Julkaisuriita jatkuu Haavikko-kirjan sivuilla

"Jos sinä et puhu totta, tulee toinen ja kertoo kaiken. Niitä riittää, sillä Haavikko on vihattu mies eläessään ja sille on hyvä kostaa kun se on kuollut", akateemikko Paavo Haavikko evästi ystäväänsä ja pitkäaikaista työtoveriaan Mauno Saarta. Tänään ilmestyvässä Haavikko-nimisessä miehessä Saaren haastattelema Haavikko (1931–2008) puhuu avoimesti vaimoistaan – kahdesta omastaan ja yhdestä toisen – mutta erityisesti myrskyisästä suhteestaan kustantajaansa Otavaan.

Haavikko tuli Otavaan, kun kustantamo alkoi viisikymmenluvulla koota nuoria modernisteja talliinsa. Kuusikymmenluvun lopulla tallin kirkkain tähti kutsuttiin konkurssikypsän perheyhtiön kirjalliseksi johtajaksi ja johtokunnan jäseneksi, pelastajaksi, mutta puolitoista vuosikymmentä myöhemmin Haavikon ja omistajaperheen välit katkesivat neljännesvuosisadaksi. Otavaa Haavikko kuitenkin Saaren mukaan piti loppuun saakka kotinaan ja palasi sen kirjailijaksi vuotta ennen kuolemaansa.

Kirjan julkaisemiseen liittyi tärkeitä symbolisia arvoja Haavikon oman tahdon täyttämisestä julkaisunvapauden puolustamiseen kaikkein ahtaimpia tekijänoikeuden tulkintoja vastaan.

Mutta jos kirjan hinnaksi tuli Paavo Haavikon teosten uudelleenjulkaisuoikeuksien menetys, Haavikko-niminen mies punnitaan köykäisemmäksi.

"Tulos on elämäkerrallisena muotokuvanakin enimmäkseen loistava, mutta loppua kohden myös tuskastuttava", Hannu Marttila kirjoittaa arviossaan perjantain Helsingin Sanomissa. Hänen mielestään lukija joutuu liian läheltä osallistumaan Saaren ja kirjailijan pojan Heikki Haavikon raastuvassakin käsiteltyyn riitaan teoksen julkaisemisesta.

Haavikko-niminen mies on tavattoman eloisaa henkilö- ja kulttuurihistoriaa, ja se kertoo yhtä ja toista aiemmin kertomatta jäänyttäkin. Oklahoman Neustadt-palkinnon (1983) juhlallisuuksien kuvausta lukiessa alkaa pelätä kirjailijan isännilleen tuoman arvokkaan lasimaljakon puolesta – Haavikon tiedettiin rikkovan esineitä puhelimista Laila Pullisen veistoksiin, kun ärsytyskynnys ylittyi.

Malja säilyi ehjänä, ehkä siksi, että isäntä Ivar Ivask keksi Haavikon muodon mustuessa täyttää maljakon hyvällä konjakilla ja ehdottaa yleistä kierrosta.

Lue arvio kokonaisuudessaan perjantain Helsingin Sanomista.

Muualla HS.fi:ssä:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi