Josef Fritzl onkin jokamies

Conte D'Amour. Ballhaus Ost, Berliini. Teatteriryhmät Nya Rampen ja Institutet. Teksti: Anders Carlsson. Ohjaus ja lavastus: Markus Öhrn. Puvustus: Pia Aleborg. Äänisuunnittelu: Andreas Catjan. Näyttämöllä: Jakob Öhrman, Elmer Bäck, Rasmus Slätis ja Anders Carlsson.

Berliini. Kellariin tyttärensä ja insestisuhteesta syntyneet lapsensa piilottaneen Josef Fritzlin tapaus järkytti koko maailmaa muutama vuosi sitten. Conte D'Amour -esitys sukeltaa nyt tuohon kellariin.

Ohjaaja Markus Öhrn ja käsikirjoittaja Anders Carlsson ovat yhdessä suomalaisen Nya Rampenin ja ruotsalaisen Institutetin työryhmän kanssa luoneet esityksen, joka hypnotisoi outoudellaan, stimuloi psykoanalyyttisillä viittauksillaan ja riemastuttaa taitavalla, nykyaikaiseen mediataiteen ja teatterin yhdistävään muotokieleen sopivalla näyttelijäntyöllään.

Kun kävelen kohti rosoista vaihtoehtonäyttämöä Ballhaus Ostia Berliinin Prenzlauer Bergissä, törmään tämän tästä Conte D'Amour -esityksen mainosjulisteeseen, jossa makailee sukkahousuihin ja aamutakkeihin pukeutunut miesjoukko, ilmassa on savua, kenenkään kasvoista ei saa selvää. Eivätkä kasvot käänny esityksessäkään kiltisti yleisöön, sillä suurin osa näytellään pressun takana kellarissa.

Näyttämön yläkerran kahdella videoscreenillä kamera kuitenkin paljastaa kellarista enemmän kuin yleisö haluaisi tietää: pojan (Anders Carlsson), jolla on laihat jalat ja iso vaippa, sekä vaaleanpunaisissa vaatteissa väsyneenä keimailevan tyttären ( Elmer Bäck) ja vähän isomman, kuolaavan ja itkevän pojan ( Rasmus Slätis). Ja tietysti "papan" ( Jakob Öhrman), jonka esikuva on Josef Fritzl.

Fritzlin tapausta katsotaan moninkertaisen filtterin läpi: läsnä on tapauksen lisäksi romanttisen rakkauden ja koko valkoisen miehen taakan purkaminen. Patriarkan öykkäröinti muuttuu kehitysyhteistyöparodiaksi ja naisia sortavien uskontojen pilkaksi. Yhteiset McDonald's-ateriat muuttuvat nykypäivän rituaaleiksi.

Ihmisten välinen kommunikaatio on ynähtelyä, hokemista, huutamista ja holtitonta elehtimistä. Välillä näyttelijät puhkeavat laulamaan sokerisia hitaita. Jakob Öhrman tekee rosoisen ja fyysisesti vaativan roolin Patriarkkana itseään säästelemättä.

Intensiteetti ei ole väkevää eikä ihmiskuvaus ilmiselvästi syvää. Esitys pikemminkin nappaa kiinni pienistä detaljeista, tarkkailee ihmisten pintaa, hakee elokuvamaisia, hetkessä eläviä väläyksiä. Populaarikulttuurin lumo on siten koko ajan läsnä.

Ja miten läpiajateltu kokonaisuus monine visuaalisine ja ajatuksellisine kerroksineen onkaan: se on tarkoituksellista huonoa teatteria, Lars von Trierin elokuvien tavoin dogmatyylistä, hyvän ja pahan sekoittavaa myllerrystä.

Väliin näyttelijät pudottavat roolinsa ja paljastavat keitä ovat: hyvähampaisia ja urheilullisia nuoria valkoisia miehiä, joilla ei oikeastaan ole huolen häivää - ja samassa uusi näkökulma muuttaa tunnelman painostavaksi.

Fritzl ei ole tässä tulkinnassa psykopaatti, vaan kuka tahansa valtaa käyttävä ihminen, vaikkapa notkea miesnäyttelijä.

Installaatiomaista, alutonta ja loputonta esitystä saa seurata haluamansa ajan, välillä voi poistua baariin tai tupakalle. Esitys tarjoilee kuvia ja tilanteita, jotka eivät ole ytimekkäitä, vaan avautuvat vaivihkaa.

Kun esitys loppuu, on yleisö sysätty omalaatuiseen tilaan, painimaan omien demoniensa kanssa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi