Liian kauhea kuva sodasta

Ensimmäisessä arkistokuoressa on kuvia neuvostopartisaanien vuonna 1944 tuhoamasta Lapin kylästä. Suomalaisten naisten ja lasten puolialastomia ruumiita makaa maassa osin mädäntyneinä. Viisivuotiaan pellavapäisen pojan ruumista nostetaan auton lavalle. Sotilaan sylissä on mustaksi palanut vauva.

Toisesta kuoresta löytyy kuvia ihmissyönnistä. Motitetut venäläiset ovat nälissään syöneet toisiaan. Kolmannessa kuoressa on kuvia teloituksista. Venäläinen desantti, kiinni jäänyt vakooja, nauraa suomalaiselle upseerille päin naamaa.

Arkinen pahvilaatikko on täynnä niin sanottuja kauhukuvia talvi- ja jatkosodan ajalta. Laatikkoa on säilytetty muovisten arkistomappien joukossa puupintaisessa, korkeassa kassakaapissa Puolustusvoimien kuvakeskuksessa Santahaminassa. Kaikki kuvat eivät ole erityisen raakoja, vaan niitä on pidetty salaisina poliittisista syistä. Osa kuvista on siirretty kassakaappiin hienotunteisuudesta, kun kuvattujen omaiset ovat niin pyytäneet.

Kauhukuvien laatikossa on vajaat 300 kuvaa. Samassa kassakaapissa kuvien kanssa on säilytetty puolustusvoimien päätöstä kuvien salaamisesta. Tuo salassapitopäätös raukeaa tänään.

Sotakuvien salaamista on tähän asti perusteltu puolustusvoimien päätösasiakirjoissa vain toteamalla, ettei näiden kuvien käyttö ole sopivaa. "Sovelias on se sana, jota päätöksissä on käytetty – mitä se sitten tarkoittaakin", sanoo puolustusvoimien viestintäjohtaja Ossi Kervinen.

Vain tutkijat on päästetty katsomaan kuvia. Niitä ei ole luovutettu yksityishenkilöille eikä julkisuuteen joitakin tarkkaan harkittuja poikkeuksia lukuun ottamatta. Kun marraskuussa 1981 tehdyn salauspäätöksen voimassaoloaika nyt loppuu, kuvien salaamiselle ei ole enää perustetta.

"Vuoden 1999 julkisuuslain perusteella niitä ei voi enää salata, eikä siihen ole syytäkään", Kervinen sanoo. Kuvat aiotaan siirtää Sota-arkistoon. Niiden nykyinen paikka Santahaminassa on sotilasaluetta, jonne ei pääse ilman kulkulupaa.

Puolustusvoimien asiakirjoista ei löydy laajempaa perustelua kuvien salaamisen syistä. Jotain voi päätellä siitä, että kylmän sodan aikaan vuonna 1962 tehdyssä päätöksessä ensimmäisenä salattavien listalla ovat kuvat venäläisistä sotavangeista. Neuvostoliittoa ei haluttu ärsyttää. Sama järjestys on vielä vuoden 1981 päätöksessä.

Puolustusvoimissa on arveltu, että sotavankien ja vakoojien kuvien julkaisua on saatettu arastella myös siksi, että neuvostomielisten suomalaisten pelättiin käyttävän kuvia propagandatarkoituksiin.

Kun Helsingin Sanomat kirjoitti kassakaappikuvista vuonna 1998, kuvakeskuksen silloinen johtaja everstiluutnantti Juha Myyryläinen luonnehti vuoden 1981 salaamispäätöstä poliittiseksi. Hän sanoi suoraan, että säädöksessä heijastuu suomettumisen aika. Silti tuo päätös on ollut voimassa tähän päivään asti.

Käytännössä kassakaappikuvien käyttöä kuitenkin vapautettiin hieman Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 1990-luvulla.

"Päätöstä ruvettiin murtamaan, kun maailma muuttui ja Suomen ulkopolitiikka muuttui", sanoo jo eläkkeellä oleva Myyryläinen nyt. Hän toimi kuvaosaston päällikkönä vuoteen 1999 asti.

Suomettumisen aikana neuvostoliittolaisten sotavankien kuvia ei julkaistu, jos niissä esiintyvät henkilöt olivat tunnistettavia, Myyryläinen sanoo. "Ei sille muuta perustetta ollut kuin poliittinen syy."

Myyryläisen mukaan kaikki osapuolet olivat varovaisempia kuin olisi ollut tarvetta. "Toimittajatkin pelasivat varman päälle."

1990-luvulla sotavankien kuvat siirrettiin kaikessa hiljaisuudessa kassakaapista puolustusvoimien kuva-arkiston julkiselle puolelle.

Myyryläisen aikaan annettiin julkisuuteen myös joitakin partisaanikuvia. Kaksi kirjailijaa sai käyttää muutamaa kuvaa neuvostoliittolaisten partisaanien tuhoamia kyliä ja suomalaisten siviilien joukkosurmia käsittelevissä teoksissaan.

"Sitten kuvat olivat vapaata riistaa", Myyryläinen sanoo. Ne levisivät kirjojen kautta toimittajien käyttöön. Suoraan viestimille niitä ei annettu.

Partisaanikuvien julkistaminen oli poliittisesti iso asia, Myyryläinen sanoo. Hän kertoo, että puolustusvoimien sisällä ratkaisua arvosteltiin. Sota-aikaan viranomaiset olivat jopa käskeneet suomalaiskylien tuhoista tietäviä vaikenemaan niistä.

Partisaanikuvia on kassakaappikuorissa kymmeniä muun muassa Lokan ja Seitajärven kylistä Lapista. Viime vuosina niitä ovat päässeet katsomaan myös jotkut surmattujen suomalaissiviilien omaiset. Uhrit ovat useissa kuvissa tunnistettavissa, ja kuvien taakse on ilmestynyt vainajien nimiä ja ikiä.

Omaisilla on ollut tarve nähdä kuvat. Kuvat ovat silti tärkeitä myös muille. Ne ovat osa suomalaisten vaiettua historiaa. Niihin liittyy erityinen salaamisen aiheuttama trauma. Suomalaisten siviilien joukkotuhoista puhuminen on ollut kiellettyä, eikä sitä ole helppo käsittää tai käsitellä: ei tapahtunutta, eikä myöskään siitä vaikenemista.

Nurmella makaavat siviilit ja lavalle kasatut ihmisruumiit tuovat mieleen viestimien julkaisemat kuvat maailmalla tapahtuneista siviilien joukkosurmista. Näistä kuvista näkee, että sellaista on todella tapahtunut myös Suomessa.

Vietnamin sodasta tuli kautta maailman tunnetuksi kuva, jossa pieni tyttö juoksee kauhuissaan maantiellä napalmin polttamana. Tuntuisi pahalta julkaista suomalaislapsesta samanlaista kuvaa, josta hänet voitaisiin tunnistaa.

Myös kenttäoikeuksien istunnoista ja teloituksista on otettu kuvia. Suomalaissotilaiden tuomioista otetut kuvat on siirretty kassakaappiin tuomittujen omaisten tunteita ajatellen.

Kuvasarjat venäläisten desanttien teloituksista kertovat jotain sodan mielettömyydestä. Hangon lohko 1941 on kirjattu kuviin, joista ensimmäisessä suomalaiset sotilaat ovat tupakalla venäläisen desantin kanssa. Miehet naureskelevat yhdessä. Kuvan takana lukee: Suomalaisia upseereita keskustelemassa desantin kanssa. Desantti nauraa viimeiselle toivomukselle.

Seuraavassa kuvassa sama mies on pellon laidassa ja kuolemantuomion toimeksisaajat tähtäävät häntä aseillaan.

Viimeisessä kuvassa mies on lyyhistyneenä maassa. Kuvan takana lukee Desantin kuolemantuomio.

Kassakaapissa on myös sellaisia kuvia kenttäoikeuksista, joissa tuomittuja ei näy. Joidenkin upseereiden omaiset ovat toivoneet, ettei julkisuuteen anneta kuvia, joista käy ilmi, että sukulainen on ollut sodan aikana päättämässä teloituksista. Puolustusvoimat on suostunut pyyntöihin, vaikka istunnot ovat lain mukaan julkisia ja oikeuden jäsenten nimet löytyvät julkisista asiakirjoista.

Salauspyyntöjä on tullut tähän päivään asti. Kuvien joukossa on vuonna 2005 tehty päätös, jolla erään kenttäoikeuden jäsenen kuvat siirrettiin kassakaappiin sukulaisten pyynnöstä. Nuokin kuvat siirtyvät nyt julkisiksi.

Nykypäivän näkökulmasta on ehkä helpointa ymmärtää, ettei kaikkein raaimpia sotakuvia ole pidetty soveliaana näyttää. Kuvien joukossa on taisteluiden jäljiltä auki räjähtäneitä vatsoja, ruumiskasoja ja pääkalloja.

Kassakaappiin on poimittu kuvia, joissa hirveän lopun kohdanneet miehet ovat tunnistettavissa.

Inhimillisesti karmeinta sodan todellisuutta ovat kuvat, jotka todistavat ihmissyönnistä. Yhden kuvan takana kerrotaan tapahtumista Krivin lounaispuolella tammikuussa 1942:

Käydyissä taisteluissa on todettu venäläisten sotilaitten leikanneen lihaa kaatuneitten toveriensa ruumiista ja kuljettaneen lihaa mukanaan repussa pakomatkalle, jolla suomalaiset 13. 1. 42 tuhosivat ihmissyöjät. Lihaa löytyi kolmen kaatuneen sotilaan repusta.

Tapauksia löytyy pelkästään tästä yhdestä kuvalaatikosta useita.

Kuvaosaston entinen päällikkö Myyryläinen sanoo, että ihmissyöntikuvat on salattu, koska ei haluttu, että niillä ruvetaan mässäilemään.

"Miksi venäläisten kannibalismikuvia pitäisi näyttää? Ei kukaan terve ihminen hyödy ihmissyöntikuvista. Olen kuullut veteraanien omakohtaisia kokemuksia siitä, miltä on tuntunut, kun oma esimies on löytynyt ja vihollinen on häntä syönyt. Reaktiot ovat olleet hirveitä. Voin vain kuvitella, millaisia ne olisivat, jos ne tuotaisiin nykyihmisen aamukahvipöytään", Myyryläinen sanoo.

Viestimet päättävät nyt itse, mikä on soveliasta, eettistä ja ylittää julkaisukynnyksen.

Sodista näytetään nykyään raakoja kuvia ja vielä pahempia löytää internetistä. Missä kulkee raja? Miten rumia kuvia suomalaisten kokemista sodista voi näyttää?

Kassakaappikuvista suurin osa on Puolustusvoimien omien taistelukuvaajien, niin sanottujen tk-kuvaajien ottamia. Niiden sisältöä valvottiin tarkasti. Enää samanlainen sensuuri ei onnistuisi.

Tk-kuvaajat ottivat kuitenkin sensoreilta salaa muitakin kuin virallisia kuvia. Heidän tekemiään omia sotakuvakansioita on kiertänyt maakunnissa, ja kuvia on päätynyt lahjoituksina Sotamuseoon. Muillakin kuin tk-kuvaajilla oli sota-aikana kamera mukana ja lupa kuvata. Jotkut kuvasivat myös luvatta.

Suomalaisten lipastonlaatikoista löytyy raakoja sotakuvia, joita on tähän päivään asti katseltu salaa. Nyt niitäkin voidaan ehkä käsitellä avoimemmin.

Kassakaappikuvat tuskin muuttavat käsitystä sodan kulusta: kuvien tapahtumat ovat asiantuntijoiden tiedossa. Sen sijaan kuvat saattavat muuttaa suuren yleisön mielikuvaa sotimisesta.

"Nuorille ikäpolville tässä on uutta tietoa. Niille, jotka tuntevat ehkä vain Adolf Ehrnroothin suuren kertomuksen sodasta. Heille on tärkeää nähdä, että sota on ollut muutakin kuin sankaruutta. Sodan kokeneille se on ollut tiedossa", sanoo Seppo Hentilä, Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian professori.

Hentilän mielestä kuva-aineisto on ollut sodan jälkeen arkaluonteista, ja sen salaaminen on ollut ulkopoliittisesti perusteltua. Hän ihmettelee, ettei kuvia ole tuhottu, vaan ne on uskallettu säilyttää. Paljon sota-aikaista aineistoa hävitettiin tai siirrettiin esimerkiksi Ruotsiin.

Kuvien vapauttaminen ei Hentilästä olisi ehkä ollut mahdollista vielä vuonna 1981. Tai sitten itsesensuuri olisi voinut estää niiden käytön: Neuvostoliiton reaktiota varottiin yhä.

Hentilästä kuvien julkistaminen on yksi monista sotaan liittyvistä tabuista, joita on vasta viime aikoina alettu purkaa. Hän uskoo, että veteraanit itse eivät ikävien asioiden esiin kaivamisesta välttämättä ilahdu.

"He ovat usein itse sitä mieltä, että antaa menneiden olla", Hentilä sanoo.

Uuden tiedon avulla voi kuitenkin herätä myös uudenlaista myötätuntoa. Nämä kuvat auttavat ymmärtämään, miksi sodan kokeneet miehet huutavat kauhusta öisin.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi