Kuoleman portit auki elämään

Paul Austerin kepeä komedia ihmisistä Brooklynin runollisessa arjessa onkin syvällinen romaani

Tässä on ehdottomasti yksi syksyn parhaista käännösromaaneista. Näin voi sanoa vakaumuksen syvällä rintaäänellä, vaikka kirjasyksy ei ole ehtinyt edes kunnolla alkaa. Paul Austerin uusin suomennettu romaani Sattumuksia Brooklynissa on yksinkertaisesti loistava: kun sen laskee käsistään, mielen valtaa selittämätön hyvänolontunne. Tuntuu kuin olisi mystisesti palannut pitkältä matkalta, joka on paljastunut paljon antoisammaksi kuin alkuun oli odottanut. Sattumuksia Brooklynissa osoittaa, että Brooklynissa asuva Paul Auster (s. 1947) on ehkä kovemmassa iskussa kuin koskaan.

Se on myös monella tapaa täysin uusi aluevaltaus Paul Austerin yli 20-vuotisella kirjallisella uralla: kepeä komedia ihmisyydestä ei rakennu sisäkkäisten juonirakenteiden monimutkaisille suhteille kuten edellinen suomennettu romaani Oraakkeliyö (2006) tai kuuluisa New York -trilogia.

Suomessa onkin itse asiassa meneillään Paul Austerin juhlavuosi: New York -trilogian avausosa Lasikaupunki julkaistiin täällä 1988.

Romaani alkaa tarkoituksellisella harhautuksella. Päähenkilö on syövän sokista hiljalleen toipuva lähes kuusikymppinen Nathan Glass, jonka 30-vuotinen avioliitto on ajautunut umpikujaan. Hän on yksin, kuolema lähestyy joka hengenvedolla.

Glass etsii hiljaista loppua surkealle elämälleen. Siksi Sattumuksia Brooklynissa alkaa lauseella: "Etsin rauhallista paikkaa, jossa kuolla."

Sellaiseksi valikoituu Brooklyn, ja hän päättää hautautua ruskeasta hiekkakivestä rakennettuun taloon puolen korttelin päässä Prospect Parkista. Edellisestä käynnistä on vierähtänyt jo 56 vuotta.

Juju piilee tietenkin siinä, että Brooklyn yllättää Nathan Glassin, entisen henkivakuutusasiamiehen. Brooklyn ei olekaan rauhallinen paikka kuolla. Se on eloisa paikka elää.

Yhdysvalloissa tällä tehokkaalla juonikuvioilla on oma käsitteensä. Sitä kutsutaan nimellä hospice plot, jonka voisi suomentaa vapaasti muotoon saattohoitojuoni: viimeiselle rannalle päättyminen kääntyykin tilanteeksi, jossa elämä alkaa uudestaan.

Pakopiste tai urkupiste on vain tauko ennen komeaa, moniäänistä finaalia, jossa soivat elämän kaikki isot teemat.

Siksi romaani päättyy luontevasti lauseeseen: "Olin onnellinen, ystävät hyvät, onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt."

Se on paljon sanottu niin nykypäivänä kuin minä hyvänsä muunakin ajanjaksona.

Värikäs Brooklyn vie Nathan Glassin uudestaan keskelle elämän runollista arkea, joka pakottaa hänet panemaan itsensä likoon ja paljastamaan kasvonsa valolle, elämälle.

Tie uuteen alkaa ketjuuntua, kun hän tapaa lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen sisarenpoikansa Tom Woodin, johon hän törmää sattumalta Harry Brightmanin kirjakaupassa Brooklynissa toukokuussa 2000.

Kirjakauppa antaa Glassille uuden mielenkiintoisen ystäväpiirin. Siihen ei juuri kuulu sellaisia tylsiä tyyppejä, joita voisi pitää täysin normaaleina.

Tässä katsannossa Sattumuksia Brooklynissa paljastuukin taiten rakennetuksi romaaniksi ystävyydestä, toveruudesta, vastuusta ja solidaarisuudesta. Se on myös romaani elämän pohjattomista omituisuuksista ja ennen kaikkea maailmaa ohjaavasta sattumasta.

Sillä on ollut näkyvä asema kaikissa Paul Austerin kirjoissa uran alusta alkaen.

Hyvä esimerkki uskomattomasta henkilöhahmosta on kirjakauppias Harry Brightman, jolla on hämärä menneisyys chicagolaisena galleristina. Vankilatuomionkin kärsineen Brightmanin aidsia sairastava puotipuksu taas paljastuu loistavaksi transvestiitiksi.

Saippuaooppera? Kyllä. Mutta iki-ihana ja viisas.

Jo romaanin alkukielinen nimi kertoo, missä mennään ja millä eväin. The Brooklyn Follies on osuvasti monimielinen, koska monikollinen sana follies tarkoittaa paitsi hullutuksia, mielettömiä tempauksia, hupsutuksia ja jäljitelmiä myös revyytä. Jäljitelmät realisoituvat romaanissa kahtena erillisenä väärennöstapauksena. Sattumuksia Brooklynissa on yhtä aikaa sekä kepeä komedia ihmisistä Brooklynin arjessa että syvällinen romaani sattumasta autenttisen olemisen työntövoimana. Se osoittaa todeksi Italo Calvinon vanhan väitteen, jonka mukaan todellinen kepeys on aina äärimmäistä syvällisyyttä.

Hupsuttelun ilmapiiriä tavoittelee myös Nathan Glass päiväkirjamerkinnöissään, joille hän on antanut pompöösin nimen Ihmiselämän mielettömyyksien kirja vastapainoksi niiden farssimaiselle otteelle. Hän haluaa vapautua pelon kuristusotteesta.

Elämänkokemus on vain tekosyy suvaita katteeton omahyväisyys.

Kuoleman kääntäminen kertomukseksi elämästä näkyy myös romaanin tarkkaan harkituissa sisäistarinoissa.

Yhdessä kerrotaan hellyttävästi kuoleman merkitsemästä Franz Kafkasta ja pikkutytöstä, joka joutuu luopumaan rakkaasta nukestaan. Kumpikin heistä joutuu kohtaamaan luopumisen tuskan.

Tarina vertautuu alleviivaamattomasti Nathan Glassin tilanteeseen. Tuska hälvenee, kun ihminen saa muuta ajateltavaa. "Niin kauan kuin tarina jatkuu, todellisuutta ei ole."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi