Porcupine Tree esitti jäähallissa maailman komeinta uusprogea

Englantilainen uusprogeyhtye Porcupine Tree taitaa pitää Suomessa saamastaan vastaanotosta. Se esiintyi täällä jo kolmantena vuotena peräkkäin.

Edellistä jäähallikeikkaa runsaslukuisempi yleisö sai kokea loistavan illan.

Kaksiosaisen konsertin ensimmäinen puolisko oli omistettu uudelle The Incident -albumille, jonka 55-minuuttinen nimiteos soitettiin alusta loppuun. Sinänsä ymmärrettävä ratkaisu ei ollut täysin tyydyttävä.

Rock-elämykseen kuuluvasta arvaamattomuudesta katoaa jotain tärkeää, jos dramaturgian tietää etukäteen.

Albumina hieman turhauttava The Incident kuulosti joka tapauksessa lavalla erinomaiselta, paljon studioversiota lämpimämmältä. Suurimman huomion veivät pitkä Time Flies ja päätösosa I Drive The Hearse.

The Incidentiä seurasi kymmenen minuutin tauko, jonka jälkeen yhtye palasi soittamaan varhaisempaa materiaaliaan. Porcupine Treen kappaleet ovat keskimäärin niin pitkiä, että niitä ei reiluun tuntiin kovin monta mahtunut.

Kitaristi-laulaja Steven Wilsonin johtama ryhmä on vuosien saatossa löytänyt linjan, joka herättää hienoimmillaan vaikutelman siitä, että Pink Floyd paiskaa kättä Metallican kanssa. Kun eteerisen leijunnan, progen ja metalliriffien tasapaino osuu kohdalleen, lopputulos on upea.

Niin kutsuttua uusprogea vaivaa yleensä liiallisen teknisyyden mukanaan tuoma hengettömyys. Porcupine Tree on lajityypin yhtyeistä sielukkain, lähinnä siksi että Wilson on hyvä säveltäjä, joka ei sorru kikkailuun.

Orkesterilta toki löytyy myös teknistä osaamista. Eniten sitä on rumpali Gavin Harrisonilla, joka kirjoitti 1990-luvulla kirjankin rytmisistä illuusioista. Hänen polyrytminen soittonsa herätti Helsingin illassa suurta kunnioitusta: tämän tason muusikkoja ei meillä päin joka päivä nähdä.

Porcupine Treen ilmaisuun liittyy mielenkiintoinen paradoksi, joka oli konsertissakin koko ajan läsnä. Yhtyeen lauluissa käsitellään paljolti modernin elämän totaalista tunnekylmyyttä ja sitä, kuinka talouden vetämä maailma pyrkii tuhoamaan ihmisten arvon ja arvokkuuden.

Mutta vaikka musiikki, sanat ja taustakankaan filminpätkät huokuivat lohduttomia teemoja, lopputulos oli silti toiveikas, parhaimmillaan myös pakahduttavan kaunis.

Toivoa on mahdoton hylätä, jos kyyninen maailma synnyttää koskettavia lauluja samaan tapaan kuin betonilaattojen väleistä versoaa kukkia.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi