Leipäjonoballadi on huikean hauska satiiri köyhyydestä

Teatteri-takomon Leipäjonoballadi on humoristinen, samalla ehdottoman kriittinen puheenvuoro Suomesta, jossa yhdet rikastumistaan rikastuvat samalla kun toiset näkevät nälkää, kirjoittaa Suna Vuori arviossaan.

Leipäjonoballadin kirjoittaja Emilia Pöyhönen on vastikään Teatterikorkeakoulusta valmistunut dramaturgi.

Hänen näytelmänsä onnistuu kertomaan köyhyyden konkretiasta sekä huiman hauskasti ja hävyttömästi että koskettavasti.

Esitykseen sisältyy perhetarina, jossa murrosikäinen ei kehtaa mennä kouluun, kun on kerta kaikkiaan vääränlaiset kengät. Esityksessä on myös etäännytettyjä kuvaelmia kuten "köyhien käyttö lintukoirina" tai ruokaresepti, jossa ensin kuvitellaan sika, sitten uuni, halutessa myös pullo viiniä.

Heidi Räsäsen likimain nerokkaan ohjauksen lisäksi näyttelijät ovat erinomaisia. Susanna Mikkonen venyy ikimuistoisen ilahduttavasti ja uskottavasti pikkutytöstä vanhukseksi.

Sanna Stellan laulaa ja liikkuu kuin paraskin musikaalitähti. Lotta Lehtikarissa on arvaamatonta, melkein pelottavaa uhmaa ja särmikkyyttä, ja Jarkko Lahdesta löytyy yhtä hyvin Fransiscus Assisilainen kuin limainen lääkärikin.

Vauhdikkaan satirisoinnin ja julkean yhteiskuntakritiikin takaa pilkottaa vielä yksi, hiljaisempi taso: köyhä on leipäjonossakin seistessään kokonaan yksin.

Arvio kokonaisuudessaan lauantain Helsingin Sanomissa

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi