisia evakuointeja, pakkosiirtoja. Petsamon menetys jätti koltat kodittomiksi, kunnes heidät sijoitettiin Sevetin tiettömille seuduille.

Leuddit, eeppiset ja henkilökohtaiset laulut, ovat siksi usein raskaita ja surumielisiä.

Suonikylästä kotoisin oleva Helena Semenoff on tullut Inariin kirjan julkistamistilaisuuteen. Hän on opettanut 35 vuotta Sevetin lapsille kieltä ja käsityötaitoja. Hän on kuvannut elämänsä isot ja pienet sattumukset leuddeina.

"Rakkain kaikista on evakkoon lähdöstä kertova laulu."

Siihen ovat siirtyneet lapsuuden maisemat, lähdön lopullisuus ja menetyksen tuska.

Leuddit ovat lyhyitä, aforisminomaisia eläintarinoita tai laajempia, myyttisiä syntyhistorioita. Nykyään tunnetuimmat laulut ovat henkilöleuddeja ja kertovat rakkaudesta, kosinnoista tai esimerkiksi häistä. "Ne ovat niitä iloisimpia", Semenoff sanoo.

Laulut eivät synny itsestään, tässä ja nyt, vaikka kertovatkin ajankohtaisista tapahtumista.

"Usein pyöritän laulua mielessäni monta kuukautta, ja sitten se onkin äkkiä valmis."

Nuorimman polven leuddaaja on juuri toisen levynsä Kultakalakin joskus kyllästyy julkaissut, rokkikoltaksi ristitty Tiina Sanila, 24. Jussi Isokosken säveltämät laulut ovat aiempaa vihaisempia ja synkistelevämpiä.

Aidon leuddaajan tavoin Sanila on tehnyt laulut omista kokemuksistaan ja lähiympäristöään havainnoimalla. "Paljon on tapahtunut omassa elämässä – maailmasta puhumattakaan."

Suomen listakärjessäkin laulullaan Uuh keinunut Sanila opiskelee lakia Lapin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa, yrittää valmistua ja "saada vihdoin aikaa vain itselleen".

Sanila on koko Saamenmaan suuri idoli. Kun saamelaislapset leikkivät euroviisuja, on voittajan nimi aina Tiina.

"Onhan esikuvana oleminen aika paineista. Usein pohdin, että hei, missä on oma elämäni?"

Sanila on sevettiläisen matkailutilan tytär, joka oppi esiintymään jo pikkulikkana, kun "äiti pani laulamaan turisteille".

Poroja Sanilalla on "jänkällinen" ja osalla niistä on nimetkin: suomennettuina esimerkiksi Ahne, Tahra, Jäkälä, Puskuri tai Mustajalka.

Koltankielen puhumiseen Sanila uskaltautui oikeastaan vasta yläasteella ja lukiossa Rovaniemellä.

"Pitkään pelkäsin puhua kieltä, että jos vaikka sanon väärin. Pohjoissaamen oppiminen rohkaisi ja auttoi keksimään vaikka kiertoilmaisuja, jos oikea sana ei löytynyt."

Puhuminen on kuitenkin helppoa kirjoittamiseen verrattuna. Siksi Sanilan elämän tärkein esine on koltankielen sanakirja!

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi