Monin- kertaisesti erilainen Jeffrey Eugenides kirjoittaa homeerisen sukutarinan geenin matkasta kreikkalaisperheen yhdeksässä sukupolvessa

Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides - Kauniina kuolleet (The Virgin Suicides). Suom. Juhani Lindholm. Otava. 287 s. 26,50 e.

Huh huh, mikä tarina!

Tai oikeammin pitäisi puhua monikkomuodossa tarinoista, sillä

Middlesex on ihmeellisten ihmiskohtaloiden, naurun ja tragedian runsaudensarvi.

Jeffrey Eugenidesin eeppisessä suurromaanissa vuodet kiirivät, historian jyly pyyhkii yli aikakausien ja yksilöiden, myytit muuttuvat arjeksi ja arki myyteiksi.

Middlesexistä olisikin houkuttelevaa puhua autenttisena vanhanajan lukuromaanina, ellei kirjakerhoproosa olisi inflatorisoinut koko käsitettä.

Eugenides virittää romaaninsa taidokkaasti universaaliksi, yhteisölliseksi ja lopulta hyvin intiimiksi.

Yleispätevä taso rakentuu Yhdysvaltain lähihistorialle.

Middlesex tekee selkoa suuresta siirtolaistulvasta, teollistuvasta ja urbanisoituvasta Amerikasta sekä viattomuuden ja tulevaisuususkon tappaneista sodista ja poliittisista selkkauksista.

Yhteisöllinen

Middlesex on kuvatessaan kreikkalaisen Stephanidesin suvun moninaisia vaiheita.

Matka alkaa Vähän-Aasian vuoriseudulta likeltä ottomaanien vanhaa pääkaupunkia Bursaa ja etenee Smyrnan tuhoisan palon kautta Atlantin yli Detroitiin ja Fordin autotehtaaseen.

Privatismin alueelle romaani siirtyy keskittyessään Calliope Stephanidesiin, jota Eugenides käyttää minäkertojanaan. Silloin Stephanidesit ovat jo jättäneet taakseen autotehtaan ja asettuneet kirjaimellisesti Middlesexiin, joka on kunnianarvoisa parempien perheiden asumalähiö. Ja silloin Eugenidesin romaani tavoittaa perimmäisen olemuksensa, jossa kollektiivisen lähihistoriamme kuohut muodostavat vain kruusatut raamit pikkutarkalle, kirjaimellisesti ihon alle käyvälle yhden ihmisen muotokuvalle.

Kertojaminä määrittelee yleispätevän, yhteisöllisen ja yksityisen suhteen

Middlesexin tarinakudelmassa seuraavasti:

"Olen päälauseeseen päättyvän virkkeen viimeinen osa, ja virke alkaa kaukana menneisyydessä aivan eri kielellä ja se on luettava alusta saakka, jotta pääsisi loppuun eli minun syntymääni."

Se minkä Calliope Stephanides näkee tarinan loppuna, on yhtä lailla seuraavan jutun alku. Sillä vasta Calliopen syntymä, sitä edeltävät sukulaisten spekuloinnit tulevan lapsen sukupuolesta sekä lapsen fyysistä kehitystä saatteleva hämmennys laukaisevat liikkeelle

Middlesexin tärkeimmän ja kiehtovimman tarinan: kertomuksen lapsesta, joka syntyi tyttönä, mutta ei kasvanutkaan naiseksi vaan mieheksi.

Calliope Stephanides on hermafrodiitti, kaksisukupuolinen. Jossain Kreikan vuoristossa sisko ja veli päätyivät aikoinaan samaan vuoteeseen ja lopulta avioonkin.

He antoivat pojalleen harvinaisen geenipoikkeaman kromosomissa numero 5. Poika nai serkkutyttönsä. Heidän rakkautensa hedelmänä syntyi Calliope Helen Stephanides eikä geneettinen kummajainen enää suostunut piilottelemaan.

Yhden ainoakaisen, pikkuriikkisen geenin matkasta on siis kyse Eugenidesin lähes 800-sivuisessa romaanissa.

"Laulaos, oi runotar, viidennen kromosomini resessiivisestä mutaatiosta! Laulaos kuinka se puhkesi kukkaan Olymposvuoren rinteillä kaksi ja puoli vuosisataa sitten määkivien vuohien ja puista putoilevien oliivien keskellä. Laulaos kuinka se periytyi yhdeksässä sukupolvessa ja kerääntyi huomaamatta Stephanidesin suvun saastuneeseen geenistöön", julistaa Calliope romaanin alussa tavalla, jota voi kutsua ainoastaan homeeriseksi.

Sekin on kuulemma geneettistä.

Eugenides rinnastaa päähenkilönsä myyttien Teiresiasiin, joka oli ensin yhtä ja sitten toista. Calliope puolestaan kokee itsensä ensin luonnonoikuksi, jossa ei ole mitään myyttistä vaan pelkästään kummallista. Nöyryyttävimmät hetkensä hän kokee tyttökoulussa maahockey-ottelun jälkeen pukuhuoneessa: vielä edellisellä lukukaudella niin honteloista ja poikamaisista koulukavereista on tullut kurvikkaita venuksia, mutta Calliopen luonto unohtaa, kuten Eugenidesin kaunis eufemismi kuuluu.

Vasta aikuisiällä, muututtuaan Calliopesta pelkäksi Caliksi, hän tunnistaa sukulaisuutensa Teiresiaan kanssa. Silloin hän asuu jo Berliinissä, ja samastuu myös entiseen jaettuun kaupunkiin - molemmat käyvät kamppailua yhtenäisyyden puolesta.

Stephanidesien ikivanha perhelääkäri ymmärtää Calliopen erilaisuuden vasta tämän tultua teini-ikään. Silloin hänet lähetetään New Yorkiin hermafroditismin asiantuntijan tutkittavaksi. Television puheohjelmissa vieraillut ja Playboy-lehteen kirjoittava tohtori Luce näkee Calliopessa omien teorioidensa todentajan, seksuaalisen ja geneettisen

Kaspar Hauserin.

Calliope Stephanides ei kenties ole romaanihenkilönä eksistentialistien hellimä sivullinen, mutta erilainen ja normista poikkeava hän varmasti on. Moninkertainen ja kerrostuva toiseus on

Middlesexin suuri aihe laajemminkin. Romaanissa ollaan toistuvasti jonkin rajalla, vedenjakajalla: mies- ja naissukupuolen, kreikkalaisuuden ja amerikkalaisuuden, kodin ja pakolaisuuden, äidinkielen ja vieraan kielen.

Middlesex vie myös historiallisiin murroskohtiin, joissa maailmamme kuin Teiresiaan hengessä on ensin yhtä muuttuakseen sitten toiseksi. Maailmansodista siirrytään kylmään sotaan ja yhtenäiskulttuurista heräävään hippiaatteeseen, radikalismin nousuun ja afroamerikkalaisen itsetunnon kasvuun. Sitten tulee Watergate-skandaali, joka rikkoo Calliopen perheen välit muuhun sukuun ja kreikkalaisyhteisöön.

"Ulkopolitiikasta noiden älypäiden pitäisi kaikkein eniten kantaa huolta. Hemmetin venäläisistä ja kommunistikiinalaisista. Eikä vetää hernettä nenään jonkun onnettoman kampanjatoimiston murtovarkaudesta", parkaisee perheen Milton-isä sohvansa suojista.

Middlesexin ohella myös Eugenidesin esikoisromaani

Virgin Suicides on suomennettu, varustettuna tarpeettomalla alaotsakkeella

Kauniina kuolleet.

Romaanin tapahtumat voisivat hyvinkin paikantua Middlesexin lähiöön ja sen neliöhinnaltaan halvemmille kadunpätkille.

Siistiin riviin rakennetut lähiötalot pihapuineen ovat nykyaikaistettu versio goottilaisen kummituslinnan uhkaavasta julkisivusta. Julkisivun suojissa voi tapahtua mitä vain. Idyllinen muuttuu irvokkaaksi ja keskiluokkainen staattinen tapahtumattomuus sarjaksi yhteisöä hämmentäviä kuolemia.

Itsensä murhaavat neitsyet ovat Lisbonin perheen viisi hekumallisen kaunista tytärtä. Heidän tragediansa kerrotaan takautuvasti kollektiivisen me-kertojan välityksellä: naapuruston poikajoukkio on viettänyt oman puberteettinsa herkimmät vuodet tarkkaillen Lisbonin tyttöjä ja haaveillen pääsystä lihalliseen yhteyteen näiden kanssa.

Itsemurhien aallon laukaisee kaiketikin herra ja rouva Lisbonin liioiteltu suojelevuus. Heidän tyttärensä ovat kuin kukkaansa puhkeavia orkideoita, mutta vanhemmat kieltävät päättäväisesti lastensa seksuaalisuuden. Kun ensimmäinen tytöistä päättää päivänsä, perhe sulkeutuu taloonsa - ja tarinaa kertovat pojat vastapäisten talojen ikkunoihin.

Lisbonien talon seinien sisällä tehdään kuolemaa, ja kohti hautaansa näyttää käyvän myös rakennus itse.

Rappeutuvasta talosta tulee

Virgin Suicidesin modernisoidun gotiikan tärkein tunnusmerkki. Rakennus muuntuu askel askeleelta alkuperäisen lähiökodin ja sen symboloiman turvallisuuden uhkaavaksi ja irvokkaaksi antiteesiksi. Se persoonallistuu ja saa oman tärkeän tarinaa luovan ja kertovan roolinsa.

Eugenides suorastaan herkuttelee rappion estetiikalla antaen lähiön puidenkin sairastua. Niitä kaadetaan samaa tahtia kuin Lisbonin talo luhistuu. Kun kaikki puut on kaadettu, Lisbonien talo remontoitu ja saanut uudet asukkaat, koko lähiön falskius paljastuu. Puiden varjoon piilotetut komeat talot olivatkin suurten arkkitehtonisten tyylisuuntausten halpoja imitaatioita.

"Kaikki pelkkiä auringossa paahtuvia kattoja", huokaavat

Virgin Suicidesin kertojat, jotka nyt katsovat kotikulmiaan kuin ylivalottunutta valokuvaa.

Jos Virgin Suicidesissa muuan talo inhimillistyy, niin eräässä

Middlesexin tehokkaimmista kohtauksista ihminen puolestaan menettää inhimilliset ominaisuutensa ja muuttuu koneeksi. Eugenides kirjoittaa, romaaninsa lukuisten alatarinoiden ja risteilevien juonilankojen lomaan, viiltävän analyysin industrialisoituvasta hallitun rakennemuutoksen yhteiskunnasta.

Fordin autotehtaalla Cal Stephanidesin isoisä saa neljäntoista sekunnin välein sorvattavakseen laakerin, jonka Wierzbicki on porannut ja jonka O'Malley sitten kiinnittää kampiakseliin.

Jonkin sortin kauhuromantiikkaa tämäkin.

Tommi Aitio

Romaanin kiehtovin tarina kertoo lapsesta, joka syntyi tyttönä, mutta ei kasvanut naiseksi vaan mieheksi

Puiden varjoon piilotetut komeat talot olivatkin suurten arkkitehtonisten tyylisuuntausten halpoja imitaatioita

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi