Vähäeleinen Neil Young vakuutti Areenassa

Torstai-iltana Helsingin Areenalla esiintyneen Neil Youngin edellisestä Suomen konsertista oli ehtinyt vierähtää jo seitsemän vuotta. Ehkä siksi torstain konsertissa oli pikemminkin suuren tapahtuman kuin rutiinikeikan tuntua.

Keikka alkoi Love and Only Loven rymistelyllä, mistä jatkettiin alkuaikojen Everybody Knows This is Nowhereen. Illassa oli viehättävää laskelmoimattomuuden tuntua. Ilmeisimmän hittiputken sijaan materiaalia oli valittu sieltä täältä pitkän uran varrelta. Vanhin kuultu kappale oli Youngin ensilevyn Waiting for You, tuoreimmat tänä vuonna ilmestyneeltä Chrome Dreams II:lta.

Mutkattomasta tunnelmasta viesti myös lavarekvisiitta. Areenan koristeiksi oli raahattu noin 30-vuotta vanhalta näyttänyt valoshow, puinen intiaani ja jättimäinen tuuletin, jonka puhallus heitteli hetkittäin myös soittajien nuotteja. Monille konsertin lauluille oli maalattu omat taulut, jotka käytiin kappaleiden välissä asettamaan niille varattuun telineeseen.

Ytimekkäästi sähköiseksi yhtyeeksi nimetty kiertuebändi toimi keikan alkupuolella lähinnä Youngin, komppikitaran, basson ja rumpujen varassa. Nelikon soitto hautasi steel-kitaran ja vibrafonin kaltaiset mausteet armotta alleen.

Rankimmillaan soitto oli viidentenä kuullussa Spirit Roadissa jossa Youngin kitara murahteli kuin metsätyökone. Soolojen aikana aika tuntui pysähtyvän.

Tästä päästiin kuitenkin vielä ylöspäin. Keikan kohokodaksi muodostui seuraavana kuultu Cortez The Killer, jota Young on nykyisellä kiertueellaan soittanut vain harvoin. Karussa tulkinnassa oli jylhää kauneutta.

Hyväntuulisesti esiintynyt Young vaikutti itse innostuvan eniten keikan akustisessa osuudessa. Yleisö hurrasi jo alkutahdeissa Needle and The Damage Donen, Heart of Goldin ja Helplessin kaltaisille klassikoille.

Illan riisutuin esitys oli Youngin yksin pumppu-uruilla soittama Mother Earth, joka kuulosti lähes virreltä.

Akustisen Youngin ystävien voitto oli kuitenkin rankempaa soitto odottaneiden tappio. Rauhallisemman osuuden venyminen tarkoitti Powderfingerin ja Hey Hey My Myn kaltaisten rutistusten jäämistä pois ohjelmasta.

Vaikka keikan instrumentit vaihtuivat keikan lopussa taas sähköisiksi, ei yhtye enää löytänyt jameihinsa yhtä suurta vaihdetta kuin keikan alkupuolella. Varsinaisen setin viimeisenä kuultu, 16-minuuttiseksi venytetty No Hidden Path oli hetkittäin jopa tylsä.

Loppuhuipennusta kannatti kuitenkin odottaa. Kuten kaikilla muillakin kiertueen keikoilla Young palasi lavalle esittämään oman tulkintansa Beatlesin A Day In A Life kappaleesta. Hieno versio onnistui olemaan yhtä aikaa uskollinen alkuperäiselle että erehtymättömästi Youngin näköinen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi