Murheen laaksosta musiikkiin

Pyydän nyt kaikilta anteeksi jo etukäteen – kuten kokoomuksessa kuulemma nykyään on tapana sanoa – mutta tämä kolumni käsittelee konserttien käsiohjelmien yleistä kelvottomuutta. Käsiohjelmat antavat musiikista ja etenkin muusikoista aika viheliäisen kuvan.

Konserttikulttuuria vältteleville kulttuurisivujen lukijoille kerrottakoon, että käsiohjelma on paperiläystäke, josta toisinaan pitää erikseen maksaa, toisinaan ei. Raha ei takaa laatua. Ohjelmaa ei saa konsertin aikana kahistella. Siitä tiirataan ennen soiton alkua tai vaivihkaa tilaisuuden aikana, mitä biisejä konsertissa soitetaan. Biisilista toimii yleensä hyvin, mitä nyt Tšaikovskia väitetään joskus Tschaikovskyksi.

Mutta ne muusikot! Kymmenien, satojen, kenties tuhansien käsiohjelmatekstien mukaan he ovat kuivakkaa, suorituskeskeistä, ylenpalttisen kilpailuhenkistä ja huomionkipeää porukkaa. Yleisölle he osaavat tai haluavat luetella ennen kaikkea aiempia saavutuksiaan. Siksi he painavat käsiohjelmaan curriculuminsa tai jonkinlaisen apurahahakemuksen liitteen.

Käsiohjelmien mukaan meille esiintyvät muusikot ovat suorittaneet runsaasti opintoja arvostetuissa oppilaitoksissa. Tutkintojen nimikkeet ja vuosiluvut esitellään yksityiskohtaisesti. Jos näännyttävä ponnistelu on tuottanut huippuarvosanat, tämä mainitaan erikseen. Jos muusikko on aloittanut ammattiopintonsa jo neljävuotiaana, tuima teksti terästyy entisestään.

Namedropping-osuudesta saamme tietää, että muusikot tuntevat paljon hienonnimisiä, vaikkakin meille tuntemattomia ulkomaisia pedagogeja, joilta he ovat saaneet oppia Hampurissa, Wienissä tai Milanossa. Usein muusikkomme ovat jopa esiintyneet ulkomailla. Wonderful!

Kaikkein eniten muusikot arvostavat voittamiaan kilpailuja tai saamiaan huomionosoituksia. Ajatella: nyt soittava porukka on saanut jo 1980-luvun alussa Vuoden levy -palkinnon! Tapauksen muistelu kaiketi herkistää muusikot itsensä, mutta tuskin yleisöä.

Pelkääkö muusikko meitä, yleisöään, niin paljon, että hänen täytyy painattaa koko näännyttävä suoritusluettelonsa käsiohjelmaan ennen kuin uskaltaa astua lavalle? Miksi hänellä on näin pakonomainen tarve vakuuttaa meidät ammattitaidostaan ja kelpoisuudestaan? Teatteriväellä tuntuu olevan parempi itsetunto. En muista koskaan lukeneeni teatteriesityksen käsiohjelmasta, kuka huippuarvostettu ulkomaanelävä on käynyt opettamassa näyttelijöille hengitystekniikkaa.

Rakas muusikko! Tule jo pois sieltä ansioluettelon takaa. Kyllä me uskomme, että hallitset instrumenttisi; kuulemmehan sen itsekin, kun pääset vauhtiin. Rauhoitu ja relaa vähän, niin meidänkään ei tarvitse ahdistua puolestasi.

Kerro meille mieluummin työsi ytimestä, musiikista ja musiikin tekemisestä. Vaikka koko muu maailma olisi kilpailua, suorittamista, markkinointia ja pyrkyryyttä, musiikki ei ole. Mielelläni lukisin, mitä se juuri sinulle on.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi