Irakin ainoa hevibändi haki turvapaikan Turkista

Istanbul. Maailmankuulun metallibändin Iron Maidenin live-albumilla on raflaava nimi: Death on the Road, Kuolema maantiellä. Tuntemattoman irakilaisbändin jäsenille kuolemanvaara on ollut todellisuutta joka päivä, eikä ylinopeuden tai yliannostuksen takia.

"Tällaista täällä on, dude", basisti Firas Al-latif tokaisee kameralle Bagdadissa, näyttäen Iron Maidenin albumin kantta. Siinä rymistää luurankoajuri pääkallolasteineen takanaan savua ja tulenliekkejä.

On vuosi 2005, ja sodan luhistamassa Bagdadissa voi tulla surmatuksi ylittäessään katua keskellä päivää. Puhumattakaan, että lähtisi kiertelemään Irakin maanteitä rockbändin kanssa.

"Death on the road", Al-latif hörähtää.

Nyt vitsit ovat vähissä verrattuna kolmen vuoden takaiseen tilanteeseen, jolloin kanadalaiset Suroosh Alvi ja Eddy Moretti kuvasivat bändiä dokumenttielokuvaansa Heavy Metal in Baghdad (vapaasti käännettynä Raskasmetallia Bagdadissa). Elokuva esitettiin Berliinin elokuvafestivaaleilla helmikuussa.

Bändin kaksikymppiset jäsenet ovat nyt pakolaisina Turkissa, missä heille on juuri myönnetty turvapaikka.

Firas Al-latif, joka puhui dokumentissa eniten, ei enää suostu haastatteluun. Hän on pettynyt elokuvan herättämään julkisuuteen: ketään ei tunnu kiinnostavan Acrassicaudan musiikki. Eräässä lehtijutussa jopa todettiin, että "onneksi dokumentissa bändin soittaminen on pidetty minimissä".

Kun tapaamme bändin majapaikassa Istanbulissa, puhumisen ottavat hoitaakseen rumpali Marwan Riad sekä solisti Faisal Talal. He näyttävät väsyneiltä. Takana on raskas muutto ja edessä tyhjyys.

"Maailmaa ei ole helppo kohdata pakolaisena", Talal sanoo.

Pojat puhuvat hyvää, lähinnä amerikkalaisista elokuvista ja musiikista opittua englantia. He olivat ennen sotaa amerikkalaiskulttuurin suurkuluttajia – nyt he arvostavat enemmän omaakin perintöään.

"Haaveilimme paljon matkustelemisesta, mutta mistä olisimme tienneet, että meidät pakotetaan jättämään kotimme ja oma kulttuurimme?".

Bändi herätti epäluuloja jo Saddam Husseinin aikana, ennen Yhdysvaltojen johtaman liittouman hyökkäystä Irakissa. Metallirock-kulttuuri ei ollut kovin tunnettua, joten Acrassicaudaa luultiin milloin saatananpalvojiksi, milloin ortodoksijuutalaisiksi.

Pitkän hevitukan kasvattaminen ei olisi tullut kysymykseenkään. Hyökkäyksen jälkeen Acrassicauda järjesti konsertin bagdadilaisessa hotellissa kanadalaisen VICE-lehden tuella. Tämä lietsoi mainetta "amerikkalaisten" kanssa veljeilijöistä. Uhkaussoitot lisääntyivät.

Lopulta bändin harjoittelukämppä tuhoutui kranaatti-iskussa.

"Isä sanoi, että sinun on lähdettävä, emme halua haudata sinuakin", rumpali Riad kertoo.

Suvussa viimeisin kuolonuhri oli oma serkku.

Ennen Istanbulia bändi asui Syyrian Damaskoksessa, mutta joutui lähtemään, kun Syyria kiristi politiikkaansa maan 1,5 miljoonaa irakilaispakolaista kohtaan. Bändi päätti olla palaamatta Bagdadiin pakolaisten paluumuuttovirran mukana.

Dokumenttielokuva sekä kuvat internetissä ovat tehneet bändistä kuuluisan, mutta myös entistä kiinnostavamman maalitaulun shiia- ja sunniradikaaliryhmille.

"Perheemme varoittavat puhelimessa, että älkää vain tulko takaisin, vielä ei ole turvallista", rumpali Riad kertoo.

Metallimusiikki oli Riadille henkinen pelastusrengas. Riad uskoo, että jos hän ei olisi kanavoinut ahdistusta soittamiseen, eläisi hänkin ehkä väkivallan kierteessä – tai olisi kuollut.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi