Kuiskaus riittää hätkähdyttämään

KUVAT. Olen vaeltanut Helsingin gallerioissa jo pari tuntia näkemättä mitään ennakkotiedoista poikkeavaa, kunnes näen ja koen Hans Rosenströmin Mikadon. Yhden teoksen näyttely hätkähdyttää ja se tunne pysyy pitkään.

Rosenström on pari vuotta sitten Kuvataideakatemiasta valmistunut, vuonna 1978 syntynyt taiteilija, joka sukkuloi jo suvereenisti ympäri maailman biennaaleissa ja residensseissä. Hänen teoksensa ovat usein suuritöisiä installaatioita. Monet niistä hyödyntävät ääntä ja koetaan yksitellen - niin tämäkin.

Astun verhojen läpi hämärään galleriaan, askeleet kuuluvat parketilla. Istun kampauspöydän ääreen. Peilissä näkyvillä kasvoilla hohtaa punainen valo.

Laitan kuulokkeet korville. Valot himmenevät ja kuulokkeista alkaa kuulua kopinaa. Ihan kuin joku kävelisi takanani rauhallisin, mutta painostavin, vaativin askelin. Katso itseäsi peilistä, olet kaunis, ehkä kauniimpi kuin meidän aikanamme, ääni sanoo. Missä oikein olen? Mikadon pohjana on kohtaus Ingmar Bergmanin sisarussuhteita ja kuolemaa käsittelevästä elokuvasta Kuiskauksia ja huutoja. Katsojasta tulee intiimiydessään hämmentävän ja vaivaannuttavan kohtauksen osallistuja. Ihan selvää ei ole, kuka puhuu ja kenelle, etenkään, jos elokuvaa ei ole nähnyt. Mutta se ei ole nyt olennaisinta. Rosenström vetää katsojansa draamaan sisään ja tekee erittäin tietoiseksi omasta, kiusaantuneesta reaktiosta. Hämmennystä ei laimenna edes se, että tekstin esittävä Oskar Pöysti lausuu sen alkuperäiskielellä, ruotsiksi, ja välillä on vilkuiltava käännöstä. Tämän tuntee pitkään.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi