Poikkeusoloissa oli kiva tappaa ja raiskata

Sotavankien keskinäisiä puheita taltioiva, sensaatiomainen arkistolöytö sokeeraa Saksassa.

Saksalainen historioitsija Sönke Neitzel teki sensaatiomaisen arkistolöydön ollessaan vierailevana professorina Lontoossa. Hän löysi eräästä kirjasta viitteitä, että amerikkalaiset ja englantilaiset olivat salakuunnelleet saksalaisia sotavankeja toisen maailmansodan aikana.

Neitzelin mielenkiinto heräsi, ja kokoon kertyi noin 150 000 sivua kattava arkistovuori.

Kesti kymmenen vuotta, kunnes Neitzelin yhdessä sosiologi Harald Welzerin kanssa kirjoittama Soldaten, Protokolle vom Kämpfen,Töten und Sterben (Sotilaat, Pöytäkirjoja taistelusta, tappamisesta ja kuolemisesta) ilmestyi.

Myyntimenestykseksi noussut kirja – joka ilmestyy syksyllä myös suomeksi – ei sisällä uutta tietoa, mutta se osoittaa, mitä sotilaat ajattelivat siitä, kuinka sota raaistaa ihmisen. He puhuvat kursailematta julmuuksista ja tappamisen hauskuudesta.

Kirja täydentää muutama vuosi sitten järjestettyä näyttelyä Saksan armeijan sotarikoksista itärintamalla ja kaataa lopullisesti väitteen, että niihin olisivat syyllistyneet vain SS-joukot. Samoin nujertuu väite, ettei juutalaisten massamurhasta olisi tiedetty. Käytännössä kaikki sotilaat olivat vähintäänkin kuulleet siitä.

Toisen Saksassa kohua herättäneen kirjan Eichmann vor Jerusalem (Eichmann ennen Jerusalemia) on kirjoittanut filosofi Bettina Stangneth. Hän kaataa kuulun kollegansa Hannah Arendtin luoman käsityksen pahuuden arkipäiväisyydestä. Arendt esitti sen kirjassaan Eichmann in Jerusalem (Eichmann Jerusalemissa).

Arendtin mukaan Adolf Eichmann, yksi pääsyyllisistä, olisi ollut vain tunnontarkka byrokraatti, koneiston ratas, Stangneth nimeää hänet koneiston moottoriksi. Hän tukee väitteensä eri maiden arkistoihin unohtuneeseen aineistoon.

Eichmann vastasi natsien "juutalaiskysymyksen loppuratkaisun" organisaatiosta ja toteutuksesta. Sodan loputtua hän pakeni Argentiinaan, missä Israelin tiedustelupalvelu Mossad kaappasi hänet ja toimitti Jerusalemiin oikeuden eteen. Vuotta myöhemmin Eichmann tuomittiin kuolemaan.

Yhdysvaltoihin paennut Saksan juutalainen Arendt seurasi oikeudenkäyntiä. Sen kuluessa Eichmann vakuutti aina uudestaan vain noudattaneensa saamiaan käskyjä. Stangnethin mielestä Eichmann onnistui hämäämään myös Arendtia.

Saksassa käsitys pahuuden arkisuudesta tuntui sopivalta. Siten kenenkään ei tarvinut tuntea olleensa vastuussa.

Väärinkäsitysten välttämiseksi Stangneth muistuttaa, ettei Arendtilla ollut käytössään samaa lähdeaineistoa kuin hänellä.

Stangneth keskittyy Eichmannin vähemmän tunnettuun elämään Argentiinassa. Lähdeaineisto koostuu Eichmannin omista muistiinpanoista, niin kutsutuista Argentiina-papereista, ja Sassen-haastatteluista. Kaikkiaan arkistomateriaalia on noin 1 300 sivua, joukossa myös ennen tuntematonta aineistoa.

Willem Sassen oli hollantilainen natsi, jonka luokse Eichmann ja muita natseja kokoontui vuoden ajan joka viikonloppu keskustelemaan uudesta kansallissosialistisesta valtiosta. Keskustelut nauhoitettiin.

Neitzelin arkistolöytö koostuu noin 13 000 sotavangin keskusteluista. Englantilaisten ja amerikkalaisten erityisleireille sijoitetuilta vangeilta haluttiin saada strategisesti tärkeitä tietoja.

Tämä kauhun dokumentiksi nimitetty aineisto eroaa muusta tähän asti saatavilla olleesta materiaalista, kuten kirjeistä tai päiväkirjoista: näitä keskusteluita ei oltu tarkoitettu ulkopuolisten korviin. Puhutaan miesten kesken kerskaillen ja varmaan myös liioitellen.

Puhutaan rinta rinnan julmuuksista ja nähtävyyksistä. Kuin ohimennen mainitaan toistuvat raiskaukset. Kerronnan sävy on kevyt, harvemmin niistä kuuluu epäröinti tai kauhistus.

Mikä tekee tavallisista ihmisistä julmia tappajia, kysyi jo amerikkalainen historioitsija Christopher Browning teoksessaan Aivan tavallisia rivimiehiä.

Tiedetään, että sotilaat saattoivat kieltäytyä osallistumasta siviilien teloituksiin. Kieltäytymistä vaikeutti se, että silloin jäi ulkopuoliseksi omassa joukko-osastossa. Tässä Neitzel ja Welzer jakavat Browningin näkemyksen.

Sitä vastoin he teilaavat toisen amerikkalaisen historioitsijan Daniel Goldhagenin teesin, jonka mukaan saksalaisiin pesiytynyt antisemitismi olisi tehnyt heistä halukkaita teloittajia.

"Monet olivat antisemiittejä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että he olivat valmiita tappamaan", Neitzel kirjoittaa.

Hänen mielestään syyt olivat vähäpätöisempiä. "Miehistä oli hauska tehdä jotain, mitä he eivät tavallisissa olosuhteissa olisi koskaan saaneet tehdä."

Useaan kertaan pöytäkirjoissa kerrotaan, kuinka sotilaat saivat ajoittain "SS-joukoilta kutsun tulla ampumaan juutalaisia. Koko joukko-osasto lähti kivääreineen ja kaikki ammuttiin." (yliluutnantti Müller-Rienzburg)

"Jokainen monttu oli 24 metriä pitkä ja kolme metriä leveä. Ihmisten täytyi asettua niihin kuin sardiinit rasiaan . . .elävät kuolleitten päälle. . . .puolitoista kilometriä siinä jonotettiin kuolemaan. . . .konekivääriampujia vaihdettiin rasituksen takia joka tunti." (joukkoteloitusta seurannut kenraalimajuri Walter Bruns)

Kirjailija Günter Anders nimittää tätä mahdollisuudeksi olla epäinhimillinen ilman rangaistusta.

Saksalaisten sotilaiden tekemät julmuudet ovat Neitzelin ja Welzerin mielestä verrattavissa siihen, mihin puna-armeija syyllistyi sodan lopulla Saksassa tai amerikkalaiset Vietnamissa ja Irakissa.

Tappaminen on sotilaan työtä, mutta kaikki armeijat eivät kuitenkaan syyllisty samanlaisiin julmuuksiin. Tässä sotilaallisella arvomaailmalla ja sodan johdolla on tärkeä osa. Sotilaat tekevät sen mitä heidän odotetaan tekevän.

Sama asia tulee esiin myös, kun tarkastellaan Eichmannin roolia. Jerusalemin kuulusteluissa Eichmann oli kertonut, ettei ollut pystynyt seuraamaan siviilien ampumista loppuun asti – pyrkien näin antamaan itsestään tunteellisen ihmisen kuvan.

Kuulustelijana toiminut Avner Less katsoi kuitenkin, että pelkkä Eichmannin läsnäolo oli riittänyt antamaan sotilaille käsityksen, että ampuminen oli "laillinen".

Stangnethille Eichmann ei ollut pelkästään juutalaismurhan keskeinen vaikuttaja vaan myös valehtelija, joka manipuloi kanssaihmisiään. Filosofi tuo esille, miten Eichmann kehitti oma-aloitteisesti kuolemankoneistoa.

Argentiinassa Eichmann piti kiinni kansallissosialismin aatteista, halusi vaikuttaa ja odotti paluuta julkisuuteen. Jerusalemin oikeudenkäynnissä hän onnistui vaihtamaan uskottavasti rooliaan.

Eichmann vor Jerusalem kertoo myös sodanjälkeisen Länsi-Saksan politiikasta. Maan tiedustelupalvelu BND tunsi jo vuonna 1952 Eichmannin olinpaikan, mutta mihinkään toimenpiteisiin ei ryhdytty. Vieläkin BND säilöö Stangnethin mukaan osia Eichmannin pöytäkirjoista lukkojen takana.

Arendt uskoi, että natsikaudella vain pieni vähemmistö saksalaisista piti natsirikosta oikeutettuna, vaikka suuri osa oli valmis osallistumaan sen suorittamiseen.

Lukemattomista kirjoista huolimatta natsirikosta ei ole pystytty selvittämään tyhjentävästi. Se tiedetään, miten nopeasti sivistynyt yhteiskunta ryhtyi kannattamaan natsihallituksen tuhoisaa politiikkaa.

Nyt Neitzel ja Welzer tuovat esiin, kuinka nopeasti tavallinen ihminen voi muuttua kyyniseksi teloittajaksi. Erään pommittajan sanoin:

"Ensimmäisenä päivänä kauhistuin, toisena se oli paskan samantekevää ja kolmantena iloitsin kohteista."

Sönke Neitzel, Harald Welzer: Soldaten. S. Fischer Verlag. 520 s.

Bettina Stangneth: Eichmann vor Jerusalem. Arche Verlag. 655 s.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi