Paha G

Ei ole kulunut kuin viikko siitä, kun Guggenheim-uutinen yllätti talvipesässään torkkuneet helsinkiläiset. Kiihkeänä kuplivasta keskustelusta päätellen on kuitenkin jo tapahtunut ihme. Ehkä ensimmäistä kertaa ikinä on löytynyt asia, josta ns. tavallinen kansa ja kulttuurieliitti ovat ihan samaa mieltä: tänne mitään guggenheimeja tarvita!

Syvät rivit karsastavat ylipäänsä rahan tuhlaamista taiteeseen. Ylimpänä vihalistalla on nykykuvataide, jota kansa ei ole koskaan hyväksynyt.

Vaikka Ars-näyttelytkin ovat jo 50 vuoden ajan yrittäneet tuoda nykytaidetta Suomeen, Kiasmassa on autiota, kun kansa jonottaa pakkasessa Gallen-Kallelaa.

Kun korkeasti koulutetut suomalaiset eivät suvaitse nykytaidetta, mitenköhän Guggenheim myytiin bilbaolaisille? Kai siinä auttoi, että siellä päin on sadan vuoden kokemus aikanaan käsittämättömistä taiteilijoista, kuten Picasso, Dalí, Miró ja Gaudí? Mikä-tuokin-muka-on-tyypit ovat joutuneet niin monta kertaa häpeään, että ymmärtävät jo pitää pienempää suuta.

Sen sijaan suomalaiset kärsivät yhä ilmiöstä, jota Kristian Smeds tuoreen Ylioppilaslehden haastattelussa nimitti "totuusfetisismiksi". Kirjallisuuden pitää olla realistista, kuvataiteen näköistä ja teatterin viihdyttävää – muuten suomalainen ahdistuu ja raivostuu.

Voitettavana ei ole vain kansan taideviha; Guggenheim haastaa myös suomalaisen kulttuurin.

Hankkeen primus motorina hyrrää Helsingin kaupunginmuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén, jonka pelkkä hymynaama saa kulttuuriväen vasemman puolen raivoon. Jenkkityylisen museojohtajan kampittaminen on monelle riittävä syy toivoa museolle pahaa.

Närää lisää, että moni pelkää oman lempihankkeensa jäävän museon alle. Näille hankkeille on yhteistä, etteivät ne paljon hätkäytä tai houkuttele uteliaita ulkomailta, mutta tekevät sitä, mikä monen mielestä onkin se tärkein asia: tarjoavat työtä ja näkyvyyttä omalle taiteenlajille Suomessa.

Itse ajattelen, ettei Guggenheimista pitäisi edes puhua samassa yhteydessä kuin muista taiderakennuksista.

Guggenheim on investointi Helsingin talouteen ja tulevaisuuteen – ja sellaisena sitä pitää arvioida.

Jos laskelmat osoittavat, että Guggenheim kannattaa, se pitää rakentaa, eivätkä ne rahat saa olla taiteelta pois. Museosta hyötyvät yritykset tulee saada maksajiksi ja raharikkaille tarjota tilaisuutensa päästä historiaan.

Mutta jos laskelmat jäävät pakkaselle, Guggenheimia on turha rakentaa pelkkään taidearvoon vedoten.

Toivon, että rahat löydetään. Se olisi myös taiteen ja kulttuurin voitto. Onnistunut Guggenheim tekisi Helsingistä taidekaupungin: kuvataide tulisi kaupunkiajattelun ytimeen. Vaikka suomalaistaiteilijat eivät museota täyttäisikään, on vaikea uskoa, ettei se nostaisi nykytaiteen näkyvyyttä ja sitä kautta myös taiteilijoiden arvostusta.

Ja jos nämä mielipiteet eivät kelpaa, on minulla muitakin. Seuraavaa voi kukaan tuskin vastustaa:

Guggenheim perustetaan Eduskuntataloon, ja sinne siirretään Suomen Pankin taidekokoelma. Kansanedustajien määrä vähennetään puoleen, ja he saavat hoitaa museon narikkaa ja plankata kävijöiden kengät. Rahina toimii Gallen-Kallela-Sirén.

Keskustakirjasto tulee Pikkuparlamenttiin. Eduskuntatalon tasakatolle rakennetaan talot tanssille, lastenkulttuurille, designille ja monikulttuurisuudelle. Niissä esittäytyvät vähän tunnetut taiteilijat, joista kotimaisten tulee kuulua ammattiliittoon ja ulkomaisten kyseenalaistaa kaupallisen länsimaisen taiteen hegemonia.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi