Nobelistin ura lähti nousuun vasta eläkeiässä

Kansainvälinen maine ei tullut hetkessä. Nykyään Lanzarotella asuva José Saramago (s. 1922) julkaisi esikoisteoksensa jo 1947, mutta nousi kansainväliseen maineeseen vasta yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin, kun polyseemisen ja -fonisen historiallisen mammuttiromaanin Baltasar ja Blimundan englanninkielinen laitos ilmestyi ja teki hänestä uuden kuuman kirjallisen nimen.

Portugalissa vuonna 1982 julkaistua romaania myytiin yksin Portugalissa lähes 100000 kappaletta – Saramago kuvaa siinä maagisen realismin hengessä João V:n hallituskautta 1700-luvulla. Kirjassa nuori kuningas kokoaa päivisin Pietarinkirkon pienoismallia ja keihästää öisin nunnia.

Kymmenen vuotta kansainvälisen läpimurron jälkeen tuli lopullinen sinetti, kanonisointi kirjallisuuden aateliseksi. Satakunta kilometriä Lissabonista koilliseen sijaitsevassa Azinhagassa syntyneelle José Saramagolle myönnettiin kautta aikain ensimmäisenä portugalilaisena kirjailijana Nobelin kirjallisuuspalkinto vuonna 1998.

Myös näytelmiä ja runoja kirjoittanut José Saramago kuuluu siinä mielessä niin sanottuihin hitaasti kiiruhtaneisiin kirjailijoihin, että ikä on tuntunut koko ajan vain parantavan hänen vauhtiaan. Baltasar ja Blimunda itse asiassa aloitti hänen tuotantonsa varsinaisen kultakauden – olkoonkin että esimerkiksi Nobel-palkinnon myöntävä Ruotsin akatemia nimesi yhdeksi tuotannon kulmakiveksi vuonna 1977 ilmestyneen romaanin Maunal de Pintura e Caligrafia.

Läpimurtonsa jälkeen hän on kirjoittanut esimerkiksi romaanit Kivinen lautta (1986), Kertomus sokeudesta (1995), Kaikkien nimet (1997), Luola (2001) ja kaksoisolentoteemaa hauskasti hyödyntävä Toinen minä (2004), jotka kaikki syventävät hänen varsin omaleimaista kirjallista profiiliaan.

Suomentamatta on monia kansainvälisiä palkintoja saanut romaani O Ano da Morte de Ricardo Reis (1986). Siinä Ricardo Reis yrittää rekonstruoida vuotta aiemmin kuolleen Fernando Pessoan elämän – eletään vuotta 1936 ja vastakkain asettuvat kommunismi ja fasismi sekä nationalismi ja kirjallisuus.

Oman lukunsa muodostaa lähes 500-sivuinen romaani Jeesuksen Kristuksen evankeliumi (1991), jonka Portugalin kulttuuriasioista vastaava alivaltiosihteeri Sousa Lara poisti EU:n kirjallisuuspalkinnon Aristeionin ehdokaslistalta, koska se hänen mielestään pilkkasi kristinuskoa ja hajotti kansan, jonka pitäisi olla yhtenäinen ja uskoa samoihin arvoihin. Katolinen kirkko oli samalla kannalla.

Kiista sai lopulta kansainväliset mittasuhteet, jonka takia Portugalin ulkoministeri joutui vaatimaan, että kiusallinen 'tapaus Saramago' oli ratkaistava pikaisesti. Romaanin ehdokkuus palautettiin.

José Saramago onkin tunnustautunut vankkumattomaksi ateistiksi ja kommunistiksi. Hän on kuitenkin muistuttanut, että hän ei hyökkää sinänsä uskontoa vastaan Jeesuksen Kristuksen evankeliumissa, vaan kritisoi kirkkoa. Toisaalta ne ovat katolisessa maassa yksi ja sama asia.

Tässä mielessä José Saramagon valitsema sukunimi on ollut enteellinen. Se merkitsee peltoretikkaa, rikkaruohoa. Hänen oikea sukunimensä on de Sousa.

Saramagon esikuviksi on mainittu Cervantes ja Nikolai Gogol. Jotkut ovat myös katsoneet, että hänen tuotantonsa on selkeästi sidoksissa maagiseen realismiin.

Itse hän on eri mieltä. Romaaneissaan hän tarkastelee niitä historiallisia aaveita, jotka kummittelevat nykyisyydessäkin. Tulevaisuus taas tarjoaa hänelle ajatusleikkejä, jotka puolestaan paljastavat nykyisyydestä jotakin vinoon mennyttä. Näin on esimerkiksi romaaneissa Kivinen lautta ja Kertomus sokeudesta.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi