Merenneitoja onko heitä Riitta Pasanen- Willbergin koreografia on naisliikettä sanan parhaassa merkityksessä

Riitta Pasanen-Willbergin koreografia

Canadian Poems ammentaa mereen ja sen olioihin liittyvistä tarinoista, joista kiehtovin on tietysti myytti merenneidosta. Myytin alkuperä on muinainen, mutta 1800-luvulla väitettiin merimiesten verkkoon tarttuneen puoliksi ihmisen ja puoliksi kalan kaltainen rujo hahmo. Liekö totta, elettiinhän aikaa, jolloin kaikenlaiset hybridit parrakkaista naisista lähtien olivat sensaationnälkäisen yleisön kiinnostuksen kohteena.

Pasanen-Willbergin teoksella ei mitään tekemistä sen enempää Fidzin merenneidon kuin Andersenin pienen merenneidonkaan kanssa. Hänen koreografiansa ei pyri kuvittamaan aihetta.

Ei, sillä koreografi sukeltaa suoraan mereen ja samalla jonnekin ihmisen evoluution varhaisvaiheisiin, joissa ihmisen arveltiin kehittyneen meren sylissä kuin sikiön lapsivedessä. Koreografian liike on veden liikettä ja ääntä, sen äänimaailma poikkeuksellisen kiehtova.

Pasanen-Willberg on käyttänyt

Kaija Saariahon musiikkia teoksista

Lonh,

Près ja

Six Japanese Gardens, esiintyjinä levyillä muun muassa sopraano

Dawn Upshaw ja sellisti

Anssi Karttunen. Vielä jos saisi toivoa volyymin säätöä niin , ettei musiikki mene särölle, kuten nyt tapahtuu, vaan sointi säilyy kirkkaana.

Saariahon sopraanot esiintyvät teoksessa merenneidon ääninä. Ääntä tekevät myös tanssijat, jotka yhdistävät liikkeisiinsä alkukantaista lapsenomaista ääntelyä. Varsinkin kisaillessaan Zodiakin merenneidot ilakoivat äänellään ja mimiikallaan. Vaikutelma on hilpeä, kuin japanilaista animéta.

Riitta Pasanen-Willberg on meillä niitä vielä harvinaisia tekijöitä, joiden työt ovat kokonaisvaltaisesti hallittuja. Saariahon musiikki, koreografian aistillinen ja ajoittain riehakas liike sekä

Matti Willbergin hienostunut valotyö, karhea taustaseinä rosoineen sen huippuna, muodostavat tiiviin kokonaisuuden.

Pasanen-Willbergin koreografinen jälki on pehmeää, elastista liikettä, joka syntyy paitsi meren keinuvista aiheista, myös naisen lantion aistillisesta liikkeestä. Tämä on naiskoreografiaa sanan parhaassa merkityksessä, ja kunnianosoitus meren myyttiselle äidille.

Neljän hyvin nuoren ja energisen tanssijattaren lisäksi mukana on

Leena Rouhiaisen dynaaminen hahmo. Hänen liikkeensä ovat laajakaarisia ja jänteviä, ja yhdessä

Tanja Kuisman kanssa hän tanssii, mimikoi ja ääntelee kiinnostavan ja hauskan animaatiokohtauksen.

Lopettaminen tuntuu olevan vaikeaa Pasanen-Willberginkin kaltaiselle kokeneelle ammattilaiselle, sillä viimeiset 10-15 minuuttia ovat turhaa venytystä. Lopun tiivistäminen pyyhkäisisi pois turhat kertaukset.

Auli Räsänen

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi