Minna Canthin naisanarkia potkii yhä Ritva Holmberg kirjoitti ja ohjasi Kuopioon moni-ilmeisen musikaalin

teatteri

kuopio. Hitaasti muuttuu maailma.

Minna Canthin "naisanarkistiset" julistukset ja hänen rajun realistiset kuvauksensa turvaverkoista pudonneen kansanosan ahdingosta tuntuvat kovin tunnistettavilta.

1800-luvun teokset ovat vieläkin poleemisia, osin jopa vaarallisia. Jos joku julistaisi nyt Minnan röyhkeydellä vaikkapa armokuoleman oikeutusta, olisi meteli vähintään yhtä suuri.

Jos meillä tänään kirjoitettaisiin yhtä suorasuisen poliittista teatteria, olisi tiedossa kovaa ristivetoa.

Miten kaikki tämä julistus, yhteiskunnallinen ja teatteripoliittinen taistelu taipuu musikaaliksi?

Yllättävän hyvin.

Kuopion kaupunginteatteri on tehnyt rohkean - sanoisin uhkarohkean - valinnan pannessaan kaupunkinsa merkkiMinnan pyörähtelemään uuteen kotimaiseen musiikkinäytelmään.

Ritva Holmbergin kirjoittama ja ohjaama näytelmä

Minna on nimittäin luontevasti esikuvansa näköinen. Sen selkärankana kulkee Canthin oma tuotanto.

Esitys on valtava ponnistus, jossa kuoroineen, tanssiryhmineen ja orkestereineen on mukana 140 teatterilaista.

Ylinnä loistaa musiikillisesti vaativassa nimiroolissa

Mirva Kuivalainen. Hän venyy uskottavasti ja liioittelematta Minnan kohtaloon nuoresta tytöstä sydänsairaaksi leskeksi.

Kuopiolaisten kunniaksi on sanottava, että koko suuri ensemble puhaltaa samaan hiileen. Siitähän yleisö innostuu - eikä suotta.

Musiikkinäytelmä ei sorru likinäköiseen paikallisuuteen, vaan Kuopion historia limittyy valtakunnan suuriin myrskyihin.

Teos on uskollinen Minna Canthin elämälle piirtäen kaaren syntymästä kuolemaan. Väliin mahtuu kuohuvana pyörteenä etenevää Suomen naisten matkaa Jyväskylän seminaarista kohti äänioikeutta.

Elämäkertaa esiteltiin ensimmäisellä puoliajalla välillä liiankin traditionaalisesti. Materiaalia olisi voinut tiivistää ja antaa lisäaikaa esimerkiksi kiinnostaviin aate- ja kulttuurihistoriallisiin kohtaamisiin ja konflikteihin!

Dramaturgia yhdistää kekseliäästi Canthin teosten henkilöt todellisuuteen ja kirjailijan omaan elämänpiiriin. Näemme

Auli Poutiaisen verevän Kauppa-Lopon,

Lotta Huitin tulisen Homsantuun ja monia muita.

Näytelmät näytelmässä ovat ehdottomasti kantaaottavin ja puhuttelevin tapa lähestyä Canthin tuotantoa.

Suomalaisen teatterin johtajakaksikon,

Kaarlo ja

Emilie Bergbomin ja Canthin suhteet toisiinsa ja uuteen suomalaiseen näytelmään luovat esitykseen herkullisen virityksen.

Kovan onnen lapsia -näytelmän kieltäminen on ravisuttavaa teatterihistoriaamme, joka valkenee väkevästi

Mikko Roihan ohjaamassa kuopiolaisesityksen sitaatissa.

Holmbergin ohjaus on puhdistettua, nopeasti leikkaavien ja lyhyiden fragmenttien joustavaa musiikkiteatteria. Näyttämölle luodaan pakahduttavan kauniita kuvia, valaistuneita hetkiä, joita kantaa raikas visuaalinen ajattelu.

Lavastaja

Erkki Saarainen ja puvustaja

Jaana Kurttila ovat luoneet tyylikkäät ja hivelevän kauniit puitteet aikalaiskuvauksille. Ja onpa mukaan saatu ripaus visuaalista romantiikkaa, näyttämön tunnetiloja.

Musiikin osuus on Minnassa ratkaiseva.

Eero Ojasen säveltämä runsas ja monisävyinen laulusto sopii erinomaisesti Canthin räiskyvään taisteluhenkisyyteen. Laulut julistavat, mutta niissä on käytetty hauskasti aineksia kansamusiikista ja ajan musiikkivirtauksista.

Laulut ovat

Minnan tunnesiltoja, siksi

Ilpo Tiihosen kirjoittama laululyriikka tuo esitykseen lisäarvoa. Usein musiikkinäytelmissä käy nimittäin päinvastoin: lauluista tulee numeroita eikä tarinan kuljettajia.

Kuopiolaiset eivät tarvitse

Les Miserablesia tai

My Fair Ladya. Heillä on korkeasti komeammin oma

Minnansa.

Kirsikka Moring

Minna Canthin elämään voi lähemmin tutustua esimerkiksi Kirsti Mäkisen ja Tuula Uusi-Hallilan kirjassa Minna Canth, taiteilija ja taistelija (WSOY).

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi