Kaninkolosta aukeaa monta todellisuutta

Turku. Lewis Carrollin (1832-1898) tarinat ihmemaahan eksyvästä Liisasta saivat viime vuonna uuden, herkullisen sovituksen Tim Burtonin hittielokuvassa. Fantasiaklassikon pysyvään vetovoimaan luottaa nyt myös Turun kulttuuripääkaupunkivuodeksi koottu kansainvälinen, valokuvaan keskittyvä näyttely.

Valokuvataiteen museo on kutsunut tapahtumakeskus Logomoon kolmisenkymmentä taiteilijaa.

Satufantasia nuoren tytön seikkailusta nurinkurisessa maailmassa suorastaan pakottaa visuaaliseen ilotteluun. Kutkuttavimmillaan Liisa ihmemaassa -näyttely onkin teoksissa, joiden muoto tai aihe vihjaa toiseen, kuin kaninkolon kautta vaivihkaa avautuvaan omalakiseen, hulluun maailmaan. Siellä ei mikään, edes painovoima, käyttäydy ihan niin kuin sopisi odottaa.

Suorimmin Liisasta ammentavat Ulla Jokisalo ja Tuula Närhinen. Närhinen on kattanut pitkään pöytään teekutsut hatuntekijän malliin, mutta tarjottavat, kuten Luxemburgin herttuattaren lihahyytelö ja kuninkaallinen jänispaisti, on tehty rannoille ajelehtineesta roskasta. Kolme kertomusta tytöistä; Alice -teoskokonaisuudessa Närhinen mukailee Carrollin valokuvia ja on piirtänyt hiilellä kuvia kirjailija-valokuvaajan melkein fanaattisesti seuraamasta Alice-tytöstä. Jokisalon teoksissa valokuvat ja neulonta yhdistyvät surrealistishenkiseksi eväsretkeksi.

Liisamainen hahmo seikkailee ainakin Hanna Haaslahden teoksessa. Kun katsoja menee seinän eteen, heijastuu valkomekkoinen tyttö varjokuvaan hyppelehtimään. Tyttö seuraa katsojan liikettä ja varjoa piintyneen lapsuusmuiston lailla. Alan Paiementin monumentaaliset tulostekuvat koostuvat sadoista digikuvista. Metsämiehen majaa ja tyylikalusteharrastajan omaa palatsia kuvaavien teosten pakopisteet ja kuvakulmat vaihtelevat niin, että tulee vähän huijattu olo.

Myös Juhana Moisander pelaa tilalla ja hyödyntää hauskasti videota luomalla tilaan tilaa, kun seinään heijastuu kuvaa ovesta, jonka takaa taas paljastuu pelottava, alisen pitoihin houkutteleva miekkonen.

Korkeammalla seinällä kultakehyksinen peili puolestaan reunustaa yliseen kutsuvaa eukkoa. Käsillä on valinnan ratkaiseva hetki, joka ääntäisi tapahtumat uuteen suuntaan, jos tämä olisi satu,

Liisan tarinan olisi voinut ottaa vieläkin pontevammin lähtökohdaksi teosvalinnoissa ja näyttelyarkkitehtuurissa, etenkin kun Logomon näyttely saa todennäköisesti paljon sellaista yleisöä, joka ei museoissa yleensä viihdy. Heti valokuvanäyttelyn vieressä huomiosta kilpailevat interaktiivinen Tuli on irti -näyttely ja jalkapallolle omistettu Only a Game?.

Jarrut olisi voinut vapauttaa kokonaan ja tehdä näyttelystä reippaan rehellisesti satumaisen surrealistisen seikkailuretken. Taitavilta kuraattoreilta se olisi onnistunut ilman karnevaalitunnelman riskiä ja teosten alistamista teemalle.

Ei elämyksellisyys välttämättä sysää katsojaa sivuraiteille, kun se on tarjoiltu oikein.

Teoksia katsellessa joutuu silti pohtimaan, mikä monenlaiseen mediaan silpoutuvaan ja visuaalisiin kerrostumiin hukkuvassa maailmassamme loppujen lopuksi on totta, mikä tarua.

Valokuva voi tavoittaa toisteisen arjen fantasiamaisuuden tai läväyttää todellisuuden keskelle satua. Kuvan todistusarvokin on mennyt uusiksi, kun katsoja luottaa enemmän rakeiseen kuin teknisesti parempaan kuvaan.

Zed Nelsonin kamera vie lapsien kauneuskilpailuihin ja plastiikkakirurgin vastaanotolle Iraniin. 22-vuotias kaunis Christopher ihailee juuri paljaaksi ajettua rintakehäänsä, kuin Narkissos kuvajaistaan.

Omaa kuvaansa manipuloivat Evan Badenin valokuvien 2000-luvun "pin up -tytöt". He keimailevat teinihuoneissaan sellaisella antaumuksella, että he saavat melkein uskomaan kuvan maailman olevan todellisempi kuin se, jossa he fyysisesti ovat. Internetissä valokuvasta on tullut myös alistamisen ja hyväksikäytön väline.

Epätodellinen fiilis pyrkii mieleen myös korealaisen Huyn-doo Parkin kuvien äärellä. Ne on otettu erilaisten korealaisten tv-ohjelmien näyttävän yltäkylläisissä mutta tyhjissä kulisseissa. Identiteettejä voi rakentaa ja muokata siinä missä ympäristöjäkin.

Tuomas Toivosen ja Outi Pirhosen näyttelyarkkitehtuurilta odotin enemmän rohkeutta ja metkulamaisuutta. Nyt puitteet eivät pääse yllättämään, vaikka keskelle näyttelytilaa on pystytetty teltan muotoa mukaileva paviljonki.

Alun perin suunnittelijoiden ajatuksena oli nostattaa väliseinät katosta roikkumaan. Harmi, ettei se toteutunut. Sen sijaan Thorsten Brinkmannin teos Palazzi Glittersky tuo silmänkääntötemppuilua tilaan, kun siinä "painovoiman lakeja uhmaten" on kiinnitetty seinään tapettia, huonekaluja, tauluja, sateenvarjoja.

Kokonaisuus näyttää kuitenkin enemmän teatterikulissilta kuin teokselta.

Vaikka tekniikka tekee nykyisin mahdolliseksi kaikenlaisten fantasioiden luomisen kuvankäsittelyllä, näyttelyssä monia valokuvaajia kiehtoo edelleen se, mitä kameran edessä oikeasti tapahtuu, tai mitä siinä voi laittaa tapahtumaan. Näyttelyluettelossa kuraattorit kirjoittavat nuorista valokuvaajista Nelli Palomäestä, Anni Leppälästä ja Susanna Majurista "fantasiafeministien" sukupolvena ja pohdiskelevat heidän suhdettaan 70-luvun arjen poliittisuutta julistaneeseen feminismiin.

Reaalimaailman todistamisen sijaan naiset rakentavat kameran eteen mielikuvituksellisia kohtauksia lavasteilla ja vaatteilla. Kuviin kätkeytyy usein seksuaalisuuden ja katseen kohdistamisen pohdintaa, unenomaista logiikkaa.

Vaikka ihmemaassa on paljon kiinnostavia, hyviä teoksia, ei katsojalle käy kuten Liisalle. Katsoja ei putoa Logomosta suoraan kaninkoloon, vaan korkeintaan kurkistaa reiän suulta valokuvan luomaan hämmentävään ja viettelevään nurinkurinmaailmaan.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi