Nainen luo jos mies tiskaa

Kirjailija, kuvataiteilija ja näyttelijä-laulaja vastaavat, sopivatko äitiys ja luova työ yhteen

Ikiaikainen kysymys: miten sovittaa yhteen äitiys ja luova työ?

Aiheesta ei pahemmin tilastoja löydy. Brittikirjailija Virginia Woolfin feministikirjallisuuden klassikoksi nousseessa teoksessa Oma huone (1929) naistaiteilijan luovuuden elinehdot ovat raha ja oma rauha.

Suomen noin 20000 ammattitaiteilijasta naisia on 44 prosenttia. Taiteen keskustoimikunnan raportissa Taiteilija Suomessa kysytään, onko luovuus voimavara vai rasite? Taide nähdään byrokraattienkin silmissä yhteiskunnallisena voimavarana, ja taiteellista luovuutta pidetään ihmisen kyvyistä vahvimpana ja arvokkaimpana.

Entä miten käy hellan ja tiskipöydän välissä taiteilevan äidin luovuudelle? Naiset hoitavat Suomessa edelleen kotityöt ja lapset leipätyönsä ohella.

Kuvataiteilija Pauliina Turakka Purhonen, (s. 1971) rikkoo heti kättelyssä äitimyytit. Hän ei ole joutunut taistelemaan työajoista, äitiys on päinvastoin hellittänyt suorituspaineita.

Ahvenanmaalla kasvaneena yhdeksänlapsisen papin perheen tyttärenä hän sanoo viihtyvänsä taiteilijaäidin roolissa. Taiteilija-aviomies Kalle Turakka Purhosen kanssa jaetaan kotityöt lastenhoitoineen tasan.

"Viikko kotona ja toinen viikko työhuoneella. Olen etuoikeutettu, saan luoda omiani. Työt vetävät, enää ei pelota. Äitinä ei tarvitse päteä, olen hirveä hutilus", Pauliina Turakka Purhonen tunnustaa.

Lapset pitävät huolen siitä, että kotona ollaan läsnä äitinä, ei taiteilijana. Lapset ja urheilu katkaisevat työputken mainiosti. "Lapset väsyttävät vähemmän kuin viina."

Yhteisnäyttelyjä pitäneen taiteilijaparin työt rikkovat kriitikkojen mukaan kuvataiteen sosiaalisia rajoja. Lapsiperheen arki näkyy installaatioissa.

"Mieskin on onnellinen, kun saa tehdä omia töitään ja välillä olla hoivaava isä. Molempien työaika on kortilla. Ei taiteilijuus mitään metafysiikkaa ole, lapset on haettava tarhasta."

Pauliina Turakka Purhonen ei usko, että hänen sukupolvensa naistaiteilijoilla olisi enää vaikeampaa kuin miehillä. "Moni kuvataiteilijaäiti jää liian herkästi kotiäidiksi, pinnistelee omissa töissään kunnes koko luomiskyky katoaa."

Palkittu perheenäiti, runoilija Johanna Venho (s. 1971) kirjoittaa naisen ja äidin kaoottisesta arjesta. Ennen lapsia Venhon elämän täytti vain kirjoittaminen. Kirjoittamiselle Venho on saanut järjestettyä aikaa, koska ei ole yksinhuoltaja ja isovanhemmat auttavat. "Elämä on kotikeskeistä. Yritän ajatella elämää pitkällä perspektiivillä: ehdin, kirjaan ideoita ylös, ehdin vielä..."

Esikoisen aikoihin Venhon oli vaikeampi löytää henkistä tilaa kirjoittamiselle. Nyt kun lapsia on kolme, hän on uudella tavalla rentoutunut, nauttii äitiydestä, ja päässäkin virtaa vapaammin.

Miten on sukupuolten välinen tasa-arvo taiteessa?

"Taatusti on vaikeampaa, sokea olisin jos väittäisin muuta. Totta kai raskaus, synnytys, imetys, pikkulapsivuodet sitovat naista enemmän kuin miestä. Se on jatkuvaa ristiriidassa elämistä: kirjoittaminen nielisi kaiken, lapset nielisivät kaiken, siinä on kahden tulen välissä."

Sukupolvikuilu edellisiin sukupolviin on Venhon mielestä silti aika iso. Vanhempien ikäpolvessa oli vielä tavallista, että mies hoiteli työsarkaansa ja nainen teki kotityöt.

"Meidän ikäisissämme lapsiperheissä kotitöitä jaetaan eikä samanlainen kiltin tytön taakka riipu naisten harteilla. Meillä mies laittaa lähes kaiken ruuan, pyykit ovat minun kontollani, ja se siivoaa joka ehtii."

Äitiyden prässi on Venhon mielestä sen arvoista. "Ihminen voi viisastua ja kehittyä ilman lapsiakin. Mutta minulle on terveellistä olla joka päivä oman keskeneräisyyteni kanssa kasvokkain. Lapset ovat herkkiä ilmapuntareita."

Susanna Haavisto (s. 1957) tunnetaan taitavana laulajana ja näyttelijänä, joka on lisäksi levyttänyt, käsikirjoittanut, ohjannut, puvustanut ja lavastanut musiikkiproduktioita.

Äitiyden ja luovan työn ristiriita on Haavistolle tuttua. Nyt kun esikoinen elää jo omillaan ja kotona asuva kuopus on kohtalaisen itsenäinen nuori mies, tuntuvat vaippa-korvakierrevaiheet hänestä kaukaisilta painajaisilta.

Haavisto heristää tunnemuistiaan ja näkee edessään ajan, jolloin olisi halunnut olla enemmän kuin vain yksi ihminen.

"Kun lapset olivat pieniä, mies oli keikkamuusikkouransa surffausvaiheessa ja valehtelematta pois 200 päivää vuodessa, 2-vuotiaalla krooninen korvatulehdus, ja minä näyttelin tuolloin Lilla Teaternissa kuutena iltana viikossa, kirjoitin tv-sarjaa, jossa myös näyttelin."

Haaviston vanhemmat asuvat lähellä. "Äiti oli meillä kaiket illat. Silloin jaksoi, kun oli pakko. Siitä ajasta opin, että lapset elävät onnellisina omaa elämäänsä, kun tietävät olevansa kaikkein rakkainta maailmassani."

Naistaiteilijalla on Haavistonkin mielestä vaikeampaa kuin miestaiteilijalla, jo pelkästään naisen luonnon takia.

"Tämä ikiaikainen naaraus ja emous ja napasiima meidän ja lastemme välillä luovat meistä moneen suuntaan yhtä aikaa suuntaavia ihmisiä. Miehellä, oli hän sitten tavallista työtä tekevä tai taiteilija, on taito sulkea tärkeällä hetkellä 'epäolennainen' pois. Tätä ominaisuutta olen todella usein kadehtinut."

Ammatinvalintaansa Haavisto ei ole uupuneenakaan katunut, koska rakastaa työtään. Parasta äitiydessä hänelle ovat olleet pienten tarkkavaistoisten poikien lohdutukset, silloin kun ovat aistineet äidissään väsymystä ja huonoa omaatuntoa töiden takia.

1960-luvun vasemmistoradikalismin näkyvimpiä naiskirjailijoita oli Marja-Leena Mikkola (s. 1939). Neljäkymmentä vuotta kestäneen kirjailijauransa aikana hän on julkaissut lähes kaikkia kirjallisuuden lajeja.

Kahden pojan äitinä Mikkolakaan ei olisi pärjännyt ilman itsekuria ja äitinsä apua. Tuolta ajalta on peräisin hänen ainoa aforisminsa: "Äiti on ihmisen paras ystävä".

"Nuorena kirjailijaäitinä muistan ajatelleeni, että jos Muusa saapuu, pistän sen keittiöön laittamaan ruokaa ja kylppäriin pesemään vauvanpyykit sillä aikaa kun itse istun koneen ääressä."

Muusa katsoi Mikkolan mukaan viisaammaksi pysytellä poissa, mutta "teki itsensä tiettäväksi lapsen ihanassa katseessa ja hymyssä. Vauva on niin rohkea ja utelias olento, että hyvässä lykyssä se tartuttaa samat ominaisuudet kirjailijaäitiinsä".

Mikkola on myöhemmin hämmästellyt, kuinka pystyi luovimaan kirjailijaäitinä arjen läpi. Häntä auttoivat suomalaisten naisten ja naiskirjailijoiden voimakkaat perinteet.

Mikkola oli 60-luvulla perustamassa Yhdistys 9:ää, joka ajoi naisten ja miesten tasa-arvoa. Hän kirjoitti tuolloin esseen Naiskirjailija, jossa Simone de Beauvoirin ja Virginia Woolfin innoittamana pohti naiskirjailijan ongelmaa yleisemmin.

"Tässä ammatissa ei naista voi panna kilpajuoksuun miehen kanssa, koska nainen jo lähtöviivalle asettuessaan on valmiiksi hengästynyt."

Nykyisin hän ajattelee äitiyttä sisäistä riemua tuntien, lähes haltioituneesti, vaikka älyllinen puoli muistuttaakin äitiyden ansoista ja salakuopista.

Äitiyden ja luovuuden ristipaineista huolimatta Mikkola kaipailee salaa nuoren kirjailijaäidin elämän draamaa ja hehkua.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi