Uskonnolliset aiheet eivät ole valttia aikalaiskirjallisuudessa

Kirjallisuus ei ole nähnyt jumalaista valoa. Suomalainen aikalaiskirjallisuus ei juuri käsittele uskonnollisia aiheita tai pohdi jumalaan uskomista, vaikka kirjailijat olisivat kokeneet uskonnollisen herätyksen.

Syitä on kaksi: yhteiskunnallista maallistumista edesauttanut luterilainen kirkko ja kirjallisuuden perinteemme, jossa toisen maailmansodan jälkeen kirkolla ei ollut kovin näkyvää osaa. Tilanne on ennallaan.

Kirkko, uskonto tai uskonnolliset kokemukset eivät ole tietenkään mikään kirjoittamaton lehti kirjallisuudessamme.

Vaikka esimerkiksi suomalainen modernismi ei pääsääntöisesti porautunut uskonnollisuuteen, muutamat runoilijat – kuten Helvi Juvonen, Anna-Maija Raittila ja Lassi Nummi – käsittelivät myös uskon asioita. Proosan puolella usko vilahtaa esimerkiksi Veijo Meren teksteissä.

1960-luku taas merkitsi leimallisesti antikirkollista vaihetta kirjallisuudessa, poikkeuksena kuitenkin muun muassa Niilo Rauhala. Kirjallisuus näki kirkon pitkälti yhteiskunnallisen sorron ja epätasa-arvon yhtenä kyseenalaisena linnakkeena.

Hauskin kirkonvastainen ilottelu löytyy Daniel Katzin pienoisromaanista Kun isoisä Suomeen hiihti (1969).

Suurimman kohun aiheutti Hannu Salaman romaani Juhannustanssit. Oikeusministeriö kehotti nostamaan syytteen jumalanpilkasta vuonna 1965. Tulilinjalla olivat romaanin sivut 139–142, joilla juopunut muurari Hiltunen esittää Jeesusta arkipäiväistävän saarnansa. Se ei ollut hyvää mainosta uskonkysymysten vakavallekaan pohdinnalle kirjallisuudessa.

Uskonnolla ei ole Suomessa samanlaista syvälle arkeen käyvää merkitystä kuin esimerkiksi katolisissa maissa, joissa kirkko, skolastiikka ja uskonnolliset riitit ovat myös kirjallisuuden aineistoa ja elimellinen osa päähenkilön kehityskertomuksen raameja.

Ei Suomessakaan tosin aivan kuivin suin ole joutunut olemaan. Raamattua tai uskonkysymyksiä ovat pohtineet esimerkiksi Hannu Salama (Amos ja saarelaiset), Juha Itkonen (Myöhempien aikojen pyhiä), Kari Hotakainen (Iisakin kirkko) ja Erik Wahlström (Jumala). Hannu Raittilan monista teksteistä löytyy jonkinasteinen pohjakosketus lestadiolaisuuteen.

Uususkonnollisuus ei ole silti tulossa. Muurari Hiltusen kasukan laahus yltää yllättävän kauas.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi