Kolme tragediaa tuotti vain yhden katharsiksen Teatteri-teltan tragediakilpa kiskoi antiikin murhenäytelmät nykyaikaan

teatteri

Kyyneltäkään en vuodattanut.

Ei itkettänyt, ei pelottanut, ei kauhistuttanut. Vähän säälitti välillä, kuten asiaan kuuluu, mutta myös nauratti silloin tällöin. Haukotuttikin.

Menikö aidosti murheelliseen katsojakokemukseen pyrkinyt Teatteri-teltan tragediakilpailu siis pieleen? No ei.

Se pakotti miettimään esittämisen tapoja, näytämöllä esitettävän tragedian mahdollisuutta ja mahdottomuutta tässä ajassa, murhenäytelmän tarkoitusta ja keinoja.

Kilpailun osallistujien keinot olivat varsin erilaisia keskenään. Kolmiosainen esityskokonaisuus alkoi tyyliltään melkeinpä sovinnaisena, suorastaan tylsänä, mutta liukui pian modernin kautta puhtaasti käsitteelliseen. Ja yhtäkkiä oltiin jonkin kiinnostavan, kenties olennaisen äärellä.

Atro Kahiluodon sovitus

Euripideen

Herakleesta on viitteellisen koomisine antiikirekvisiittoineen perinteisin kolmesta. Se korostaa ennalta määrättyä kohtaloa yli vapaaehtoisten valintojen sekä yhteisön roolia yli yksilön antamalla Theban vanhojen miesten eli kunkin kuorolaisen vuorollaan ottaa rooleja.

Sävelletty kuoropuhe soi parhaimmillaan komeasti, mutta koska muotokokeilunomainen tulkinta ei anna katsojalle mahdollisuutta samastumiseen ja empatiaan, myös traaginen jää tavoittamatta.

Vieraannuttavia elemenettejä esityksessä on paljon: 2000-luvun perspektiivistä keinotekoiselta vaikuttava antiikkinen muoto, kirjaimellisesti otettuna epäuskottava tarina ja kankea kieliasu, erittäin hämäräksi jäävä juoni sekä se aikakauden draamaan kuuluva tosiasia, että näyttämöllä ei oikeastaan näytetä juuri mitään vaan kerrotaan siitä mitä on tapahtunut.

Fyysinen ilmaisukin vaikuttaa enemmän pintaan jäävältä harjoitteelta tai historiasta kohti omaa aikaamme harovalta kuriositeetilta kuin teoksen tarpeisiin vastaavalta orgaaniselta elementiltä.

Mielenkiintoista on kuin itsestään selvänä moraalikoodina annettu ajatus: että rikoksista pahin on tekijälleen kohtaloista kovin. Soturi, joka tulee hulluksi väkivallasta ja tappaa vahingossa perheensä, ei ansaitse muuta rangaistusta.

Miira Sippolan

Lootin vaimo lainaa muotonsa

Euripideen

Medeialta, päähenkilönsä

Vanhasta testamentista ja tämän nimen

Hella Wuolijoen Niskavuorilta.

Loviisa on kuvanveistäjä ja yksinhuoltaja, jolle perheen ja työn yhdistäminen käy yli voimien, eikä ympäröivästä naisten yhteisöstäkään ole apua, pikemminkin päin vastoin.

Ylevää ja arkista sekoittava puoliksi klassinen draama, puoliksi feministinen manifesti sijoittuu nykyaikaan ja päätyy lapsenmurhien sijasta nykyaikaiseen sosiaalipoliittiseen ratkaisuun. Mutta jos traagisesta puhutaan, meneekö lapsi pesuveden mukana?

Esitys onkin ilmeisimmältä viritykseltään koominen, eikä vähiten Loviisaa kiihkeästi esittävän

Hanna Raiskinmäen, pupuksi puetun laulavan lapsen sekä naisyhteisön juhlallisen ryhdikkyyden ja raadollisten motiivien vuoksi.

Tekstissä on selkeä, tunnistettava aihe ja jännittäviä verbaalisia ristiriitoja, tulkinnassa taas mietitty kehollinen taso sekä vahva omaperäinen ote, jossa näyttämölle tuntuvat siirtyvän niin alitajuiset kuin tarkkaan jäsennellytkin teemat jatkuvassa haastamisen tilassa. Runollinen ja rujo, jumalallinen ja banaali sekoittuvat kaiken aikaa. Murheen keskellä nauru vapauttaa.

Olisiko tämä nykyaikainen ja kenties naiselle ominainen tapa suhtautua traagiseen?

Anna-Mari Karvosen

Bakkantit 2 perustuu

Euripideen hurjaan, hurmeiseen tragediaan, jossa uskonnollisen kiihkon valtaama naisjoukko repii ihmisiä kappaleiksi.

Päältä katsoen Und er livet -ryhmän sanattomalla taide-esityksellä ei ole mitään tekemistä

Bakkanttien kanssa, mutta mitä pitemmälle tämä hermeettinen, hypnoottisen kiehtova sarja inhimillisiä tiloja etenee, sitä enemmän se tuottaa katsojassa jotakin säälin, pelon ja niiden kautta puhdistumisen kaltaista.

"Inhimillisiä tiloja" voi olla epätarkka ilmaus kuvaamaan sitä, mitä neljälle esiintyjälle tapahtuu: miten he tärisevät (kauhusta vai hurmiosta?), miten kouristuksenomaisesti, kuin marionetit hidastetussa elokuvassa, he laulavat, soittavat ja tanssivat (itsensä häpäisten vai ylentäen?), miten äärimmäisen pysähtyneinä he kokoontuvat yhteisen pöydän ääreen (haluten vai ei-haluten jakaa jotain keskenään?).

Ja miten musiikki, jokaisessa kolmessa kohtauksessa erilainen, ui katsojan sisään ja yhdessä esiintyjien täydellisen keskittymisen kanssa riisuu hänet kaikesta vastarinnasta pakottaen harhailevat ajatukset tapahtuman äärelle.

Miten kuvata sellaista, joka on pelkästään ruumiillista, jolle on antauduttava itse, paikan päällä, ja joka lopulta synnyttää enemmän oivalluksia kuin edelliset esitykset yhteensä?

Miten käsitteellinen ja samalla sanoja pakeneva, periaatteessa jakamaton ja täysin itseensä sulkeutunut asetelma tavoittaakin tason, jolle muuten on niin vaikea päästä?

Ehkä siksi, että se avaa katsojalle kanavan tämän omaan itseen, siihen mitä siellä on ja miltä se tuntuu.

Bakkantit tarjoaa myös illan ainoan katharsiksen. Monenlaiset tunteet vapautuvat ja jännitys purkautuu helpotukseksi siinä samassa, kun esiintyjät alkavat taas liikkua ja esitys päättyy - eikä tämä ole ironiaa vaan fyysinen tosiasia.

Antiikin tragedioilla ja niiden myyttisellä perustalla on kiistämätön paikkansa länsimaisessa kulttuuriperinnössä - mutta Teatteri-teltan kokemus pisti epäilemään niiden muodollista pätevyyttä, yli 2000 vuotta sitten kirjoitettujen näytelmien arvoa näyttämöllä esitettävinä draamoina tässä ajassa.

Mitä pitemmälle alkuperäisestä muodosta etäännyttiin, sen lähemmäs tultiin nykyajan ihmiselle avautuvaa sisältöä.

Teatteri-teltan tragediakilpailu herätti myös kysymyksen suremisen yksityisyydestä ja ilon jaettavuudesta - ei pelkästään sisältönsä ansiosta vaan senkin vuoksi, että antiikin Dionysos-juhlien tapaan tragediakilpailun kolmea murhenäytelmää seurasi satyyrinäytelmä eli makeana jälkiruokana tarjoiltu, huvittamaan tarkoitettu satiiri.

Perjantain ensi-illassa tämä drag king, riemastuttava Mr. Playback Boy, oli ehdottomasti yleisön suosikki, välittömän yhteisyyden tunteen tuottava klovni, jonka saattelemana oli mukava poistua sulattelemaan juuri nähtyä nelituntista.

Tragedioiden osalta yleisön äänet jakautuivat sangen tasaisesti:

Lootin vaimo voitti vain kahden äänen erolla seuraavaan. Moniarvoinen aika tuottaa monenlaisia tulkintoja.

Suna Vuori

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi