Säveltäjä hukkaa mahdollisuuden historialliseen puheenvuoroon

Kuusikymmenluvun puoliväli oli säveltäjä Kaj Chydeniukselle (s. 1939) tärkeä kohta. Silloin hän kotiutui radikaaliin kulttuurijengiin, sentapaisten hahmojen kuin Kalle Holmbergin, Arvo Salon, Kaisa Korhosen ja Marja-Leena Mikkolan rinnalle.

Ylioppilasteatterin Lapualaisoopperasta, eräistä kabareista ja elokuvista tuli vuosikymmenen perusjulistuksia, ja nimenomaan Chydeniuksen sävelin.

Noista ajoista alkaen hän on kyntänyt monenkirjavaa sarkaa, mutta tehnyt eritoten laulu- ja teatterimusiikkia.

KOM-teatterin ja 70-luvun laululiikkeen musiikillinen runko rakentui hänen lanseeraamalleen iskevälle tyylille.

Klassista ja populaaria risteyttävät sävelmät ovat hänen tavaramerkkinsä. Ja "Chydiksen" jos kenet voi nimetä säveltykiksi, teosluku kohoaa jo tuhansiin.

Muistin juuri -kirjassaan hän kuljeskelee pääasiassa töidensä viemänä – ei tiukan kronologian lieassa, vaan ihmisiä, seutuja ja produktioitaan seuraillen.

Useimmiten hän on jättäytynyt "huvittuneeksi sivustakatsojaksi", vaikka silloin tällöin "olen myös ollut lähellä tapahtumien keskipistettä, hakannut otsaani muuriin ja saanut asianmukaiset haukut."

1960-luvun alkupuolella Suomea "elähdytti kaksi toisilleen varsin vastakkaista taidesuuntausta". Ralf Långbacka ja Max Rand kuljettivat tänne Berliinistä brechtiläistä yhteiskunnallisen teatterin oppia, jolle niin Holmberg ja Korhonen kuin monet muut altistuivat.

"Toisaalla attraktiona olivat ns. nykymusiikki ja sen kaikenlaiset seurausilmiöt." Teatterimiehenä ja säveltäjänä Chydenius osasi puristaa ajankohdan trendit hedelmällisiksi aikaansaannoksiksi.

Säveltämisprosessejaan hän ei kirjassa liiemmin valota. Tosin tekstilähtöisyys laulunteossa käy ehdottoman selväksi: ensin vaikuttaa runo, sitten puhkeaa melodia.

Chydenius läpikäy yli 20 säveltämäänsä runoilijaa, mutta jotenkin luettelomaisesti, suhdettaan syvemmin analysoimatta. Olisiko täysipainoisempaa tulosta syntynyt keskittymällä joihinkin suosikkeihin, esimerkiksi P. Mustapäähän, Mikkolaan, Matti Rossiin? Vivahteikkaammasta 1960-luvustaan Chydenius luisuu kuivakan onttoon 1970-luku-kuvaukseen.

Taistolaisvyyhteen hän ei nimeksikään kajoa omakohtaisesti, taidepoliittisesti tai kansallisesti, mikä on tappio sekä teoksen että kulttuuri- ja poliittisen historian kannalta.

Jos tuon 1970-luvun militantin liikkeen keskeiset nimet – toivottavasti eivät sentään ihan kaikki – vaikenevat, niin he luovuttavat liikaa selityskenttää aikalaisvastustajien, 1970-luvulla syntyneiden jälkimoralistien ja epähistoriallisen epätiedon temmellettäväksi.

Se, että kaikkein asianosaisimpien tulkinnat jäävät kuulematta, ei ainakaan rikasta kuvaa menneisyydestä. Itse asiassa Chydeniuskin hukkaa legitiimin historiallisen puheenvuoronsa, kun juuri kirja tarjoaisi estradin kuvata ja eritellä omia valintojaan.

Vaje kristallisoituu sivuilla, joilla Chydenius kertoo syksyn 2000 Casablancan-matkastaan Peter von Baghin seurassa.

"Suomen kulttuurielämä vuosituhannen lopulla tuli läpikäydyksi, eikä tarkoitus ollut pyytää eikä antaa mitään anteeksi", hän nostattaa toiveita. Vaan siihen tyssää. Herkullinen keskustelupari, mutta ajatustenvaihdosta ei tipu lukijalle rivin riviä!

Muistelijoilla on yksinoikeus siilata ja ratkaista se, mitä puolia ja kuinka perinpohjin he tohtivat elämästään ylöskirjata. Se vaihtelee yksilöittäin.

Muistin juuri -kirjaa täytyy puntaroida niin, että Chydenius muistaa kosolti surkuhupaisia ja yllättäviäkin tilanteita, mutta paljon jää katveeseen.

Kaj Chydenius: Muistin juuri. Otava. 384 s. 28 e.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi