Tanssi kuin tuulen henkäys Susanna Veijalainen palasi takaisin luontoon

Susanna Veijalaisen monet koreografiatovat luonnon inspiroimia. Koreografilla tuntuu olevan avoin ja mutkaton suhde luontoon vailla suuria eleitä, julistusta tai poseerausta. Veijalainen ei julistaudu luonnonsuojelijaksi, vaikka epäilemättä tämä ilmiöiden havainnoitsija ja taltioija on suojelija mitä suurimmassa määrin.

Uudessa sooloteoksessaan

Lady of the Wood hän tanssii Ateneum-salin karulla näyttämöllä luomassa mielikuvia metsän voimasta ja tuulen oikullisista liikkeistä. Aiheet ovat hänen koreografiassaan, puut ja pensaat, kukat ja hedelmät ovat hänen aistillisia kumppaneitaan. Hänen tanssinsa vapauttaa energiaa, ja myös kuvia - se on minimalismissaankin runollista ja havainnollista.

Sama tunne minulla on ollut siitä alkaen kun Veijalainen esitti Helsingin juhlaviikkojen kutsumana teoksensa

Krystallos 1994. Muistan naisen, koreografin itsensä jääkentällä - aiheen, joka muuntui kuvaksi sieluntilasta. Uudessa soolossa koreografin video toimii hänen liikekumppaninaan, esiintyjän liike videon liikettä vastaan. Onneksi video ei anasta tilaa koreografialta, sillä Veijalaisen nopeatempoinen tanssi on voimakasta. Hyvä äänisuunnittelija

Juha Tuisku on onneksi rikastanut Vangeliksen valuvaa new age -musiikkia toimivaksi äänimaisemaksi.

Liikkeen jatkuvuus on hyvin toteutettu. Liike vailla suurta kitkaa on kuin virran viemää tai tuulen kuljettamaa. Veijalainen on teoksensa hienostunut esittäjä - hänen tanssissaan on paljon lattialiikkeitä, jotka rullaavat pehmeän energisesti.

Veijalaisen

Maan tajussa

Kaisu Hölttä, Pia Keskinen ja

Marjo Laakkonen tanssivat

Kaija Saariahon

Maa-tanssiteoksen musiikkiin, joka Vangeliksen epäpersoonalliseen musiikkiin verrattuna on maagista ja inspiroivaa.

Carolyn

Carlson ei aikanaan saanut paljoakaan musiikista irti, onneksi nuoremmat koreografit ovat ottaneet Carlsonille tehdyn musiikin uusiokäyttöön.

Veijalainen toteutti jo Saariahon

Nymphean onnistuneesti

. Maan musiikista nousevia jännitteitä Veijalainen tulkitsee abstraktein kuvin, ei kuitenkaan vailla intohimoa. Tässäkin teoksessa liikutaan paljon lattian tasolla kuin maan syleilyssä trioin, duetoin ja sooloin.

Johanna Salomaan hieno valosuunnittelu rakentaa valon ja varjon ympäristön, jossa värit vaihtuvat musiikin spektrin mukaan.

Maan taju on kokonaiselämys, joka häivyttää esityspaikan ahtauden ja nostaa musiikin ja liikkeen intensiivisen suhteen keskipisteeksi. Tanssijat ovat mukana antaumuksella, minimalistinen koreografia pyörimisliikkeineen kiehtoo enemmän kuin alkuperäinen toteutus, joka rakentui kuvista ja kuvasitaateista.

Nykykoreografimme harmillisen vähän hyödyntävät oman aikansa parhaita kotimaisia säveltäjiä. Susanna Veijalainen on onneksi löytänyt Saariahon, jonka musiikin vähäeleiset aiheet tuntuvat sopivan hänen selkeään tyyliinsä.

Auli Räsänen

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi