Itkuvirret saivat amerikkalaistutkijan opettelemaan suomen kielen

Video: Pirkko Fihlman laulaa itkuvirttä

Mikä yhdistää helsinkiläistä eläkkeellä olevaa päiväkodin johtajaa ja Arizonan yliopiston antropologian professoria? Oikea vastaus: intohimo itkuvirsiin.

James Wilce kuuntelee, kun Pirkko Fihlman, 71, esittää Maaemon itkun olohuoneessaan Helsingin Veräjänmäessä. Itkussa surraan luonnon tilaa ja se kirvoittaa kyyneleet itkijän poskille.

Fihlman on itseoppinut itkijä ja itkukouluttaja. Wilce on tutkinut suomalaisia itkuvirsiä ja on sitä varten opetellut suomen kielen.

"Itkuvirret ovat minulle pakkomielle", hän myöntää.

Amerikkalaistutkijan matka suomalaisen itkijän olohuoneeseen alkoi Bangladeshista 1990-luvun alussa. Wilce tapasi siellä kenttätutkimusmatkalla naisen, joka suri väkivaltaisen lopun saanutta avioliittoaan – oli surrut jo kaksi vuotta, itkemällä joka päivä. Nainen ei nyyhkyttänyt vaan itki itkua, jossa oli sanat ja melodia.

Bangladeshista, kuten muualtakin maailmasta, itkuvirret olivat 1990-luvulla lähes kadonneet. Sukulaiset pitivät naista hulluna ja kielsivät häntä itkemästä.

"Veljet kahlehtivat ja pahoinpitelivät häntä. Se koko juttu meni sydämeeni, ja silloin itkuvirsistä tuli minulle pakkomielle", Wilce sanoo.

"Itkuvirret herättävät voimakkaita reaktioita. Ne aiheuttavat häpeää, mikä saattaa purkautua väkivaltaisesti."

Itkuvirsiä on sanottu kohtaamisten ja jäähyväisten runoudeksi. Niitä on esitetty esimerkiksi hautajaisissa ja sotaan lähtemisen hetkellä. Itkijät, tavallisimmin naiset, ovat purkaneet pahaa oloaan ja samalla hoitaneet yhteisöä ilmaisemalla itkullaan yhteisen surun.

Wilce päätti Bagladeshista kotiin palattuaan kirjoittaa kirjan, joka kertoisi itkuvirsien katoamisesta maailmasta. Laaja tutkimusaineisto todisti niin tapahtuneen.

Aineisto oli kuitenkin väärässä. Wilce kuvaa juuri ilmestyneessä teoksessaan Crying Shame, Metaculture, Modernity, and the Exaggerated Death of Lament itkuvirsiperinteen elpymistä Suomessa 1990-luvun lopulla ja 2000-luvulla.

Pirkko Fihlman on yksi perinteen henkiin herättäjistä ja Äänellä itkijät -yhdistyksen puheenjohtaja. Yhdistyksen itkukursseilla tutustutaan itkuperinteeseen ja tehdään omat henkilökohtaiset itkut.

Moderni äänellä itkeminen onkin ennen kaikkea itsehoitoa. Kurssilaisten itkuissa purkautuvat erilaiset surut ja pettymykset, jopa lapsuuden traumat. Toki osa nykyitkijöistäkin esittää itkuja julkisesti, aivan kuten itkijänaiset muinoin Karjalassa.

"Suomen itkukulttuuri on ainutlaatuinen maailmassa. Muualta itkuvirret ovat kadonneet", Wilce sanoo.

"Vain Uuden-Seelannin maorit pyrkivät elvyttämään itkuperinnettään, mutta se on enemmän kulttuurifestivaalien toimintaa. Täällä itkukursseille tulevat keskiluokkaiset suomalaiset, eivätkä vain elvyttääkseen kulttuuriperintöä vaan terapeuttisista syistä."

Wilce osallistui Fihlmanin ohjaamalle itkukurssille ensimmäisen kerran 2003. Kokemus oli "ihmeellinen".

"Itkin sisarestani, joka kuoli, kun olin puolitoistavuotias. Tunsin silloin, että vanhemmat sulkeutuivat omaan suruunsa. Itku vapautti.

Seuraavassa itkussani pystyin käsittelemään äitini surua siinä tilanteessa."

Palattuaan Arizonaan Wilce aloitti sinnikkään suomen kielen opiskelun. "Nyt teen jatkotutkimusta siitä, miksi itkukulttuuri elpyi täällä ja siitä, onko suomalaisessa kansanluonteessa jotain, mikä tekee itkemisestä erityisen hoitavan kokemuksen," Wilce kertoo – suomeksi.

Suomalaisten itkuvirsien tulevaisuudesta amerikkalaistutkijalla on jo näkemys.

"Itkukurssien rinnalla täällä on hoitavan äänen kursseja. Siinä saattaa piillä trendi, siis että tulevaisuudessa äänen merkitys korostuu."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi