Lauluilla on tarinansa

 Suomen synkimmän laulun etsintä kesti helmikuusta heinäkuuhun. Matkan varrella nousi esiin kymmeniä oikeasti synkkiä lauluja, lukemattomia parodisesti synkkiä ja monia sellaisia, jotka ovat kumpaakin, kuulijasta riippuen.

Jokaisella meillä on oma synkin laulumme, ja hyvä niin. Synkistely on suomalaisen perusoikeus!

Mielenkiintoista on, että yli 40 vuotta sitten levytetty, helpostikin sata vuotta vanhaan pelimannisävelmään pohjaava surumarssi tuli valituksi Suomen synkimmäksi ja päihitti monet uudemmat, tiuhempaan radiokanavilla soivat suosikit.

Voittajalaulussa yhdistyy painostava mollimelodia, ankeasta köyhyydestä kertovat sanat ja Tapio Rautavaaran mahtitulkinta.

Rautavaara sijoittui kymmenen parhaan joukkoon myös omalla sävelmällään Ontuva Eriksson – ja hän oli ehdokkaana toisellakin sävellyksellä, Helena Eevan sanoittamalla laululla Sunnuntaina sataa aina.

Se tuli ehdokaslistassa virheellisesti kirjattua laulua myöhemmin esittäneen Ilkka Alangon tekemäksi.

Peltoniemen Hintriikan surumarssi on peräisin vahvan yhtenäiskulttuurin ajalta. Alle 30-vuotiaat eivät välttämättä sitä enää tunne, mutta silti se sai eniten ääniä myös internetin kautta, HS.fi-keskustelupalstalta.

Postitse kirjeillä ja korteilla äänestäneiltä tuli eniten ääniä Astridin valssille.

Kohtalon ivaa on tietysti se, että tämä synkin on alun perin ollut häämusiikkia. Sitä on soitettu pohjalaisissa häissä juottomarssina eli siinä vaiheessa kun hääparia onnitellaan ja juodaan ryyppy.

Synkimmän laulun etsinnässä ehkä hienointa ovatkin olleet laulujen takaa löytyvät tarinat, pienet ja usein yllättävät palat suomalaista historiaa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi