Paul Jyrälä äänitti elämänsä lopuksi Luhangan kirkossa levyllisen virsiä

Paul Jyrälä äänitti elämänsä lopuksi Luhangan kirkossa levyllisen virsiä
Suomen ainoa Oscar-akatemian jäsen on opettanut töihin kokonaisen äänittäjäsukupolven

"Ei oo mahollista. Miten voi olla?"

Kolmikymppiset ammattimuusikot kuuntelevat ihmeissään juuri tehtyä ottoa. Seitsemän miestä on soittanut Luhangan kirkon alttarin edessä. Heistä vain parin metrin päässä Samuli Edelmann on laulanut mikrofoniin virsiä. Soittimien pitäisi kuulua lauluraidalla, tai kuten alalla sanotaan, "vuotaa" laulumikrofoniin.

Mutta otto ei vuoda tippaakaan.

Hieman syrjässä vanha mies hymyilee ja kuuntelee. Hän on Paul Jyrälä (s. 1941). Pappana tunnettu Jyrälä on Suomen tunnustetuin elokuva- ja musiikkiäänittäjä, viisinkertainen Jussi-palkittu, ainoa suomalainen Oscar-akatemian jäsen.

Seuraavana aamuna Pappa istuu aamiaispöydässä, sairaan näköisenä.

"Mulla on nää aamut huonoja", Jyrälä pyytelee anteeksi". Helvetin vahvat lääkkeet - ne on siis solumyrkkyjä."

Aloitetaan alusta, Jyrälän uran ensi metreiltä.

"Yleensä tämä on kutsumusduuni - mulle se ei ollut. Vanhempi broidi pyysi Ylelle töihin 1963. Ajattelin että ollaan kaks päivää, katotaan mitä se on. Siitä on nyt 45 vuotta. Tietenkin se muuttui kutsumustyöksi."

Jyrälä teki kenttä-äänitystä melkein kymmenen vuotta. Kuvaaja Kari Sohlbergin kanssa hän teki pitkiä elokuvia, joista ensimmäinen oli Millipilleri. Ura katkesi kuitenkin äkillisesti.

"Vedin iteltäni päreet pihalle 1970-luvun alussa. Tein liikaa töitä, join viinaa. Nyt olen ollut 36 vuotta raittiina. Mun olisi pitänyt kuolla yli kolmekymmentä vuotta sitten. Mä olen lisäajalla tässä."

Jyrälä lopetti elokuvatyön 1970-luvun alussa. "Päätin, että ei koskaan enää."

Hän ajoi rekkakortin ja alkoi ajaa kananmunia Ranskaan. "Olin mä pikkukundina ollut merilläkin. Kaukokaipuita oli pitkin matkaa."

Kananmunien ajaminen loppui, kun Jyrälää pyydettiin Suomen johtavalle studiolle Finnvoxille musiikkiäänittäjäksi.

"Aattelin että mennään kattomaan muutamaksi päiväksi. Sitä kesti sitten melkein kymmenen vuotta. Olin Finnvoxilla, Love Recordsissa, Finnlevyssä, isoissa jutuissa. Tein paljon levyjä, Hectorin alkupään juttuja, Hurriganesia - aika hyviä hommia."

Jyrälä äänitti myös Wigwamia, Piirpaukea, Jukka Tolosta ja lukemattomia muita suomalaisen rockin klassikoita.

1970-luvulla Jyrälä eli läpi siirtymän monoäänityksestä stereoon ja moniraitaan. Hän selvisi muutoksista, mutta taas kerran ura katkesi.

"Vedin päreet pihalle musassakin. Nauhoitin Liisa Tavin levyä, puolessa välissä sanoin Otto Donnerille, että mä en jaksa tätä enää. Kuukauteen mä en pystynyt edes radiota kuuntelemaan. Se oli ylirasitusta. Sen jälkeen en ole tehnyt kuukausipalkalla bassorumpua aamusta iltaan. Mun koko elämä on ollut sellaisia kymmenen vuoden blokkeja. Tää oli yhden päätös."

Jyrälä ryhtyi ammattikalastajaksi. "Salosta mentiin merirysille, savustettiin kalat saaressa ja myytiin Kauppatorilla. Elokuva- ja musa-alan ihmiset kävi torilla ja katsoi ihmeissään että mitä sä siellä teet."

Mutta raha ei riittänyt perheen elättämiseen. Jyrälä haki taiteilija-apurahaa elokuvasta ja musiikista. Äänittäjät eivät olleet aikaisemmin koskaan saaneet sitä.

"Se oli hätäheitto, piti jotain tehdä. Sain elokuvasta kolmevuotisen apurahan. Rupesin hommiin Pirjo Honkasalon kanssa. Tein aika kauan kokoillan elokuvia - Talvisota, Pohjanmaa, Kiljusen herrasväki."

1980-luvun lopussa Jyrälää pyydettiin opettamaan Tampereen teatterikorkeakouluun. Jyrälän mielestä opettaminen on velvollisuus, kun hän on saanut taiteilijapalkkaakin.

"Kun mä joskus silloin halusin tietää miten rumpusoundi tehdään, niin kundit makasivat äänipöydän päällä, että mä en näkisi mitä ne tekevät. Mä ajattelin että ei jumalauta, eihän se nyt noin voi olla. Mä en jätä mitään takataskuun."

Jyrälä näyttää aina ensin oppilailleen Huuliharppukostajan alkua ilman ääntä, sitten saman äänen kanssa, eikä selityksiä.

"Sen saa ihan ite funtsata mitä se tarkoittaa."

Itsellään hänellä ei ole mitään koulutusta. "Ei ole mitään mihin nojata, pitää aina kattoa silmiin että menikö tämä nyt hyvin."

Äänittäjän tärkein ominaisuus on Jyrälän mielestä nöyryys.

"Tärkein homma on auttaa näyttelijää ja ohjaajaa, kyllä mun duuni tulee siellä ihan hissunkissun. Mä en halua pyytää mitään kuvauksissa, en keneltäkään. Mä pystyn aina tekemään mun homman myös jälkikäteen."

Aamiaispöytään tuulee aika kovaa avonaisesta ovesta. Jyrälä on huolissaan, ottaako pieni mikrofoni tuulesta suhinaa. Hän lupaa pitää kättä mikrofonin edessä.

1990-luvun alkuun mennessä äänitysala siirtyi digitaaliaikaan. Se oli valtava muutos. Jyrälä haisteli elokuvamaailman tuulia Jörn Donnerin ruotsalaisten kontaktien kautta. Talvisodan koekuvausten jälkeen Jyrälä ei ole äänittänyt analogiselle. Hän ei missään nimessä haluaisi palata takaisin menneeseen.

"Ihmisten korvat muuttuu koko ajan, ja aletaan hyväksyä digitaaliääntä."

"Mä olin Amerikassakin ensimmäisiä, jotka teki digitaalisella duunia."

Niin, Amerikassa.

1990-luvun alussa Jyrälä oli ehkä ainoa suomalainen freelance-äänimies, jolla oli tarpeeksi töitä. Kun hän sanoi lopettavansa, kukaan ei uskonut. Vuonna 1991 hän pakkasi tavaransa ja muutti perheineen Yhdysvaltoihin.

"Tarkoitus oli olla kolme kuukautta. Siellä vierähti kymmenen vuotta."

Jyrälä teki töitä Los Angelesissa, Saksassa, Englannissa ja Ruotsissa, jossa hän teki muun muassa Bille Augustin elokuvan Jerusalem. Lopulta hän päätyi alan terävimmälle huipulle.

"Se meni sit hissunkissun. Neljä vuotta mä tein näitä maailman kovimpia juttuja - Hannibal, Patriot, Windtalkers. Isoja projekteja, mä tein niissä jälkitöitä Sound Deluxessa, Amerikan kovimmassa puljussa."

Vuonna 1990 Jyrälä oli saanut puhelun neljältä yöllä.

"Mä sanoin vaimolle että joku solkkaa jotain, juttele sä. Mä oon huono englannin kielessä. Se oli joku akatemia, mitä lienee. Kysyi, että oonko mä saanut näitä palkintoja. Sanoin joo. Haluanko mä liittyä johonkin, en mä edes osannut lausua sitä. Sanoin joo."

Puoli vuotta myöhemmin posti toi muovilapun. Jyrälä selvitti sanakirjan kanssa mitä siinä luki. Hän oli nyt Yhdysvaltain elokuva-akatemian, eli Oscar-akatemian jäsen. Se helpotti huomattavasti työlupien saamista Yhdysvaltoihin.

Mutta taas kerran Jyrälä lopetti kesken. Hän lähti maailman parhaista töistä, ja meni Venäjälle Mika Kaurismäen kanssa tekemään Honey Baby -elokuvaa "mahdollisimman rankkoihin olosuhteisiin".

Viime vuodet Jyrälä on tehnyt Suomessa, omalla studiollaan kasvattiensa kanssa pääasiassa pitkiä elokuvia. Poika Joonas Jyrälä jatkaa isänsä työtä, vankalla koulutuspohjalla. Joonas oli jo 14-vuotiaana mikkipuomin varressa Romanovin kivissä ja istui Luhangan kirkossakin äänittämässä.

Ajankulku näkyy muutenkin. Kun Jyrälä teki Jouko Aaltosen elokuvaa Kenen joukoissa seisot, eräs ympyrä sulkeutui. "Mä olin musiikkiäänittäjä silloin kun Agit-Propit ja muut aloitti. Siellä oli kuvauksissa kaverit, että ai sä, joo."

Teatteriryhmä Akseli Ensemblen kanssa Jyrälää nolotti. "Mä olin tehnyt niiden kaikkien vanhempien kanssa duunia", hän nauraa.

Yksi vanhemmista oli Toni Edelmann. Jyrälä muistaa Samulin pienestä pojasta asti.

Nyt he ovat viimeisellä kellonlyömällä tekemässä Samulin kanssa levyä - virsiä, kirkossa.

"Se on kyllä aika hieno juttu, noin tarkkaan ottaen", Jyrälä sanoo hiljaa ja hymyilee lempeästi.

Ulkopuolella nuoret soittajat kuuntelevat AC/DC:ta, aika kovalla. Jyrälä katselee ikkunasta yli peltomaiseman.

"Kyllä mä olen mun elämästä hyvin tyytyväinen. Mä olen 66-vuotias ja mulla on kokemuksia vähintään sataan vuoteen. Päätin aikanaan, että vanhainkotiin kun pääsen - nythän mä en kumminkaan pääse - mun ei tartte sanoa, että olisi pitänyt."

Pappa katsoo silmiin. "Mä oon ihan valmis lähtemään."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi