Katri Lipson: Kosmonautti (Tammi, 2008)

Kun he olivat menneet kaksi vuotta sitten Murmanskiin ja ensi kertaa astuneet Fjodorovien asuntoon, ohjaaja oli jotenkin menettänyt toivonsa katsellessaan keskinkertaisuutta ympärillään, Anna Ivanovnan hännystelevää rahvaanomaisuutta ja kosmonautin urasta haaveilevan pojan ujoutta, ja alkoi totisesti tuntua siltä että tästä kosmonauttisadusta ei saataisi kansalle mitään uskottavaa irti, se kyti tällaisten mitäänsanomattomien pienten ihmisten nurkissa kuin avaruuteen hälvenevä taustasäteily muistona isosta pamauksesta loiston ajoilta.

Poika seisoskeli eteisessä ja sitten keittiössä kädet toimettoman näköisinä ja vaikutti samaan aikaan nololta ja kiitolliselta siitä, että äitimuorin suu, kädet ja jalat kävivät taukoamatta. Tyhmä se ei ollut vaan huomasi kyllä ohjaajan ja Koljan nopeat katseet jotka mittailivat ylhäältä alas kuin myyntihevosta: tarpeeksi pitkä, on harteikas, vaalea, ei näytä pahalta kameran edessä. Mutta mitä se sanoo, ei ole sanonut vielä sanaakaan, tämähän on kuitenkin haastattelu eikä tässä Koljankaan temput auta jos poika ei osaa puhua, muisteli ohjaaja miettineensä.

Hän pani viimeiset toivon rippeensä aineeseen, jonka poika oli kirjoittanut aiheesta "Tulevaisuuden suunnitelmani". Se oli erottunut joukosta. Se oli hyvin kirjoitettu, melkeinpä koskettava.

Idea otsakkeeksi oli tullut ylhäältä, kovin ylhäältä, siksi se olikin niin yksinkertainen. Pannaan koulujen neuvostonuoret kirjoittamaan aiheesta "Tulevaisuuden suunnitelmani". Toisin sanoen otetaan käteen juuri ostettu mutta jo löyhkäävä rätti, väännetään ja katsotaan tihkuuko rätistä vielä jotain kaunista, innostavaa ja hyvältä tuoksuvaa.

Ryyppäävän, laiskan, näköalattoman ja Länttä kohti liukuvan nuorison keskuudesta tihkuikin sitten tällainen valioyksilö, Sergei Fjodorov, joka tislautui esiin kuin kristallinkirkas juomakelpoinen vesi kuravellistä.

Sitä ei ohjaaja kuitenkaan tuossa vaiheessa vielä nähnyt. Mutta Kolja, Kolja ei ollut vaikuttanut ollenkaan pettyneeltä. Kolja oli nähnyt heti kaiken, pelkkää näköhermoa koko mies! Kolja meni jo kurkkimaan olohuoneen puolelle, kun Anna Ivanovna pidätteli ohjaajaa keittiössä, tyrkytti syötävää ja elämäntarinaansa eikä kiinnittänyt mitään huomiota kameramieheen, joka yhdellä silmäyksellä näki olohuoneessa pohjoisen toukokuun illan, vaatimattoman pöydän, tuolit, suolakurkunvärisen sohvan ja sohvan päädyssä vinon jalkalampun. Seinällä roikkui nauloistaan vanuttuneena ja kärsivänä metsästysaiheinen gobeliini, haalistuneena kuin vanha värifilmi: kaikista väreistä oli tullut lihanpunervia ja ruskehtavia.

Ennen kuin ohjaaja astui jalallaan olohuoneeseen, Kolja oli jo päättänyt että Sergei saa istua sohvalla gobeliinin alla niin että uroshirven pää sarvineen näkyy vasemmalla ja vino jalkalamppu oikealla, ikkuna on auki, verho saa heilahdella kevyesti, mutta oli vielä jotain muutakin kuin toukokuisen illan kuulaus; se oli lähtöisin pojan kasvoilta, hymyä ilman mimiikkaa, pelkkää valoa.

Kun ohjaaja viimein kiemurteli itsensä vapaaksi Anna Ivanovnan runsaudensarvesta, hän yllättyi nähdessään kaiken olevan valmiina olohuoneen puolella. Kamera, valot, mikrofoni. Sitten hän näki Koljan ilmeen.

– Aloitetaanko sitten, ohjaaja sanoi koruttomasti.

Sergei Fjodorov istui sohvalla, ikkuna oli auki, verho leyhyi kevyenkevyessä ilmavirrassa kuin neitsytkamarissa. Ohjaaja istuutui kameran viereen omalle tuolilleen ja odotteli että Anna Ivanovna asettuisi myös aloilleen ja hiljentyisi pikkuhiljaa. Anna Ivanovna hääri vielä poikansa ympärillä, suoristeli, kiskoi ja nyppi pojan puseroa, lähti vielä hakemaan hiusharjaakin. Kun hiukset oli harjattu, Anna Ivanovna huolestui valaistuksesta.

– Hyvät herrat, tarvitaanko lisää valoa? Odottakaahan. . . Kattolamppu rävähti päälle.

– Sammuttakaa, Kolja sihahti niin häijysti että Anna Ivanovna joutui säikähdyksissään etsimään katkaisijaa kuin sen paikkaa olisi vaihdettu.

– Nyt varmaan aloitellaan, ohjaaja sanoi pehmennellen, Anna Ivanovnaa nyt sai vähän komentaakin, mutta poika saattoi mennä aivan lukkoon. – Kaikki muut sitten aivan hiljaa. . . Anna Ivanovna, istukaa alas, olkaa hyvä, kaikki on täydellistä, aivan erinomaista. No niin. Kolja?

Ohjaaja aloitti helpoilla kysymyksillä joihin saattoi vastata parilla sanalla vaikka unissaankin: nimi, ikä, koulu, lempiaine koulussa, onko sisaruksia.

– Äitinne työskentelee lihakaupan myyjänä. Entä isänne? Mitä hän tekee?

Sergei meni hiljaiseksi ja katsoi äitiään.

Ohjaaja hymyili kannustavasti vaikka tunsi hienoista ärtymystä kun tällaiseen perusasiaan juututtiin jo alkumetreillä.

– Isä on kuollut.

– Ahaa, ohjaaja alkoi selata paperinippua sylissään.

– Ahaa, selvä. . . otan osaa, olen pahoillani. Mennään eteenpäin. Ohjaaja piti taukoa vähän aikaa jotta tämä kohta olisi helppo leikata pois. – No niin, Sergei Vladimirovitš, kertokaapa meille, mitä te toivotte tulevaisuudelta.

– Rauhaa ja solidaarisuutta kansakuntien kesken.

– Aivan, hienoa. Entä omalta osaltanne, haluatteko opiskella jotain?

– Ensiksi menen armeijaan.

– Ahaa, heti armeijaan?

– Ilmavoimiin.

– Haluatte oppia lentämään, ohjaaja johdatteli.

– Kyllä, Sergei vastasi ja meni taas hiljaiseksi.

Kannustava hymy ohjaajan huulilta ei kadonnut, mutta se alkoi näyttää enemmän naamaan liimatulta kuin naaman omalta ilmeeltä. Ohjaaja ei tiennyt, että tässä kohtaa Kolja zoomasi suonet tykyttäen lähikuvan pojan silmiin, sen hän näkisi vasta myöhemmin, ja niin tästäkin kuolleesta hetkestä nauhalla loppujen lopuksi tuli beethovenilainen paussi.

– Miksi haluatte oppia lentämään?

– Minä haluan kosmonautiksi.

No voi herran pieksut, ajatteli ohjaaja tahtomattaan ja korjasi asentoaan tuolilla aivan äänettömästi.

– Sergei Vladimirovitš, miksi te haluatte tulla kosmonautiksi?

Sitten poika menikin ihan mykäksi ja loi katseensa lattiaan.

Odotetaan, odotetaan, ajatteli ohjaaja, kyllä minä tässä voin istua, palkka juoksee, Koljalla on täysi rulla, ei kuljettu kuin toista tuhatta kilometriä tänne lypsämään, ollaan hiljaa kaikki, katsotaan kenestä ensimmäiseksi lähtee ääntä, ei tästä mitään tule, poika haluaa kosmonautiksi, mikäs siinä, muttei tiedä edes miksi, se on vaan hienoa ja sankarillista, tai sitten se epäröi, ei kehtaa sanoa syytä, jotain henkilökohtaista, noloa ja lapsellista, joku tyttölapsi on tietysti sekoitettu juttuun, nyt se on ollut hiljaa jo liian kauan, yrittääkö muistaa, mitä piti sanoa, mistä oli jo aiemmin sovittu vai aikooko se sittenkin poiketa käsikirjoituksesta, siksi on hiljaa, miettii, ottaako riskin.

Ohjaaja päätti toistaa kysymyksen.

– Sergei Vladimirovitš, miksi haluatte tulla kosmonautiksi?

Se oli dokumentin avainkysymys. Se oli kuin kysymys elämän tarkoituksesta, siihen oli saatava vastaus, mutta kun se saadaan, kaikki lässähtää.

– Minä haluan nähdä Maan, vastasi Sergei.

– Siis isänmaan sankariksi? Ohjaaja toisti konemaisesti, koska niin aineessa oli lukenut.

– Niin. . . ja haluan nähdä Maan.

– Minkä maan, ohjaaja alkoi takellella, mutta se leikattiin pois: - Mehän olemme tällä, tai siis. . . en ymmärrä? Minkä vuoksi Sergei jatkoi lopullisessa versiossa hieman epäjohdonmukaisesti: - Niin olemme, mutta minä haluan nähdä Maan, avaruudesta käsin.

Tuntui kuin pimeä planeetta olisi yhtäkkiä alkanut heijastaa kiintotähden valoa. Osuttiin johonkin hermoon, mikä yleensä tuottaa kipua, mutta nyt annettiinkin puudutuspiikki. . .

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi