Interpol ja The National huipensivat Ruisrockin päätöspäivän

Ruisrockin sunnuntai-iltaan oli pitkin kesää kehitelty herkullista kaksintaistelua, kun festivaalin päätösbändeiksi vahvistuivat ajankohtaiset newyorkilaisyhtyeet Interpol ja The National.

Loputon vertailu sai alkunsa jo viime vuoden puolella, kun Interpol julkaisi odotetun kolmoslevynsä Our Love to Admire ja samaan aikaan hyllyihin putkahti tuntemattomamman The Nationalin neloslevy Boxer.

Suurten odotusten alla syntynyt Our Love to Admire tyrmättiin monesta suusta pettymykseksi, ja puun takaa tullut Boxer ylistettiin mestarilliseksi. Itse allekirjoitan väitteistä vain jälkimmäisen, mutta asetelma oli yhtäkaikki valmis.

Ruisrockissa nähdyn perusteella kahden niin erilaisen yhtyeen rinnastaminen tuntuu suorastaan suhteettomalta. Totta on se, että molemmat ammentavat 1970- ja 1980-lukujen taitteen tummanpuhuvasta postpunkista enemmän kuin laki sallii. Ja totta sekin, että Interpolin Paul Banks ja The Nationalin Matt Berninger laulavat molemmat pysäyttävän komealla baritoniäänellä.

Siihen yhtäläisyydet typistyvätkin.

Jo yhtyeiden ulkoinen habitus kertoi monella tapaa paljon. The Nationalin jäsenet ovat päässeet jo siihen ikään, jolloin soittajat lopettavat ulkoisesta olemuksestaan huolehtimisen ja keskittyvät olennaiseen.

Bändi näytti suunnilleen siltä, kuin se olisi yllätetty iltapäiväoluelta brooklyniläisen pubin nurkkapöydästä työpäivän jälkeen.

Interpol oli puolestaan korostetun manhattanilainen, terävästi mustiin pukuihin pukeutunut ja huoliteltu - yhtyeen kosketinsoittaja olisi voinut kävellä niiltä sijoilta extraamaan mafiaelokuvaan.

Molempien yhtyeiden olemus heijastui myös musiikissa.

The Nationalin kappaleet perustuvat paitsi haikean koskettaviin melodioihin, myös äärimmäiseen dramatiikkaan. Keikalla jälkimmäinen vain korostui, kun kappaleet saattoivat käynnistyä lähes kuiskausmaisen rauhallisina ja yltyä aggressiiviseksi huudoksi loppua kohden.

Boxerin ja sitä edeltäneen Alligatorin kappaleista koostunut setti otettiin lavan edustalla vastaan lähes uskonnollisella hartaudella. Kun Fake Empire -hitinpoikanen kuultiin lopulta, yleisön yhteislaulu ja suosionosoitusten myrsky tuntuivat hämmentävän lavalla seisovaa yhtyettä.

Nationalin jälkeen soittanut Interpol vastasi heti sarjatulella. Ensimmäisenä kuultu sielukas Pioneer to the Falls nosti kylmät väreet selkäpiihin ja heti perässä seurasi yhtyeen läpimurtohitti Slow Hands, jonka vetävä rytmi sai yleisön tanssimaan ja festivaalitantereen notkumaan.

Interpol luottaa äärimmäiseen pelkistämiseen. Yhtye soittaa suoraviivaisesti, levyilleen uskollisesti ja paikoitellen suorastaan nyanssittomasti.

Tällä kertaa sitä voi pitää vain tehokeinona, joka entisestään lisäsi keikan voimaa.

Asiaa auttoi myös se, että yhtyeen soundi oli suuren lavan puitteissa uskomattoman kirkas ja selkeä. Jos kohta löytyy yhtyeeltä tarvittaessa myös sävyjä, kuten uusimman albumin maaginen päätöskappale The Lighthouse osoitti. Haikean vähäeleisen kitarakuvion varaan rakennuttu kappale kasvoi myös elävänä uljaisiin mittoihin, kun koko yhtye yhtyi siihen aivan loppumetreillä.

Kumpi kaksintaistelun voitti? Molemmat osuivat monta kertaa, mutta kumpikaan ei haavoittunut kuolettavasti.

Yhden hengen valamiehistö antaa tässä äänensä Interpolille, mutta väittely tullee jatkumaan ainakin Punavuoren popparijuottoloissa hamaan tuomiopäivään saakka.

Muualla HS.fi:ssä:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi