Tutut palikat järjestyvät uudestaan

kuvat. "Seuraava askel suomalaisessa maalaustaiteessa!", kollegan tekstiviesti hälyttää pääsiäisenä. Muutkin näyttävät saaneen viestejä, sillä kun ehdin Sami Havian (s. 1982) näyttelyyn, huomaan, että teokset on loppuunmyyty.

Havian maalaukset näyttävät ensi silmäyksellä edustavan sitä, mitä 1960-luvulla kutsuttiin lyyriseksi informalismiksi. Syyksi suosioon arvelen aluksi tyylisuunnalle ominaisia pastellin tai akvarellin kaltaisia sävyjä, jollaisia hän käyttää paljon. Työt ovat hyvän näköisiä.

Tarkempi katse paljastaa maalausten jujun. Havia yhdistää teoksissaan spontaanin maalaustavan leveät siveltimenvedot ja roiskuvat maalit hitaaseen ja pikkutarkkaan piirtämiseen. Hän rajaa ja varjostaa yliampuvan spontaaneja siveltimenjälkiään tavalla, joka on tuttu sarjakuvan, mutta ei maalaustaiteen perinteestä.

Maalausten jännite syntyy siitä, miten epätavallisen suuri määrä vastakohtapareja kohtaa kankaan tai paperin pinnalla. Nopea ja hidas, spontaani ja harkittu, sarjakuva ja informalismi, kliseemäinen kauneus ja luotaantyöntävät muodot, katu-uskottavuus ja salonkien estetiikka tulevat nopeasti mieleen. Muitakin vastakohtaisuuksia varmasti on.

Maalaustaiteen kuolemasta on puhuttu vuosikausia, mutta ei maalaustaiteella mitään hätää ole. Siitä on kiittäminen myös Havian kaltaisia nuoria tekijöitä, jotka osaavat asettaa tutut palikat aivan uuteen ja outoon järjestykseen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi