Sväng-yhtyeen käsissä huuliharppu on kaukana lelusta

Sväng-yhtyeen käsissä huuliharppu on kaukana lelusta
Huuliharppu saa pian myös oman tohtorinsa

Huuliharppu on niitä soittimia, jotka herättävät vahvoja intohimoja.

Sen inhimillisenä väräjävä ääni saa yhden heti pauloihinsa ja nostaa mieleen syvän bluesin tai Äänisen aallot. Toinen näkee halvassa kapineessa lähinnä lelun.

Sväng-yhtyeen miehiä Eero Turkkaa, Jouko Kyhälää, Eero Grundströmiä ja Pasi Leinoa huuliharppu on vienyt jo kauan ja lujaa. Ja aika paatunut täytyy kuulijan olla, ellei asialleen omistautuneiden soittajien huima soitto tempaise mukaansa.

Muhevaääninen, harvinainen ja vaativa bassohuuliharppu, jota kvartetissa soittaa Pasi Leino, tuo soittoon tukevan pohjan. Sen päälle Turkka ja Grundström sekä pääasiassa sointusäestyksestä vastaava Kyhälä imevät ja puhaltavat minkä jaksavat.

Svängin käsissä huuliharpulle taipuu niin Unto Monosen tango kuin vanhanaikainen amerikkalainen ragtime. Omia sävellyksiä on innoittanut esimerkiksi kirpputorilta löytynyt romanialaisen huuliharpputrion ep-levy, jossa näytettiin virtuositeetin mallia Balkanin suunnalta.

Leino on soittanut bassohuuliharppua 1980-90-luvun taitteesta, jolloin Raimo Sirkiä vanhempi pani uudelleen pystyyn huuliharpputrion. Haitaria Leino on soittanut 12-vuotiaasta.

"Harmonikan bassopuoli soi melko samalla tavalla kuin bassoharppu", siviilissä tietotekniikka-alan mies Leino sanoo. "Huuliharppubändin kokonaissaundi on kuitenkin aivan erilainen."

Yhtyeen muut jäsenet ovat keskenään tuttuja Sibelius-Akatemiasta, jonka kansanmusiikin osastolla Svängkin sai alkunsa. Vaikka Sväng päästelee myös pelimannimusiikkia antaumuksella, kellään kolmikosta huuliharppu ei ensimmäisenä yhdistynyt vanhaan suomalaiseen musiikkiin.

Turkka pääsi kokeilemaan enonsa Antin huuliharppua kuusivuotiaana. "Tuntui hienolta, kun yhdellä puhalluksella päästeli alhaalta ylös ja takaisin." Miehen blues-kohtalo oli puolestaan sinetöity 12-vuotiaana, kun isoveli lainasi perhetutulta Muddy Waters -albumin. "Sama levy kuuluu edelleen Top 10 -listaani."

Grundström paneutui instrumenttiin Sibelius-Akatemiassa. Hänen omin soittimensa on harmooni.

"Ensimmäistä kertaa kuulin huuliharppua J. Karjalaisen Yö kun saapuu Helsinkiin -biisissä", Jouko Kyhälä muistaa ja vetäisee pienellä bluesharpulla malliksi pätkän. "Ostin huuliharpun ja sain omin päin kyllä sen Karjalaisen siitä ulos, mutta meni vuosia ennen kuin pääsin sinuiksi isomman kromaattisen harpun kanssa. Blues-harppu ja kromaattinen ovat kaksi eri soitinta."

Huuliharpun soitto on fyysistä puuhaa. Paita on hikinen, kun oikein tosissaan soittaa.

Hyvän hengitystekniikan lisäksi huuliharpun soitto vaatii melkoista kieliakrobatiaa; harpun pieniä ääniaukkoja hallinnoidaan kielellä sulkemalla. Omat kommenverkkinsä aiheuttaa se, että puhaltaessa ja imiessä tulee eri ääni. Kimmo Pohjonen oli yksi Kyhälän varhaisista opettajista, ja belgialaisen maailmankuulun jazz-harpistin Toots Thielemansin soitto oli "järisyttävä kokemus".

Aika alkuvaiheessa Kyhälä osui kuulemaan myös suomalaisten pelimannien kuten Erkki Vihisen sekä Erkki Valkaman ja Reino Valkaman soittoa ja ällistyi: millä ihmeen ilveellä miehet soittavat yhtä aikaa melodiaa ja säestystä?!

Siitä piti ottaa selvää, ja tie vei yhä syvemmälle. Nyt Kyhälä tekee taiteellista tohtorin tutkintoa Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolla, mikä on eräänkin kriitikon painajaisen toteutuma: kun Helka Kymäläinen vuonna 1991 teki tohtorin tutkintonsa harmonikalla, ensimmäisen laatuaan, Seppo Heikinheimo kirjoitti tähän lehteen siihen tyyliin, että Akatemiassa ollaan pahasti hakoteillä kun siellä harmonikansoittoakin opetetaan ja sillä tohtoroidutaan: "Joka vastustaa tällaisen raja-aidan vetämistä [haitarinsoiton opetuksen lopettamista], ryhtyköön taistelemaan sen puolesta, että Sibelius-Akatemiassa pitää voida tohtoroitua myös huuliharppua tai kampaa soittamalla", Heikinheimo kirjoitti.

"Tämä kommentti oli kieltämättä yksi pieni motiivi muiden joukossa tutkimuksen tekemiselle", Kyhälä naurahtaa.

Mitä kauemmin hänen kanssaan juttelee, sitä kiinnostavammaksi huuliharppu muuttuu. Kyhälää kiehtoo erityisesti se, että teknisesti rajoittunut instrumentti on aina innostanut soittajia luovuuteen:

"Se innovatiivisuus viehättää. Kun afroamerikkalaiset saivat teollisesti tehdyn C-harpun käsiinsä, he alkoivatkin soittaa sitä G-asemasta ja ääniä taivuttaen eli tavallaan 'väärin'", Kyhälä sanoo.

"Ja 1960-luvulla valkoinen jazz-pianisti Howard Levy keksi toisenlaisen taivutuksen, joka aikaansaadaan ylipuhaltamalla. Siitä syntyy ihan erilainen saundi."

"Taivutuksella" rajoittunut diatoninen harppu saadaan taipumaan puolisäveliin eli myös kromaattisiin asteikkoihin.

Mutta miksi ihmeessä nähdä vaivaa, kun kromaattinenkin harppu on keksitty?

"Siinä on sävyero", Kyhälä sanoo. "Blues-harpulla on erilainen sielu."

Vaikka huuliharppu on Suomessakin yleinen soitin, siitä ei ole kirjoitettu suomeksi juuri mitään. Nyt on tulossa historia- ja rakennetietoa, selvitystä Suomessa yleisimmistä harpuista ja siitä, miten se pelimannisoiton komppaus sujuukaan.

Lisäksi Kyhälä kirjoittaa "omista innovaatioistaan" eli muun muassa siitä , miten viulumusiikkia pystyy soittamaan huuliharpulla. Sitä nimittäin pystyy, pitää vain valita sopivanvireinen harppu ja hallita muutama niksi. Niiden löytämiseen Kyhälältä kului kymmenisen vuotta.

Jopa jouhikon borduna-efektin kykenee saamaan aikaan: "Pitää soittaa molemmista suupielistä yhtä aikaa", virnistää Kyhälä.

Ammattimaiset huuliharpunsoittajat eivät tyydy tehtaan jäljiltä olevaan peliin. Harpun ostettuaan Kyhälä asentaa kellosepän suurennuslasin päähänsä, ottaa ruuvit ja viilat esiin, avaa harpun ja ryhtyy "kustomoimaan" sitä oman makunsa mukaiseksi.

"Esimerkiksi Yhdysvalloissa tähän puuhaan on omat ammattilaisensa", Kyhälä sanoo.

Massatuote kaipaa tiivistämistä, kielten viilausta ja muuta pientä laittamista soidakseen hienosti.

Muusikon kannalta huuliharpussa on muuten vielä eräs erittäin mainio puoli: se on helppo kuljettaa.

Kyhälänkin koko kymmenien harppujen arsenaali kulkee itse retkipatjasta ja Bauhaus-kalupakista kustomoidussa laatikossa lentokoneessakin käsimatkatavarana.

"Meidän yhtye voi lähteä keikalle vaikka raitiovaunulla", Kyhälä kehaisee.

Sväng on yksi Samuelin Poloneesin pääjuhlan esiintyjistä, Valkoinen sali (Aleksanterinkatu 16-18) sunnuntaina klo 13.

Yhtye on myös Kaustisen kansanmusiikkijuhlien Vuoden yhtye.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi