Muistinsa menettänyt kitaristi aloitti alusta jäljittelemällä itseään levyltä

Maanantaina ensi kertaa Helsingissä esiintyvä amerikkalainen Pat Martino on taitava ja tyylitajuinen jazzkitaristi, joka menetti vaarallisessa aivoleikkauksessa muistinsa ja joutui aloittamaan uran alusta.

Kirjaimellisesti toiseen kertaan ja todellakin tyhjästä – jäljittelemällä aluksi sinnikkäästi omaa soittoaan vanhoilta levyiltään, joita hän ei muistanut tehneensä. Eikä siinä kaikki.

Pat Martino, 64, ei muistanut pitkään aikaan edes sitä, että hän on kitaristi.

Pat Martino on verrannut muistinmenetystä pyyhittyyn liitutauluun. Vielä osuvampi olisi tietokoneen kovalevy, jolle on asennettava tyhjentämisen jälkeen uusi käyttöjärjestelmä.

Martinolta kului sen asentamiseen ja säätämiseen peräti viisitoista vuotta, vaikka paluu nykyiseen erinomaiseen soittovireeseen vaati aikaa vieläkin enemmän. Kuntoutukseksi Martino ei suostu sitä silti kutsumaan, sillä hän tuntee olevan nyt täysin toinen ihminen.

Ja syystä.

Se ensimmäinen Pat Martino oli Philadelphiassa varttunut ihmepoika, joka oppi parissa vuodessa niin kovaksi kitaristiksi, että hänelle tarjottiin kuudentoista korvilla paikkaa kunnon ammattiyhtyeessä New Yorkin Harlemissa. Se vastasi suunnilleen lottovoittoa.

Svengaavaa bop-pohjaista jazzia soittanut Martino menestyi samalla hyvin omillaan ja teki sopimuksen eturivin Prestigen kanssa, joka julkaisi 1967 kaksi hänen ensimmäistä levyään.

Elämää varjostivat silti sietämättömät, jo lapsena alkaneet päänsärkykohtaukset, jotka näyttivät johtavan hallitsemattomiin mielialavaihteluihin. Lopulta epätoivoinen Martino diagnosoitiin sekä maanisdepressiiviseksi että skitsofreenikoksi. Hän joutui suljetuille osastoille, joissa häntä hoidettiin sekä lääkkeillä että sähkösokeilla.

Mikään ei tietysti auttanut, sillä arvio oli väärä. Mutta se selvisi opettajaksi vetäytyneelle Martinolle vasta huhtikuussa 1979, jolloin ensi kertaa tehdyssä kerroskuvauksessa toisesta aivon etulohkosta löytyi päärynän kokoinen synnynnäinen aivoverisuonten epämuodostuma.

Samalla hänen henkilökohtainen elinajanodotteensa typistyi mitättömiin: kahteen tuntiin!

"En halunnut kuolla kuitenkaan Los Angelesissa, vaan lensin vanhempien luokse Philadelphiaan", kertoo Martino englantilaisessa Ian Knoxin dokumentissa Martino Unstrung (2008), jossa neuropsykologi Paul Broks selvittää hänen hämmästyttävää tervehtymistään.

Ja vanhempiensa huomaan Martino myös jäi, vaikka ei tunnistanut kahden leikkauksen jälkeen pitkään aikaan isää, äitiä, sukulaisia tai ystäviään. Eikä tietysti edes itseään, vaikka psykologi-isä esitteli valokuvia, tyrkytti kitaraa ja kuunteli jokaisena lauantaina kaikki poikansa levyt.

"Se oli tuskallista, sillä en tuntenut minkäänlaista yhteyttä musiikkiin, mutta tajusin samalla, että kitaristi oli minä. Siksi kitarasta kehkeytyi minun keskeisin viholliseni."

Pitkään kestänyt taistelu päättyi lopulta kitaran, Martionon ja jazzin voittoon. Mutta paluu viivästyi vielä vuosilla, sillä hänen tervehtyessään sairastuivat äiti ja isä.

Martinon toinen tuleminen alkoi varsinaisesti vasta 1994, jolloin hän julkaisi kaksi uutta levyä ja osoitti olevansa menneen maineensa veroinen kitaristina,  mutta vain kitaristina.

Muuten hän on mielestään aivan eri Pat Martino. Ja vakava muistinmenetys auttoi hänet unohtamaan armollisesti asioita, joita hän ei olisi halunnut muistella muutenkaan.

Pat Martino Trio maanantaina klo 19 Korjaamolla (Töölönkatu 51 b) ja tiistaina klo 19 Turun seudun musiikkiopiston konserttisalissa (Mestarinkatu 2).

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi