Muusa henkihieverissä

Joskus jopa runoilija onnistuu puhumaan järkeä.

Tuoreessa Poetiikkaa II -kirjoituskokoelmassa runoilija, kääntäjä ja esseisti Ville-Juhani Sutinen kirjoittaa mielenkiintoisesti siitä, miksi on lopettanut runoilun.

Useinhan runoilijoiden selvitykset työnsä luonteesta ovat tuskastuttavaa luettavaa. On kuin kuuntelisi nokkahuilistia, joka yrittää tehdä lurittelustaan hovikelpoisempaa luennoimalla vähäväkiselle yleisölleen aerodynamiikan lakeja.

Neljä runokokoelmaa julkaisseen Sutisen puheenvuoro on kiinnostava kahdesta syystä. Ensinnäkin hänen tekstinsä on vapaa meille kirjailijoille tyypillisestä ammatillisesta itsesäälistä. Ja toiseksi hän onnistuu muotoilemaan jokseenkin ymmärrettävän näkemyksen siitä, miksi on halunnut kirjoittaa runoja ja miksei enää halua.

Sutinen on asettanut runoudelle kunnianhimoisen tavoitteen. Hänelle runous on ollut vastavoima todellisuutta yhdenmukaistaville ja banalisoiville mediavoimille. Sutinen nimittää tätä puhetapojen kokonaisuutta Järjestelmäksi™. Hänelle runous on ollut tapa tiedostaa maailmallisia ristiriitoja ja väkivaltaa silottelevan viestintäteollisuuden keinotekoisuutta. Enää hän ei usko runouden pystyvän siihen ja sanoo siirtyvänsä proosaan ja esseisiin.

Arvelen Sutisen kirjoituksen heijastavan monen kunnianhimoisen kaunokirjailijan – niin runoilijan kuin prosaistinkin – piileviä pettymyksen tuntoja.

Pettymyksen syyt ovat moninaiset. Teemme kirjan. Olemme kiitollisia, jos Toimittaja soittaa meille. Vielä kiitollisempia olemme, jos Toimittaja on lukenut kirjan. Mutta viimeistään Valokuvaajalle poseeratessamme tunnemme pettävämme työmme luonteen, kun pohdimme, sopiiko kirjan kysynnän kiihdyttämiseksi uhmakas ilme, vai pitääkö tällä kertaa antaa kasvojen sulaa elämää syleilevään laupeuteen. Sanokaa mitä sanotte, mutta uskon monen kirjailijan kärsivän siksi, että tässä visuaalisten viettelypelien maailmassa kannamme liikaa huolta kuvauksellisuudestamme.

Sutisen esseen luettuani lähdin iltakävelylle miettimään hänen sanojaan. Tuntui hyvältä katsoa työpäivänsä päättäneiden kunnon ihmisten selkeää askellusta. Ajattelin, että kirjailijan ammatti on etuoikeutta muiden kannalta merkityksettömään epäonnistumiseen. Ja silti tätä pohjimmiltaan naurettavaa työtä on kannateltava omistautumisen ilo, sillä muuten sen tekeminen on mielipuolista.

Pimeässä puistossa ohitin vanhan kumaran naisen. Ilmeisesti hän oli uupunut kesken kulkunsa ja lepuutti hengästyneenä jäseniään. Vasemmassa kädessä hän piteli suljettua sateenvarjoa. Oikealla kädellä hän nojasi lehmuksen runkoon kuin olisi odottanut jo kohta muuttuvansa osaksi luontoa, sulautuvansa mullan, matojen ja mineraalien hiljaisuuteen, jossa ihmiseltä ei enää kysytä hänen tekojensa ja sanojensa tarkoitusta.

Siinäkö on Sutisen muusa, ajattelin, ja kai monen muunkin.

 
KIRJOITTAJA ON TURKULAINEN KIRJAILIJA.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi