Pasi Lampelan Westend on kuin hirmumyrsky Teatteri Jurkassa kilpailuyhteiskunnan arvot saavat kyytiä

teatteri

Pasi Lampelan uusi näytelmä

Westend on todellinen omien aiheittensa hirmumyrsky. Pikkiriikkisen Teatteri Jurkan näyttämöllä kirjailijan itsensä ohjaamassa esityksessä riehuu myös volyymien myrsky.

Kysymys kuuluu, jääkö teatterin hirmumyrskystä mitään ehyttä jäljelle, evästä katsojalle. Tietenkin jää, jos niin haluaa, mutta aika monen mutkan ja melkeinpä kaiken maailman aiheiden takaa.

Itse esitys on mutkista näkyvin. Tai sanoisinko kuuluvin.

Olen ehdottoman vaikuttunut

Eero Saarisen näyttelemän nousukasmenestyjän hurjista purkauksista. Näyttelijä panee kaiken peliin otsasuonet pullistuen, tarkkuudesta ja nyansseista luopumatta. Hienoa, mutta eikö purkauksiin tosiaan löytynyt muuta väylää kuin silkan karjumisen patetia. Se syö nopeasti itse itseään. Pieni tila alkaa tuntua entistä ahtaammalta.

Westend on neljän henkilön perhenäytelmä, joka tosin alkaa itsensä vierustalta.

Perheen tyttären kaverit ovat juuri silpunneet kirveellä naapurit palasiksi. Missä vika? Itse murhatragedian

Westend unohtaa tien varteen, muttei siitä heräävää uteliaisuutta. Näytelmä kertoo, mistä kaikesta saattaa olla kysymys, mahdollisesti.

Isä on kotoisin työväenluokasta, nainut rahaa ja elättelee nyt miljonäärin utopioita, tosin alemmuudentunnoissaan kylpien.

Äiti on juristi ja juoppo, onneton avioliitossaan ja pitkiä potilassuhteita palvovan terapeutin toiveuni.

Aikuinen tytär etsii itseään muun muassa enoa vikittelevänä nymfinä. Itse eno on palannut maailmalta ja valokuvaajan uraltaan kotiin ja päämäärien tyhjyyteen.

Westendistä rakentuu onnettoman elämän fresko. Sillä saattaa olla merkitystä, jos Teatteri Jurkan tuiki tavallinen katsoja viitsii tai jaksaa moduloida designlukaalissaan kituvan perheen painajaiset omaan arkeensa. Katsojan on päästävä pois näytelmän westendiläisten eli yläluokkaisten tai ainakin aineellisesti etuoikeutettujen reviiriltä.

Jotain saattaa löytyä. Ajan arvot ovat puntarissa, menestymisen pakko, nousukkuuden problematiikka, materialistisen maailmankuvan diktatuuri. Tätä kaikkea

Westend purkaa musertavasti. Loppuun sijoittuva pelastumisen henkireikä on ahdas. Osaavatko he edes löytää sitä.

Itse kerronta etenee joutuisasti, vaikka Lampelan uutuus onkin jälleen paljon puhumisen teatteria. Hieman hankalaa tosin on, että henkilöt selittävät enemmän kuin runsaasti itse itseään. Eniten mellakkaan kaipaakin keskittymistä ja karsimista, enemmän teatterille sallittua lausumattomien ajatusten draamallista vetovoimaa.

Markus Tsokkisen paljas valkoseinäinen lavastus on tyylikäs, naisten asut paikoin osuvasti yliampuvia ja miesten vain ja ainoastaan rumia. Tarkoituksella?

Näyttelijöille autio tila antaa näkyvyyttä. Silmä tarkentuu erityisesti tyttöä näyttelevän

Pamela Tolan herkkiin hetkiin. Ne ovat meluisan

Westendin ylellisyyttä enemmän kuin

Sari Havaksen kestopaineikkuus tai

Ville Sandqvistin näyttelemän enon ohuuttaan arvoituksellinen olemus.

Ja loppupäätelmä: raha ei tee onnelliseksi. Ei kovin yllättävää, mutta perustelujen tasolla osuvasti tätä päivää.

Jukka Kajava

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi