Mies sulautuu maisemaan

Arno Rafael Minkkisen valokuvien Suomi on luonnonkaunis onnela

LAHTI. "...jos luopuisin opettamisesta, luopuisin valokuvaamisesta", kirjoittaa yhdysvaltalais-suomalainen, Massachusettsissa asuva valokuvaaja Arno Rafael Minkkinen (s.1945).

Koti- ja ulkomailla arvostetulle Minkkiselle opettaminen ei ole ollut vain talouden pakottama sivutyö, vaan osa taiteellista työtä. Oppilaat ovat antaneet enemmän kuin ottaneet.

Minkkinen piti edellisen näyttelynsä Suomessa Galerie Anhavassa viime vuoden toukokuussa.

Samoihin aikoihin ilmestyi Liken kustantamana komea Arno Rafael Minkkinen: Suomen kuvat, Home Work -teos, jossa on Minkkisen ottamia kuvia Suomesta vuosilta 1973-2008.

Näitä kuvia on parhaillaan esillä Lahden taidemuseossa, yhdessä Minkkisen vanhojen oppilaiden teosten kanssa.

Lahden taidemuseo on näyttelylle luonnollinen paikka. Minkkinen asui siellä perheineen 1980-luvun puolivälissä ja opetti muotoiluinstituutissa. Sekä opettajan että oppilaiden tiet ovat sittemmin vieneet maailmalle.

Mustavalkoisissa kuvissa taiteilijan pitkä ja laiha, alaston keho tai sen osa, käsi tai jalka, usein katkaisee tai keskeyttää luonnonmaiseman linjat ja hiljaisuuden. Pää nousee hangesta, kuten Hirvensalmella 1994, tai käsi tunkee Kolin kansallismaisemaan, kuten viime vuonna otetussa kuvassa.

Minkkinen menee maisemaan sellaisella intensiteetillä ja alkukantaisella energialla, ettei hänen omistautumistaan voi kuin ihailla.

Minkkinen näkee ja löytää maisemasta kiinnostavia muotoja, jotka vertautuvat ihmiskehon ihmeellisyyksiin. Koukistetussa käsivarressa on kituliaasti käyrään kasvaneen koivunrungon muoto. Asikkalassa Minkkisen pää ja rintakehä asettuu rantakivien jatkoksi, Kiinan Lianzhoussa Minkkisen käsi mukailee vuorenhuippuja kuin vartalonkaaria. Kaikki on aina kohdallaan.

Hiljaiseen harmoniaan sekoittuu paikoin ripaus huumoria, sillä usein maisemaan pulpahtavassa ihmisvartalossa on jotain hyvin hauskaa.

Mestarin omat kuvat täyttävät pääsalin seinät, keskellä on oppilaiden teoksia.

Lahden ja Taideteollisen korkeakoulun oppilaat esittäytyvät kukin muutamalla kuvalla. Varhaisia teoksia on esillä muun muassa Jorma Puraselta, Raakel Kuukalta, Stefan Bremeriltä ja Pekka Turuselta.

Oppilaiden kuvat tuntuvat jäävän vain sivujuonteeksi suhteessa Minkkisen laajasti esiteltyyn tuotantoon, vaikka näiden suomalaisen valokuvan ykkösnimien merkitystä kukaan tuskin kiistää. Suomen kuvat -kirjassa Minkkinen kirjoittaa rehellisesti ja lämpimästi oppilaistaan ja yhteisestä historiasta. Näiden tekstien ottaminen kiinteämmin osaksi näyttelyä olisi syventänyt katsojalle opettajan suhdetta oppilaihinsa. Se kun vaikuttaa olleen vähintään poikkeuksellinen.

Nuorempien kasvattien, Aino Kanniston ja Elina Brotheruksen, kuvat vertautuvat kiinnostavasti Minkkisen teoksiin, sillä niissäkin valokuvaaja on itse läsnä. Siinä missä Minkkinen esiintyy kuvissa täysillä, riisuttuna omana itsenään, Brotherus ja Kannisto ovat teoksissaan usein harkitussa roolissa, kuin elokuvakohtauksessa.

Minkkisen kuvat ylistävät perinteistä mustavalkokuvausta ja koskematonta suomalaista maisemaa.

Kuvia katsoessa hämmentyy hänen visuaalisesta ajattelukyvystään, vaikka suomalaisen nykyvalokuvauksen kiiltävää valtavirtaa vasten Minkkinen edustaa vanhanaikaista vähemmistöä.

"Suomessa, missä luonto voi olla loistokkaimmillaan, voi alasti ja yksin metsässä tai rantamaisemassa olemalla päästä lähemmäksi luomiskokemusta kuin koskaan. Rakastan tunkea varpaani metsän maaperään ja suunnistaa siirtolohkareiden seassa pitkin järvenrantoja paljain jaloin munasillani kuin apina taivaassa", Minkkinen kirjoittaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi