Koti on sillan alla

Ari Saarron valokuvat kertovat kaupunkien tuntemattomista

kerava. Lenkkeilin ennen usein Arabianrannassa. Siellä pusikossa asui joku, vihreästä pressusta ja pahveista kyhätyssä rakennelmassa. Joskus näinkin hänet, parrakkaan miehen, jonka polkupyöränsarvista roikkui useita muovikasseja.

Mietin, veisinkö hänelle jotain syötävää. Loukkaantuisiko vai ilahtuisiko hän?

En koskaan kokeillut. Eihän toisen kotiin voi noin vain mennä.

Muistin miehen katsellessani Ari Saarron In Situ -sarjan valokuvia Keravan taidemuseossa. Taas eletään sitä aikaa, kun katupartiot etsivät asunnottomia lehtilaatikoista ja porraskäytävistä yöpakkasilta suojaan.

Saarto on vuodesta 2001 kuvannut Helsingissä ja Tokiossa asunnottomien "asuntoja" siltojen alla ja metsissä. Aiemmin syksyllä ilmestynyt kirja vei työskentelyn päätökseen.

Tokiossa katujen asukit pyrkivät äärimmäiseen järjestykseen, kuten valokuvassa Tama Gawa #2. Ihmisellä on tarve muokata ja koristaa asuinympäristöään, vaikka kodissa ei olisi yhtään kantavaa seinää. Arabianrannan asukin jäljiltä oksalta roikkuu kaksi valkoista sukkaa.

Mitä Saarto oikeastaan tekee kuvatessaan hökkeleitä? Ihan dokumenttikuvia ne eivät ole. Saarto on odottanut oikeaa valoa ja antanut ympäröivän maiseman ja sen maalauksellisuuden näkyä. Kuvat ovat kauniita, siitä ei pääse mihinkään.

Ihminen on kuvissa vahvasti läsnä, vaikkei häntä niissä näy, vaikkei häntä yhteiskunnan silmissä ole edes olemassa. Tokion Ueno-puiston kodittomat keräävät kotinsa ja poistuvat paikalta keisariperheen silmien alta - vain palatakseen takaisin arvovieraiden lähdettyä.

Saarto tekee näkyväksi urbaanin kestoilmiön, kaupunkien persona non gratat - ja koskettaa sillä.

Viime vuodet Saarto on työstänyt sarjaa itsemurhametsästä. Tokion länsipuolella sijaitsevassa, Fuji-vuoren laavaan kasvaneessa suojellussa Aokigahara Jukai -metsässä päättää päivänsä viitisenkymmentä japanilaista vuosittain. Kylmäksi ei jätä tämä uusikaan sarja.

Poissaolon ja läsnäolon sekä paikan ja muistin teemoja käsittelee myös Saarron elämänkumppani Riitta Päiväläinen.

Päiväläisen valokuvat kiiltävät, mutteivät missään mielessä viillä. Lumeen tai metsään jäätynyt tai aseteltu vaatekappale tai kangas on toki veistoksellinen.

Kun vaate on lapsen, kuten teoksessa Kuvitteellinen kohtaaminen VII, hyytävä mielleyhtymä johonkin inhimilliseen tragediaan tai jopa rikokseen syntyy helposti.

Ehkä jäätyneet vaatteet ovat eksoottisia ulkomailla, mutta täällä se ei yksin riitä, ainakaan minulle. Vaikka tavallaan Päiväläisen valokuvat ovat täydellisiä: viimeiseen asti mietittyjä, kauniita, tasalaatuisia ja teknisestikin ensiluokkaisia. Camouflage-sarjan graafisen mustavalkeat vaatteet mustavalkeassa metsässä tuovat liiaksi mieleen muotikuvat.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi