Mies ja kitara on Teemu Viinikaisen periaate

Mies ja kitara on Teemu Viinikaisen periaate

"Solistinen eturivi oli mainio: virtuoosimenninkäinen Severi Pyysalo, Antti Sarpilan swingklarinetti ja lepattavat Benny Goodman -lahkeet, sekä itkevästi vängertävä ja notkea Teemu Viinikainen", kirjoitin viime kesänä Sarpilan ja Pyysalon New Moods / New Sounds -projektista Viapori Jazzissa.

Viinikaisen tunteikas, äärimmäisen musikaalinen ja ekonominen soolovängerrys oli juuri sopiva rengas swingin ja uusien moodien väliin, koska Viinikainen, 29, näyttää hallitsevan kaikki jazzin lajit 1930-luvulta tähän päivään.

Kun Viinikainen alkaa sooloilla, niin tulee oikein hiki, että tuleeko tästä mitään, ja aina tulee. Hänen rakentelunsa on kouriintuntuvan ilmeikästä ja pidättelevää herkuttelua. Kunnioitettavaa tekniikkaansa hän esittelee vain tarvittaessa.

Keväällä musiikin maisteriksi valmistuvan Viinikaisen kitara alkoi soida 7-vuotiaana maalaistalossa Hankasalmella. Mietiskelevän tatsin esikuva oli Dire Straitsin Mark Knopfler.

"Minulla oli ensimmäisessä bändissä myös reilu vinkusaundi, koska olin Ritchie Blackmoren fani", Viinikainen muistelee Sibelius-Akatemian luokassa Hankasalmen- aikojaan. "Sitten kun lukiossa innostuin jazzista, niin tärkeimmiksi esikuviksi tulivat Charlie Parker, Miles Davis ja erityisesti pianisti Bill Evans. En osannut soittaa pianoa, joten yritin soittaa kitaralla samoja asioita kuin Evans."

Pianismin puutteesta kärsivä Viinikainen huomasi vasta myöhemmin, kuinka hieno instrumentti kitara sittenkin on.

"Voi venyttää ääntä, on vibraatto, voi soittaa sointuja, tai sitten melodioita puhallinmaisesti. Kitara on äärettömän monipuolinen ja ilmaisukykyinen soitin", Viinikainen kehuu.

Hänen myöhemmät vaikuttajansa ovat olleet jazzkitaristien tavallisimmat modernistit: John Scofield, Pat Metheny ja Bill Frisell ja vanhemmasta polvesta Wes Montgomery. John McLaughlinin, Al DiMeolan ja Paco de Lucian kaltaisten kitaristien virtuoosimeininki on jäänyt Viinikaiselle vieraammaksi.

"Mutta kyllä nopeat jutut näyttävät edelleen tekevän vaikutuksen", hän sanoo.

"Haluan soittaessani tavoittaa kuulijan ja viedä hänet erikoiseen paikkaan niin, että se koskettaisi nimenomaan tunnepuolella. Itse koen musiikin äärimmäisen tunnepohjaisesti."

Musiikin takana ei Viinikaisella siis ole ohjelmaa tai ideologiaa, ellei sitä ole pyrkimys niin sanottuun kauneuteen.

"Keskeistä on tunne. Se voi olla kaunista tai rumaa riippuen tilanteesta. Musiikki heijastaa kuitenkin elämää eri kanteilta. Elämässä asiat eivät aina mene hienosti. On myös surullisia asioita, ja taatusti se kuuluu myös musiikissa. Oma mielentila vaikuttaa soittoon tiedostamatta ja alitajuisesti. Ja hyvä niin", hän miettii.

Tunteikkaat musiikin vaikutukset liittyvät leimallisesti nuoruuteen. Viisikymppisenä voi vaania leipääntyminen ja katkeruus. Mutta Viinikainen rakentaa jo nyt tulevaisuuttaan seuraamalla nuorten tekemisiä.

"Ensinnäkin esiintymään pitää päästä mahdollisimman paljon, koska kuulijakunta pitää luoda. Jokainen keikka on tärkeä, jotta kuulija tulisi uudestaan. Mutta tykkään myös opettamisesta, joka on toinen puoli leivän ansaitsemista."

Mutta eikö kitaransoiton opettajan leipä kapene, kun nuoret heittävät kitarat nurkkaan ja kaivavat koneet esiin?

"Eivät ne heitä kitaraa nurkkaan. Mahtavia nuoria soittajia on tulossa. Ne eivät halua darudeiksi tai bomfunkeiksi, koska kiinnostus itse soitinta ja jazzia kohtaan on niin syvä", vakuuttaa Viinikainen.

Kuitenkin napista painamalla saa nykyään hienot kitarasoolot, koska samplet ovat niin hyviä. Aitoa ei voi erottaa väärästä?

"Kyllä, mutta onko se niin koskettavaa kuin pitkän elämän eläneen rikas soolo? Mies ja kitara -periaate toimii jatkossakin, jos miehellä on jotain sanomista. Tunnetta välittävää konetta ei toivottavasti koskaan keksitä. Ihminen on niin kompleksinen, että sen mallintaminen tuskin onnistuu", hän uskoo.

Voisiko musiikille ja kitaralle siis olla aidon ja elävän musiikin missio?

"Minulla ei ole erityisiä aatteellisia pyrkimyksiä. Pidetään vain korvat ja silmät auki. Nautitaan kaikesta, mitä eteen tulee. Yritetään nauttia elämästä, hyödynnetään sitä soittamisessa ja jaetaan se muiden ihmisten kanssa", päättää Viinikainen ja kiirehtii seuraavaan luokkaan opettamaan. Tunnetta välittävää konetta ei toivottavasti koskaan keksitä"

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi