Marttisen konserttojylisi synkkämielisesti

75-vuotias Hämeenlinnan kaupunginorkesteri pääsi vaikeuksista huolimatta juhlatunnelmaan

HÄMEENLINNA. Kaksi nuorta kykyä, virolainen Mikk Murdvee ja unkarilainen Huba Hollóköi johtivat Hämeenlinnan kaupunginorkesterin konsertin 75-vuotisjuhlakonsertin Pertti Pekkasen sairastuttua. Juhlatunnelma syntyi, vaikka täysimittaisia harjoituksia oli pystytty pitämään vain kaksi.

Soittajia konserttiin oli kerätty vajaa viisikymmentä, minkä valtion säveltoimikunnan erityisavustus oli tehnyt mahdolliseksi. Hämeenlinnan kaupungin antama tuki on sen verran pieni, ettei sen turvin juhlakonserttia olisi pystytty järjestämään.

Ammattitaitoisessa, hengeltään hyvässä soittajistossa on pysyvä ydinjoukko: sibelius-akatemialaisia ja paikallisia soitinopettajia. Soittajia oli myös Helsingin Metropolia-ammattikorkeakoulusta ja Tampere Filharmoniasta, ja soolofagotisti oli tullut Hollannista asti.

Kaikki vasket olivat luotettavia ja iskukykyisiä armeijan miehiä, Panssarisoittokunnan jäseniä.

Hämeenlinnalaisen Tauno Marttisen (1912-2008) laajasta tuotannosta kuultiin kaksi kantaesitystä. Juhlapoloneesi (1967) on mainiota seremoniallista orkesteriviihdettä. Kummallista, ettei sitä ole esitetty aikaisemmin.

Marttinen teki pöytälaatikkoon paljon sävellyksiä.

Illan erikoisuus oli Marttisen ensimmäisen pianokonserton orkesteriversio (1974). Se pystyttiin esittämään hollantilaisen solistin Jan van Lieren ansiosta: hän oli nähnyt suuren vaivan siirtäessään käsikirjoituksen orkesterimateriaaliksi.

Liere on levyttänyt Naxos-levymerkille konserton kahden pianon version, ja näin ollen hänen pitäisi hallita soolo-osuus, joka vaatii pateettisesti jylisevissä ääriosissaan suurieleistä lisztmäistä bravuuria. Liere meni kuitenkin alun dramaattisessa akordivyöryssä niin kipsiin, että koko esitys uhkasi katketa. Hän onnistui sentään saamaan juonesta kiinni, jonka jälkeen tekniikka alkoi toimia joten kuten.

Marttinen yhdistää hyvin omaperäisesti synkkää romanttista retoriikkaa ja suomalaista alkuvoimaa. Alakuloisesti luonnonläheinen hidas osa on pisin. Ilmeisesti Marttisen oli helpointa kehitellä lyyristä tematiikkaa. Finaali yllättää jyrkillä kontrasteillaan ja päättyy pianon pessimistiseen kommenttiin.

Konsertin aluksi Murdvee johti Paciuksen Kaarle-kuninkaan metsästyksen alkusoiton. Kansallisromanttinen idealismi soi intomielisen hartaana, joskin siirtymissä orkesteri lähti hieman jähmeästi liikkeelle.

Hollóköi johti päätösnumeron, Mendelssohnin Uskonpuhdistussinfonian ryhdikkäästi ja juhlavan soinnikkaasti. Hänen otteensa oli määrätietoisen varma, ja musiikki sai tilaa virrata ja hengittää.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi