Leonard Cohen ei tarvinnut turhia elkeitä

Konsertti. Joskus 1970-luvun alussa näin Robert Altmanin elokuvan McCabe & Mrs Miller. Päähenkilön taivaltaessa lumen ja loskan halki kohti vuoristokaupunkia elokuvan ääniraidalta kuului yksinkertaisuudessaan täysin hypnoottinen laulu. Se oli Leonard Cohenin The Stranger Song. En ollut koskaan kuullut mitään sellaista.

Enkä ole vieläkään – paitsi Cohenin esittämänä.

The Stranger Songia ei Cohenin viidennellä Suomen-keikalla perjantai-iltana kuultu, mutta mahtava annos hänen tunnetuimpia laulujaan kuitenkin. Cohen (s. 1934) vaikutti erinomaisen vetreältä ja hyväkuntoiselta niin henkisesti kuin fyysisestikin konsertissa, jonka hän omisti juuri Nobelin rauhanpalkinnon voittaneelle Martti Ahtisaarelle.

Alkuun pelkäsin, ettei Cohenin intiimi ilmaisu istuisi Areenan hehtaarihalliin, mutta olin väärässä. Kuusimiehinen yhtye ja kolme taustalaulajaa, brittiläiset Webbin sisarukset Hattie ja Charlie sekä Cohenin viimeaikainen yhteistyökumppani Sharon Robinson, saivat aikaan täyteläisen ja lämpimän soundin. Kerrankin jokin kuulosti Areenassa hyvältä.

Cohen on runoilija, josta tuli romaanikirjailija ja viimein maailmankuulu laulaja-lauluntekijä. Pohjimmiltaan hän on silti runoilija, vahvojen kielikuvien luoja, jolle musiikki antaa mahdollisuuden välittää taidettaan laajemmalle.

Konsertin ohjelmisto kattoi Cohenin koko musiikkiuran, vaikka paino olikin hieman hänen uudemmalla tuotannollaan, tuoreinta studiolevyä Dear Heather (2004) lukuun ottamatta. Vuodet ovat tuoneet Cohenin aina matalan ääneen vielä lisää käheyttä ja syvyyttä, mutta se antaa vain lisää ulottuvuutta hänen elämää, kuolemaa, uskoa ja rakkautta ruotiviin lauluihinsa.

Liituraitapukuun ja tyylikkääseen hattuun pukeutunut Cohen ei tarvinnut mitään ylimääräistä välittääkseen vaikutelman aitoudesta, rehellisyydestä ja luontevasta suhteesta yleisön kanssa. Todellinen tähti on se, joka ei kaipaa tähden elkeitä ollaakseen vakuuttava ja viihdyttävä. Ja molempia Cohen oli.

Pitkään kappalekavalkaadiin kuului myös huumoria sekä uudenlaisia sovituksia, jotka pitivät mielenkiinnon yllä. Bird on a Wire esimerkiksi kuultiin valtavan tyylikkäänä bluesballadina. Ja oli myös hauska kuulla sellaisia harvemmin kuultuja lauluja kuin The Gypsy's Wife ja Heart With No Companion.

Näin Cohenin konsertin edellisen kerran joskus 1980-luvulla, ja se on mielessäni yhä upeana elämyksenä. Tämä, ikääntyvän mestarin ehkä viimeinen Suomen-keikka, ei jäänyt yhtään jälkeen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi