SDP, R. I. P.

Lukiolaisille järjestettyjen varjovaalien kärjessä heiluu kolme puoluetta: Kokoomus, Persut ja Vihreät. Mihin katosi Sdp? Keksin neljä syytä.

Ensinnäkin demarien valtionhoitaja-asema osui omaan nilkkaan 90-luvun puolivälissä: Lipposen hallitukset isännöivät hyvinvointivaltion alasajon. Ei Lipponen toki tätä hanketta itse keksinyt: sodanjälkeinen malli oli kriisiytynyt joka tapauksessa ja kansainvälisesti. Silti Sdp:n "uusliberalismia" vastustavalla oppositiopolitiikalla ei tämän jälkeen ole ollut minkäänlaista uskottavuutta.

Toiseksi demareilla ei ole enää historianfilosofista tehtävää. Jos leninismissä saarnattiin, että työväenluokan erityisintressi lankeaa yksiin ihmiskunnan yleisen vapautumistavoitteen kanssa, Sdp esitti tästä kansallis-reformistisen version: työväenluokan elintason nostaminen lankesi yksiin kansakunnan edun kanssa.

Nyt tätä yhteenlankeamista ei enää ole. Demarit edustavat teollisuuspaikkakuntia ja ay-liikettä, jotka näyttäytyvät nyt pelkkien jäämäintressien kantajina.

Tästä seuraa, kolmanneksi, että sivistyneistön ja työväenluokan liitto on hajonnut.

Entinen hyvinvointivaltio tarjosi keskiluokalle, työväenluokalle ja lukeneistolle laajalti etuja. Universalistinen palvelupolitiikka, väliaikaisen työttömyyden tarpeisiin suunniteltu sosiaaliturva ja laaja tieteiden ja taiteiden tuki hyödyttivät kaikkia näitä ryhmiä.

Oltiinpa Vihreiden sosiaalipoliittisista pohdinnoista mitä mieltä hyvänsä, ainakin ne on sommiteltu muuttunutta tilannetta silmälläpitäen. Kannetaan huolta kaupunkien portfoliomarkkinoilla kamppailevan, enimmäkseen koulutetun väen – taiteilijoiden, palvelualan yrittäjien, vapaiden kirjoittajien, ohjelmointiosaajien ja apurahatutkijoiden – kohtaamista toimeentulo- ja elämänhallintaongelmista.

Demarit katsovat, että tässä annetaan pätkätyöyhteiskunnalle periksi. Kuitenkaan heillä ole tarjota vastalääkkeeksi mitään muuta kuin vanhaa hyvinvointivaltiota, joka on juuri heidän johdollaan ajettu alas.

Neljänneksi tästä kaikesta seuraa, etteivät demarit enää ruumiillista suomalaisten kansalaisuskontoa – hyvinvointivaltioideaa. Koska tuolle kansalaisuskonnolle ei oikein ole ilmaantunut ketään muutakaan kantajaa, se on ylisummaan henkitoreissaan. Halosen taannoinen pohjoiskorealainen gallup-suosio olivat sen viimeinen hätähuuto ja kuolinkouristus.

Kirjoittaja on filosofi.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi