Kari Hotakainen kirjoitti jälkisanat Veijo Meren Suku-romaaniin maestron kunniaksi

Heräsin jaloihin päämääriin ja tavoitteisiin. Tänään siivoan työhuoneen vähän ihmismäisemmäksi, käyn ostamassa värikasetin, vien tytöt uimaan ja teen jälkisanat Sukuun. Pää oli kirkas, mieli jo malttamattomana eteni tehtävästä tehtävään, voitosta voittoon.

Päätin ensin käydä tankkaamassa auton valmiiksi viikonlopun mummolareissua varten. Siivittäköön arkinen askare minut hyvän päivän alkuun.

Pysähdyin automaatille, avasin tankin, otin lompakosta pankkikortin, ja juuri kun olin naputtelemassa tunnuslukua, kuului selän takaa möreä ääni. Tuttu romanimies tervehti ja kysyi, olinko uskonut hänen vinkkaamaansa hevoseen vai olinko pelannut taas hutiin.

Myönsin pelanneeni oman pään mukaan. Hän ehdotti, etten jatkossa käyttäisi omaa päätäni tärkeisiin asioihin. Lupasin. Hän römäytti moin ja hävisi huoltamon baariin.

Tämän keskustelun aikana olin unohtanut tunnusluvun loppuosan ja aloin muistella sen logiikkaa.

Löin loppuun nuorimman tyttäreni syntymäkuukauden. Se oli väärä. Sain kortin ulos ja lähdin kotiin tarkistamaan oikeaa lukua. Tultuani takaisin tankille huoltamon omistaja tuli luokseni ja kertoi juosseensa äsken autoni perässä huomattuaan lompakon katolla. Enää sitä ei siinä ollut.

Tankkasin, jätin auton huoltamon pihaan ja lähdin etsimään lompakkoa noin kilometrin matkalta. Kovan aamuliikenteen takia en voinut kävellä väylällä, vaan yritin tarkastella asvalttia kävelytieltä. Autoilijat vilkuilivat ja luulivat minua ties miksi.

Pari sataa metriä ennen kotia vastaani tuli naapurin vanha mies rollaattorilla. Hän heilutti lompakkoa ja kysyi, paljonko olen valmis maksamaan löytöpalkkiota.

Hyvillä mielin ehdotin kymppiä, jolloin hän työnsi lompakon kauppakassiinsa ja sanoi minun käsittävän maailman aivan väärin.

Hän kertoi tutkineensa lompakon. Käteistä oli kaksisataa. Sodan jälkeen kadun käypä laki on ollut se, että löytöpalkkio on 20 prosenttia tavaran arvosta, eli tässä tapauksessa neljäkymppiä.

Kerroin suuren käteisen määrän johtuvan tulevasta mummolareissusta. Mies sanoi, ettei selvään asiaan kannata mummoja sotkea.

Maksoin neljäkymppiä, hain auton huoltamolta, menin työhuoneeseen ja kirjoitin tämän romaanin jälkisanoihin: elämä muistuttaa Veijo Meren romaanien lukemista.

Vajaa tunti paljasta ja arvaamatonta elämää oli rusentanut päämääräni ja tavoitteeni murskaksi.

Hermojen lisäksi olin menettänyt neljäkymppiä, joilla olisin voinut ostaa värikasetin ja viedä tytöt uimahalliin mehuineen ja munkkeineen. Ennen kuin ehdit selkääsi kääntää, maailma ottaa luulot ja lompakot pois.

Rauhoituin ja yritin keskittyä Meren Sukuun. Se on vähän yli satasivuinen romaani, joka jäljittelee elämää.

Katson edellistä lausetta ja olen varma, ettei minua enää otettaisi kustantajan mainososastolle töihin.

Otetaan uudestaan: jäljittelee elämää, mutta siivuttaa ja leikkaa sen.

Leikkaamatonta, pitkää elämää ei kukaan kestä. Meri näyttää kohokohdat, tihentymät, pullan rusinat. Hän tekee ison työn, ettei vaikuttaisi eepikolta ja ettei lukija vain pitkästyisi.

Romaanissa on monta kertojaa, jotka kaikki on heitetty keskelle tapahtumista niin kuin minut äsken tuolle huoltamolle. Ollaan maaseudulla, ollaan sukulaisia, puuhataan kaikenlaista, lähinnä pieniä askareita, jotka kasvavat lukijan mielessä isoiksi.

Kiven siirto, sian hakkaus, pesäpallopeli, seksistä puhuminen ja sen anelu, hellaan oksentaminen, Heikkilän keihäänheitto, haudoilla käynti, muonamiehen hulluksi tulo.

Meri on luonut maailman ja nostanut nämä tapahtumat keskiöön. Korkeaotsainen proosa ilmoittaa hyvissä ajoin lukijalle teemat ja muunnelmat, joita tullaan käsittelemään fiksusti ja filmaattisesti, Meri ei ilmoita mitään, vaan kirjoittaa turhanpäiväiseen tärkeän ja ilmoittaa rivien välissä: hyvä lukija, näin se menee oikeassakin elämässä.

Kun Sirkka on oksentanut hellaan, hän sanoo:

"Minä olen hyvin harvat kerrat oksentanut sinne, tämä oli toinen tai kolmas kerta. Anja oksentaa vähän väliä ettekä te sano sille mitään, mutta minulle te sanotte siitä, kun mä kerrankin sen teen. Se näköjään huomataan, mitä ihminen kerran tekee."

Meren kerronta vetää niin ahnaasti, että nousen kyselemättä kyytiin ja annan maiseman vaihtua. Vauhdista ei näe yksityiskohtia, pakko hypätä tien sivuun, palata takaisin ja katsoa mitä oikein äsken tapahtui: joku oksensi hellaan.

Kyllä. Mitä muuta?

"Se näköjään huomataan, mitä ihminen kerran tekee." Tuollaisia lauseita on siellä täällä. "Ruohikossa oli vanha pyykkipoika, panin sen nenääni. Se puristi niin tiukasti, että tuntui kuin minä olisin ollut siinä kiinni eikä se minussa."

Meri julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa vasta 1970-luvulla, sitä ennen kirkkaus välähti silmille proosan keskeltä.

Absurdius ei tarkoita sitä, että esitetään maailma täysin mielenvikaisena ja hulluna paikkana. Absurdi ilmaisu on tarkkaa kirurgin hommaa. Hullunkurisuutta ja saranoiltaan luiskahtanutta maailmaa on vaikka kuinka paljon, mutta mikä yksityiskohta kertoo eniten, mihin tihentyy kaikki? Ja millaisen henkilön kautta maailma kerrotaan?

"Sillä oli se käsitys, että jos hän nukkuu nurmikolla, siitä tuli semmoista kasvuvoimaa, joka alko kasvattaa hänen sisäelimiään tai mitä tahansa kohtaa mahdottomasti. Se aina katteli käsiäänkin, että joks ne."

Tuo oli pätkä hulluksi tulleen muonamiehen elämästä.

Tässä rivit Lepomäestä, joka kiinnittyy ihmisiin ärsyttämällä niitä:

"Lepomäki alko katella ihmisten naamoja. Se tuli munkin luokseni ja sano, että jos en pahaa tykkää, mun nenänpääni liikkuu, kun mä puhun. Olisin vetänyt kuonoon, jos olisin ollut toinen mies. Vilhoselle se meni sanomaan, että Vilhosen naama noudattaa semmoista sääntöä, että kun se nauraa, naaman vasen puoli oli kolkon näköinen, mutta oikea puoli naurettava."

Meri on Suomen elokuvallisin kirjailija. Hän leikkaa tauotta, puristaa pitkää tapahtumista kohtauksiksi.

Perinteisessä epiikassa on suvantokohtia, tammilehtoja, joiden varjossa lukija voi leputtaa silmiään ja pohdiskella kirjailijan kanssa vuosisatamme keskeisiä akanvirtoja. Meren proosassa tuoli vedetään alta ja sanotaan: sori, se oli ohjaajan tuoli.

Kirjoitus on alkujaan laadittu jälkisanoiksi Veijo Meren romaanin Suku uuteen painokseen, joka ilmestyy maaliskuussa.

Lisää aiheesta:

Muualla HS.fi:ssä:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi