Sofi Oksanen ja Johanna Korhonen kannustavat suomalaisia erimielisyyteen

"On huolestuttavaa, että suuri osa meistä kolumnisteista ja journalisteista elää sellaisessa järjestäytyneessä maailmassa, jossa iso osa ihmisistä ei elä. Meidän olisi kyettävä paremmin ylittämään oman elämämme rajat", Helsingin Sanomien uusi kolumnisti Johanna Korhonen sanoo ja vilkaisee, mitä baaritiskillä oikein tapahtuu.

"Tuskin toimittajille olisi tullut perussuomalaisten suosio niin suurena yllätyksenä, jos he olisivat käyneet enemmän vaikkapa täällä."

"Täällä" on Helsingin Kalliossa sijaitseva Roskapankki-baari, 1990-luvun laman elävä muistomerkki, jossa heti yhdeksältä aamulla alkaa yhteiskunnan tilan syväanalyysi halvan oluttuopin voimalla.

Tämä on Korhosen ensimmäinen kerta Roskapankissa. Kirjailija Sofi Oksaselle – toiselle kulttuuritoimituksen uudelle kolumnistille – paikka sen sijaan on tuttu.

Olemme vetäytyneet baariin pohtimaan kolumnistin tehtävää ja suomalaisen keskustelun tasoa.

Mutta jos pysytään totuudessa, tässä vaiheessa mielipiteitä esittää vasta Korhonen, sillä huomattavasti Korhosta epäjärjestäytyneempää elämää viettävä Oksanen ilmoittaa juuri tekstiviestillä olevansa hölkkäämässä pitkin Helsinginkatua kohti Roskapankkia.

No, eipä hän ole kuin puolitoista tuntia myöhässä.

Sofi Oksanen, 32, on parhaillaan Suomen eniten myyvä kirjailija. Hän sai syksyllä kirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanistaan Puhdistus.

Journalisti-lehden entinen päätoimittaja Johanna Korhosen, 40, sanoo olleensa "työtön mediatyöntekijä" syksystä lähtien. Tuolloin Alma Media antoi hänelle potkut Lapin Kansan päätoimittajan työstä jo ennen kuin hän aloitti työt. Korhosen mukaan syynä oli se, että hän elää parisuhteessa naisen kanssa. Alman mukaan syynä oli luottamuspula. Asiaa käsitellään oikeudessa ilmeisesti jo tänä keväänä.

Kulttuuritoimituksen kolumnistina Korhonen toivoo olevansa "poleeminen, raivostuttava ja yllättävä, sillä jos kolumnista ei herää yhtään ajatusta, se ei voi olla hirveän hyvä kolumni."

Hänen mielestään kolumnistin tehtävä on sama kuin journalistin eli "kyseenalaistaa totuuksia ja ampua stereotypioita mäsäksi".

"Sinänsä minulla ei ole henkilökohtaisesti mitään tarvetta ärsyttää ketään. Minähän olen harmoniaan pyrkivä kirkkolaulun harrastaja."

Hän sanoo elävänsä "normaalia kahden alle kouluikäisen lapsen emon elämää, jossa ei iltaisin sohvalla kovin kauaa ehdi istua".

Sofi Oksanen toivoo pystyvänsä seuraavan vuoden aikana kolumneissaan nostamaan esille aiheita, joita ei juurikaan muualla Helsingin Sanomissa ole. "Ihmisoikeuskysymykset ovat läheisiä, ja ylipäätään itsestäänselvyyksien kyseenlaistaminen."

Korhosen elämä on sotilaallisen järjestäytynyttä, ainakin jos sitä vertaa Sofi Oksasen elämään.

"Minun ystäväpiirissäni ei ole hirveän paljon päivätöissä käyviä ihmisiä. Vähemmistöt ja marginaalisista asioista kiinnostuneet ihmiset ovat minulle läheisiä", Oksanen sanoo.

Yhteistä heissä on se, ettei kumpikaan pelkää nostaa esille heille tärkeitä aiheita.

Tässä vaiheessa kirkkolaulaja Korhonen sanoo taustalla pari tuntia jatkuneen heavykitaroinnin tuntuvan jo "varsin psykedeeliseltä kokemukselta". Keskustelussa oli suvantovaihe, sillä nainen takapöydästä oli käynyt pyytämässä naisilta kohteliaasti nimikirjoitusta.

Väki Roskapankissa vaihtuu ja lisääntyy. Kolumnistit alkavat tuohtua siitä, kuinka huonosti Suomessa kestetään erimielisyyttä.

"Meidän pitäisi oppia olemaan eri mieltä sivistyneesti ja ystävällisesti. Jos on eri mieltä, se ei todellakaan tarkoita, että on jotain keskustelukumppania vastaan. Suomessa pyritään liian usein sameaan konsensukseen, jossa päätöksiä tehdään ilman, että kukaan on sanonut mitään", Korhonen sanoo ja kertoo ihailevansa esimerkiksi ranskalaisten kykyä olla eri mieltä tuttujen ja tuntemattomien kanssa.

Naisten syyttävät sormet osoittavat suomalaiseen koulujärjestelmään, joka ei riittävästi innosta oppilaita omien ja jopa erimielisten mielipiteiden esittämiseen.

"Suomalainen koulu ei kannusta oppilaita esittämään omia näkemyksiä, vaan antamaan oikeita vastauksia" Oksanen sanoo. "Keskustelukulttuuri paranisi, jos lapset voisivat keskustella koulussa enemmän. Nyt lapset pelkäävät omaa ääntään, ja sitä, että he sanovat väärin ja heille nauretaan."

Naisten mielestä suomalaiset – myös journalistit – jättävät häpeällisesti käyttämättä maailmanlaajuisesti erinomaisella tolalla olevaa sananvapauttaan. Syynä ovat laiskuus ja pelkuruus.

Molempia kolumnisteja kiinnostaa media erityisen paljon, ja on aika kääntää keskustelu viestimien tapaan luoda julkisuuden henkilöille median käyttöön sopivia rooleja.

Esimerkiksi eduskunnan puhemiehen Sauli Niinistön (kok) työtä media ei käsittele juuri lainkaan, mutta hänelle on luotu myyvä "messiasrooli" medianäytelmässä, jossa pelkkä Ruotsin prinsessan tapaaminen saa toimittajat hurraamaan Niinistön "hurmanneen" entisen prinsessan.

"Prinsessa olisi todennäköisesti käyttäytynyt samalla tavalla Vanhasen tai Halosen kanssa, mutta heille media tuskin olisi antanut hurmaajan roolia", Korhonen sanoo.

Toinen median superlemmikki on ulkoministeri Alexander Stubb (kok).

"Tärkein kysymys on se, mihin me oikeastaan tarvitsemme näitä sankaritarinoita", Korhonen sanoo.

Helsinginkadulla on jo pimeää, ja Roskapankin kantaväen yhteiskuntakritiikki kaikaa jo volyymilla, joka saisi desibelitarkkailijan nyrpistämään nenäänsä.

Korhosella on jo kiire kotiin. Ensimmäistä kertaa tavanneiden kolumnistikollegoiden on aika hyvästellä toisensa.

Pian Oksanenkin poistuu, jonnekin.

Muualla HS.fi:ssä:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi