Pirullinen teatterileikki Juha Siltasen uusi näytelmä on sukellus mentaalihistoriaan

teatteri

Näytelmäkirjailija

Juha Siltanen on kohtalaisen johdonmukaisesti keskittynyt kuvaamaan nykytodellisuutta milloin laajoina pirstaleisina visioina milloin epävakaina ihmissuhdekuvioina. Uudessa näytelmässään

Emma ja pirut Siltanen tekee valtavan harppauksen ajassa ja hypähtää vaiheeseen, jolloin moderni yhteiskunta alkoi muotoutua. Aikaan, jolloin rautatie oli nuori ja sähkö kulki vasta hurjina kuulopuheina.

Siltanen on toiminut kuten

Jalmari Finne aikoinaan ja ottanut aiheensa pirkkalalaisista käräjäoikeuden pöytäkirjoista. Siltasen "pitkäjärveläiset" ovat ylöjärveläisiä, jotka 1885 jäivät aikakirjoihin selvitettäessä henkirikosta, jonka yhteydessä viimeisen kerran viitattiin selittämättömiin voimiin.

Näytelmän tapahtumat käynnistää Martinin torpan piika ja ne huipentuvat nuoren aatelisherran epäselvissä olosuhteissa tapahtuneeseen kuolemaan. Siltanen mahduttaa tähän väliin monenmoista sisällöllisesti ja näyttämöllisesti kiinnostavaa, paikoin turhankin perusteellisesti. Hän olisi voinut ohjaajana osoittaa sen verran suhteellisuudentajua, ettei jäisi herkuttelemaan aineistollaan yli kolmeksi tunniksi.

Emma ja pirut on siitä pirullinen esitys, että se loikkii toisella jalallaan nokkelasti sinne tänne, mutta toista jalkaansa se laahaa arvoituksellisesti perässään.

Perusratkaisut ovat riemastuttavan näyttämöllisiä. Näytelmä tarjoaa tervetulleen lisän suomalaisen teatterin juhlavuoteen, tarkastelemalla kansanluonnetta ja yhteiskuntaa näyttämötaiteen näkökulmasta ja instituutiovapaasti.

Emma ja pirut alkaa maijulassilamaisena maaseutuyhteisön kuvauksena. Rinnakkain asetetaan toisaalta talolliset ja torpparit, toisaalta maallisen sekä kirkollisen esivallan edustajat ja heidän alaisensa. Rippikoulua käymätön pikkupiika, joka kokee esineet elollisina ja kuulee nurkista naputusta, herättää myös Tampereen työläisten ja säätyläisten kiinnostuksen.

Siltanen leikkaa maailmat hauskasti ristiin antamalla saman näyttelijän esittää sekä Emma-piikaa, että kaupungin seurapiireissä haltioituvasti esiintyvää neiti

Ida Lindströmiä. Neidin antaman näytöskappaleen jälkeen sekalainen seurue kaupunkilaisia ajautuu veijomerimäisten nolojen tilanteiden seurauksena samoille ajurinrattaille, ja matkalle kohti kummitustaloa.

Emma ja pirut rakentuu kautta linjan nopeista kohtaus- ja roolivaihdoksista, joista Takomon näyttelijät selviävät taidolla. Komeasti toimii myös Siltasen harkitusti stilisoima vanhahtava puhekieli.

Kohdallaan on myös roolimiehitys.

Rauno Ahonen tekee kaksoisroolin Emman isäntänä ja Finlaysonin insinöörinä. Ahosen häikäisevän selkeä ilmaisu kannattelee koko esitystä. Kokonaisuutta sitovat varmalla otteella myös

Katja Kukkolan Emma ja Ida.

Susanna Anteroinen, Tarja Heinula, Jaakko Saariluoma ja

Tuomas Vierula hoitavat hallitusti loput roolit, muodostaen parhaimmillaan huikeita yhtälöitä Siltasen henkilögalleriasta. Ohjauksen kokonaisrytmi ei ole kuitenkaan kaikilta osin kohdallaan. Rauhaa ja selkeyttä tulee varmasti lisää esityskertojen myötä, mutta karsittavaakin olisi. Sujuvan yhteisnäyttelemisen keskellä erityisesti monet sisäiset monologit odottavat ratkaisemistaan.

Lauri Meri

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi