Stalin saa ansaitsemansa moraalisen tuomion

Perinteiden vaalijat raivostuttanut liberaali Venäjän historia aukoo ihmisten historiaa.

Venäjän 1900-luvun historia on poliittisesti latautunut. Se on täynnä miinoja, jotka ovat räjähdelleet, kun Venäjän ja sen naapurimaiden suhteisiin on 2000-luvulla tullut kitkaa. Virallisista tulkinnoista on tehty poliittisia lyömäaseita ja puolueeton tutkimus on jäänyt taka-alalle leimakirveiden heiluessa.

Isänmaan historia on tietenkin nationalisteille ja kaikenkarvaisille obskuranteille keskeinen toimintakenttä. Salaliittoteoriat ja villit tulkinnat ruokkivat tänäkin päivänä myös Venäjällä sekä nuorten että vanhojen kansallisia tunteita.

Kärjekkäät viralliset linjaukset ja hurraaisänmaalliset reaktiot ovat tietysti herättäneet ulkomailla sekä huomiota että huolestumista. Hoetaan, että Venäjä ei ole tehnyt tiliä menneisyytensä kanssa.

On syntynyt mielikuva, ettei Venäjällä esimerkiksi kirjoiteta avoimesti Stalinin rikoksista, tai tunnusteta talvisotaa Neuvostoliiton hyökkäyssodaksi, saati pystytetä muistomerkkejä vainojen uhreille.

Mikään näistä väitteistä ei pidä paikkaansa.

Stalinin rikoksia on Venäjällä tutkittu, tuomittu ja niistä keskusteltu avoimesti jo yli 20 vuotta. Tähän liittyen on keskeistä arkistoaineistoa julkistettu valtavasti viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Muistomerkkejä ja museoitakin on runsaasti.

Keskeistä läntistä Venäjän-tutkimusta on julkaistu ja saatavana laajasti myös venäjäksi käännettynä. Joten mikäli historian tulkinnat Venäjällä ja lännessä poikkeavat toisistaan, syy ei ole ainakaan sensuuri tai salailu, vaikka niistäkin on esimerkkejä.

Historiassa nyt vain on mahdollista tehdä erilaisia tulkintoja ja tilinpäätöksiä silloinkin, kun nojaudutaan samoihin lähteisiin. Ratkaisevasti tuloksen laatuun vaikuttavat asenteet ja näkökulmat.

Niinpä on tervehdittävä ilolla uutta, laajaa Venäjän historian 1900-luvun yleisesitystä Istorija Rossii, jonka on toimittanut Moskovan kansainvälisten suhteiden instituutin professori Andrei Zubov.

Instituutti on tosin vararehtorinsa suulla sanoutunut kirjasta irti.

Liki 50 kirjoittajan joukosta neljännes on ulkomaalaisia, joskin yleensä venäläislähtöisiä. Joukossa on pari hengenmiestä, ja monipuolisesti sivistynyt päätoimittaja itsekin on kunnostautunut myös uskonnonhistorian alalla.

Zubov korostaa, että kyseessä on "ihmisten, eikä prosessien ja voimien" historia. Siksi tarinalla on myös moraalinen ulottuvuutensa.

Kirjassa on pyritty "kertomaan totuus" paitsi yksilöiden, myös Venäjän kansojen kohtaloista.

Päätoimittaja huomauttaa, että koska stalinistinen hallinto – joka oli riistänyt Venäjän kansoilta oikeuden uskoon ja Jumalaan, elämään ja ihmisarvoon – oli luonteeltaan absoluuttisesti paha, taistelu sitä vastaan ansaitsee myönteisen arvion ja vaatii huolellista tutkimusta.

Tämäkään näkökohta ei ole uusi. Sitä on aiemmin Venäjällä korostanut Aleksandr Solzhenitsyn, joka ehti olla tässäkin projektissa mukana, mutta jätti sen sittemmin.

Konkreettisella tasolla vastarinnan esimerkkinä on kirjassa esitetty kenraali Andrei Vlasov. Tämäkään ei ole ainutlaatuista, mutta on toki saanut vanhoillisten niskakarvat taas kerran pörhistymään.

Tulenarka on myös kysymys, oliko Stalin vuonna 1941 suunnittelemassa hyökkäystä Saksaan, kuten muun muassa tunnettu nimimerkki Viktor Suvorov on väittänyt.

Kirjan mukaan hyökkäys oli valmisteilla ja alkamispäiväksi oli ilmeisesti tarkoitettu 12. heinäkuuta: "Sota ei ollut yllätys, yllätys oli, että hyökkääjä oli Saksa."

Myös sellaisia prosesseja kuin Suomen talvisota, Puolan jakaminen ja Katynin murhat selostetaan asiallisesti. Näin on tehty monessa muussakin venäläisessä teoksessa, muun muassa A. N. Saharovin toimittamassa oppikirjassa.

Uutta ei ole edes kuvauksen karu koruttomuus, jossa stalinistisen hallinnon toimille ei osoiteta mitään myötätuntoa eikä niitä yritetä rationalisoida valtioedun tai jonkin abstraktin "kehityksen" tai "lainomaisuuden" turvin.

Uutta, tai ainakin harvinaista on sen sijaan se, että konnuudet saavat osakseen asianmukaisen moraalisen tuomion. Tässä tosiaankin kirjoitetaan ihmisten historiaa eikä palvota valtiota. Monet läntisetkin historioitsijat voisivat ottaa Zubovin joukosta esimerkkiä.

Suomen itsenäistymistä Istorija Rossii selostaa lähinnä Mannerheimin muistelmien mukaisesti ja asiallisesti, joskin suurpiirteisesti. Lienee turha sanoa, ettei "Leninin lahjaa" kannata etsiä sivuilta.

Suomen politiikkaa ja taistelua talvisodassa selostetaan melko yksityiskohtaisesti ja todetaan, että rauhanehdot olivat raskaat, mutta Suomi säästyi sovjetisoinnilta. Uutta hyökkäyssuunnitelmaa kuitenkin tehtiin ja se lienee valmistunut helmikuun puolivälissä 1940.

Suomen osallistuminen Leningradin piiritykseen kuului kirjan realistisen arvion mukaan talvisodan seurauksiin. Jatkosodasta arvioidaan, ettei Stalin voinut miehittää Suomea, koska maa ei kuulunut Saksan liittolaisiin ja säilytti suhteensa Yhdysvaltoihin.

Maamme myöhemmät vaiheet eivät ole kirjoittajia kiinnostaneet, ja Kekkonenkin tyydytään mainitsemaan vain kerran. Joka tapauksessa voidaan panna merkille, että kirjoittajat ovat suhtautuneet "pohjoiseen naapuriin" hyvin asiallisesti ja myötätuntoisesti, vailla suurvaltasovinismin rasitteita.

Kuten arvata saattaa, tällaisesta näkökulmasta laadittu kirja on saanut erilaiset mustasotnialaisten perinteiden vaalijat raivoihinsa.

Liberaaleissa piireissä vastaanotto on ollut sitäkin myönteisempi. Painos on vaatimattomat viisi tuhatta eikä se ole oppikirja, vaan yleisesitys, joka lienee tarkoitettu lähinnä kotien kirjahyllyihin.

Kirjan uutuusarvoa ei kannata hehkuttaa suhteettomasti, eikä sitä voi pitää virallisena esityksenä. Siitä huolimatta se on mitä tervetullein vastapaino niille suurvaltasovinistisille ja kvassipatrioottisille näkemyksille, joita Venäjällä on ilmestynyt yhä tiuhempaan tahtiin.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori.

Istorija Rossii. 1894–1939 1 023 s.; 1939–2007 847 s. Päätoimittaja Andrei Zubov. AST-Astrel, Moskova 2009.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi